Itsetunto ja avioero

...tuntuu että ei ole minusta enää mihkään ja en kelpaa leenkään mutta kun aikaa menee, kyllä siitä noustaan. Älä lannistu. Kyllä elämä ilman miestäkin on ihanaa ja välillä paljon ihanampaa.
ja sitten kun alkaa tulla ikävä toista kainaloista niin etttimään vaan. Jokaiselle on jossain joku.....
Älä luovuta sen paskan takia joka jätti toisen ämmän takia, sen perään ei kannatta itkeä. Ei ole sun arvoinen.

...tuntuu että ei ole minusta enää mihkään ja en kelpaa leenkään mutta kun aikaa menee, kyllä siitä noustaan. Älä lannistu. Kyllä elämä ilman miestäkin on ihanaa ja välillä paljon ihanampaa.
ja sitten kun alkaa tulla ikävä toista kainaloista niin etttimään vaan. Jokaiselle on jossain joku.....
Älä luovuta sen paskan takia joka jätti toisen ämmän takia, sen perään ei kannatta itkeä. Ei ole sun arvoinen.

Minä jouduin käymään avioeron läpi noin vuosi sitten, yli 10 vuotta yhteistä taivalta ja vaimo lähti toisen miehen matkaan. Kyllä siinä kävi mielessä että miksi minä en kelvannut, olenko niin huono mies?

Nyt kuitenkin vuosi myöhemmin olen alkanut näkemään asiaa niin että kasvettiin erilleen, oltiin molemmat aika nuoria ja sen 10 vuoden aikana nähtiin ja ymmärrettiin itsestämme enemmän ja enemmän mitä halutaan elämältä ja kumppanilta. Vaimo oli lähes täydellinen minulle ja minä siinä kyllä menetin raskaasti mutta en silti voisi olla suhteessa ihmiseen joka ei aidosti ja oikeasti halua olla juuri minun kanssa, juuri semmoisena kuin olen.

En ole kaikessa hyvä enkä edes mitenkään erityisen komea mutta on minullakin paljon hyviä ominaisuuksia, haluan että joskus löydän semmoisen naisen itselleni joka arvostaa nimenomaan niitä asioita mitä minulla on vahvuuksina ja vahvistaa heikkouksiani. Se ei ollut vaimo, valitettavasti.

Itsetunto veteli pitkin pohjamutia kunnes ymmärsin että olen ihminen siinä missä muutkin, kaikilla hyvät ja huonot puolensa ja nyt ei vaan ollut oikea ihminen minulle tässä vaiheessa elämää.

Juuri, näin. Itse olen kokenut tismalleen saman ja voin sanoa, että sillä sekunnilla lähti pohja elämältä.Parikymmentä vuotta yhdessäoloa ja kaiken piti olla ns. mallillaan,mutta niin vain "erotettiin" .En tiedä mistä voimani ja itsetuntoni takaisin saan (onneksi minulla on pieni ihana tyttö). Tässä joutuu rakentamaan tavallaan koko itsensä uudelleen.Ja tilannetta ei todellakaan toisen uusi onni paranna.

En tiedä, mutta jos tästä selviän ja joskus uuden onnen kohtaan, minua ei pikku tuulet heiluttele.

Voimia sinullekin ja pakko kai se on uskoa , että tämä kuuluisa aika parantaa.

Olet oikeassa, ihminen on aika haavoittuvainen parisuhteessa; on siinä omana itsenään ja haluaa tