Ero. Miten pelottava, lopullinen ja kylmä sana. Totuus sen takana, pelottava.
Suhdetta takana nyt viisi vuotta välillä oltu erossa jo puolen vuoden ajan, mutta jostain syystä palattiin kuitenkin yhteen yrittämään uudestaan. Uutta suhdetta kerkisi kestää reilun vuoden, uusi ihana asunto kerittiin ostaa miehen nimiin. Nyt esiin astui tas epävarmuus, mies ei tiedä mitä haluaa ja minä en pysty hänelle enää mitään tarjoamaan.
Minun haaveeni perheestä, sitoutumisesta, kaikesta sellaisesta johon parisuhde yleensä suuntaa, on hänen mielestään aivan naurettavaa. Hän ei halua vielä vastaavaa. Hän ei tiedä mitä haluaa, koska suhteemme on ollut häntä kohtaan niin epäreilu ja vaikea.
Mikä minusta tekee sitten vaikean: Olen herkkä, olen kokenut paljon huonoja asioita viime vuosien aikana. Olin juuri pari kuukautta aiemmin kokenut ensimmäisen vakavan ihmissuhteeni shokkieron, kun tapasin tämän nykyisen mieheni viisi vuotta sitten. En toipunut tarpeeksi nopeasti häntä rakastamaan ja hän on siitä vieläkin katkera. Koin valtavan itsetuntokriisin tajutessani ettei minua hyväksytä suruineni, kokemani ero oli väärin miestäni kohtaan, minulla ei ollut tilaa toipua uudessa suhteessa ja pahoinvointini oli väärin meitä kohtaan. Uudella paikkakunnalla jouduin huonoon työpaikkaan ja hyvä ystäväni kuoli tapaturmaisessa onnettomuudessa yllättäen. Olin surullinen, haavoittunut ja herkkä. Pelkäsin elämää, pelkäsin oloani joka oli turvaton. Olen aina ollut kaikesta huolimatta elämäniloinen ja janoinen, joten en ole koskaan jäänyt aloilleni makaamaan vaan uskonut ihmeisiin, joita oikeasti tapahtuu. Mieheni mielestä taas aiheutin vain ongelmia olemalla vaikea, hän ei käsittänyt suruani jota en vain voinut selittää, en tiennyt miksi koin juuri sillä hetkellä niin avikeita asioita. Hän ei vain ymmärtänyt. Hän halusi minusta eroon. Muutin omaan asuntoon.
Nyt taas, uudestaan yritettyämme, lähdin tavaroineni karkuun taas yhden erouhkailun päätteeksi, satojen kilometrien päähän ystäväni luokse, en jaksanut enää kuunnella sitä miten paha olen ja miten kaikki vuodet on olleet hänen mielestään ihan hirvittävän vaikeita ja täynnä tappelua ja kaikkea pahaa. Minusta aikuiset ihmiset ei uhkaile erolla, he eroavat. Ei sitä korttia saa vetää esiin tosissaan niin montaa kertaa. Olemme vielä kuitenkin nuoria, vuosia vielä 30 ikävuoteen.
Minä en vain ymmärrä, miten hän voi nyt nähdä kaiken yhtäkkiä noin? Minä uskon ihmissuhteeseen iloineen ja suruineen, hän etsii täydellistä suhdetta ja syyllistää minua siitä kun ei voi olla täydellinen. Minä en ole täydellinen, olen elämän muovaama, omat suruni omaava, omat murheeni ja kyyneleeni omistava olento, joka odottaa saavansa jakaa tämän matkansa toisen haavoittuvaisen ihmisen kanssa. Minä en kelpaa. Tunnen itseni niin huonoksi, epäonnistuneeksi, että se viiltelee minua sisältä pahemmin kuin tämän yksinäisen huoneen hiljaisuus.
Tiedän että tästä noustaan. Edessä on vielä suuria keskusteluja, mutta haluaisin niin kovasti saada varmuuden siitä että tämä epävarmuus on pian jollain lailla ohi, löytää itsestäni sen ratkaisevan kovuuden joka ei sorru epätoivon kyyneliin keskustelun hetkellä..Haluaisin niin paljon olla oma itseni, vapaa ja vahva kulkemaan kohti valoisampaa huomista. Kasvanut, kokenut ja ymmärtävä, lämmin, luottava ja parempaan uskova.
Haluaisin löytää ihmisen, jota saan vikoineen rakastaa, joka antaa minun herätä vierestään aamuun, sellaiseen joka ei enää ahdista. Sellaiseen, jossa aamukahvin tuoksu leijailee huoneessa rauhallisena ja ihminen vieressä on lämmin ja todellinen. Viallinen, mutta todellinen ihminen.
Toivonko liikoja?
Suhdetta takana nyt viisi vuotta välillä oltu erossa jo puolen vuoden ajan, mutta jostain syystä palattiin kuitenkin yhteen yrittämään uudestaan. Uutta suhdetta kerkisi kestää reilun vuoden, uusi ihana asunto kerittiin ostaa miehen nimiin. Nyt esiin astui tas epävarmuus, mies ei tiedä mitä haluaa ja minä en pysty hänelle enää mitään tarjoamaan.
Minun haaveeni perheestä, sitoutumisesta, kaikesta sellaisesta johon parisuhde yleensä suuntaa, on hänen mielestään aivan naurettavaa. Hän ei halua vielä vastaavaa. Hän ei tiedä mitä haluaa, koska suhteemme on ollut häntä kohtaan niin epäreilu ja vaikea.
Mikä minusta tekee sitten vaikean: Olen herkkä, olen kokenut paljon huonoja asioita viime vuosien aikana. Olin juuri pari kuukautta aiemmin kokenut ensimmäisen vakavan ihmissuhteeni shokkieron, kun tapasin tämän nykyisen mieheni viisi vuotta sitten. En toipunut tarpeeksi nopeasti häntä rakastamaan ja hän on siitä vieläkin katkera. Koin valtavan itsetuntokriisin tajutessani ettei minua hyväksytä suruineni, kokemani ero oli väärin miestäni kohtaan, minulla ei ollut tilaa toipua uudessa suhteessa ja pahoinvointini oli väärin meitä kohtaan. Uudella paikkakunnalla jouduin huonoon työpaikkaan ja hyvä ystäväni kuoli tapaturmaisessa onnettomuudessa yllättäen. Olin surullinen, haavoittunut ja herkkä. Pelkäsin elämää, pelkäsin oloani joka oli turvaton. Olen aina ollut kaikesta huolimatta elämäniloinen ja janoinen, joten en ole koskaan jäänyt aloilleni makaamaan vaan uskonut ihmeisiin, joita oikeasti tapahtuu. Mieheni mielestä taas aiheutin vain ongelmia olemalla vaikea, hän ei käsittänyt suruani jota en vain voinut selittää, en tiennyt miksi koin juuri sillä hetkellä niin avikeita asioita. Hän ei vain ymmärtänyt. Hän halusi minusta eroon. Muutin omaan asuntoon.
Nyt taas, uudestaan yritettyämme, lähdin tavaroineni karkuun taas yhden erouhkailun päätteeksi, satojen kilometrien päähän ystäväni luokse, en jaksanut enää kuunnella sitä miten paha olen ja miten kaikki vuodet on olleet hänen mielestään ihan hirvittävän vaikeita ja täynnä tappelua ja kaikkea pahaa. Minusta aikuiset ihmiset ei uhkaile erolla, he eroavat. Ei sitä korttia saa vetää esiin tosissaan niin montaa kertaa. Olemme vielä kuitenkin nuoria, vuosia vielä 30 ikävuoteen.
Minä en vain ymmärrä, miten hän voi nyt nähdä kaiken yhtäkkiä noin? Minä uskon ihmissuhteeseen iloineen ja suruineen, hän etsii täydellistä suhdetta ja syyllistää minua siitä kun ei voi olla täydellinen. Minä en ole täydellinen, olen elämän muovaama, omat suruni omaava, omat murheeni ja kyyneleeni omistava olento, joka odottaa saavansa jakaa tämän matkansa toisen haavoittuvaisen ihmisen kanssa. Minä en kelpaa. Tunnen itseni niin huonoksi, epäonnistuneeksi, että se viiltelee minua sisältä pahemmin kuin tämän yksinäisen huoneen hiljaisuus.
Tiedän että tästä noustaan. Edessä on vielä suuria keskusteluja, mutta haluaisin niin kovasti saada varmuuden siitä että tämä epävarmuus on pian jollain lailla ohi, löytää itsestäni sen ratkaisevan kovuuden joka ei sorru epätoivon kyyneliin keskustelun hetkellä..Haluaisin niin paljon olla oma itseni, vapaa ja vahva kulkemaan kohti valoisampaa huomista. Kasvanut, kokenut ja ymmärtävä, lämmin, luottava ja parempaan uskova.
Haluaisin löytää ihmisen, jota saan vikoineen rakastaa, joka antaa minun herätä vierestään aamuun, sellaiseen joka ei enää ahdista. Sellaiseen, jossa aamukahvin tuoksu leijailee huoneessa rauhallisena ja ihminen vieressä on lämmin ja todellinen. Viallinen, mutta todellinen ihminen.
Toivonko liikoja?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Ehkä mies ei vain kestä kaikkia erojasi ja ongelmiasi. Ymmärrän häntä täysin, iisisti eteenpäin tyyppiä.
Olisiko mahdollista että yksinkertaisesti jättäisit ne tulevaisuuden suuret keskustelut väliin, ja ihan vain oikeasti keskittyisit siihen valoisampaan huomiseen?
Viimeinen kappaleesi etsii ja kaipaa rauhaa. Siis tuo se itse ympärillesi. Ei enää ongelmia, niistä puhumista, jahkaamista. Aamukahvin tuoksu rauhallisessa huoneessa, nyt kaikki on hyvin.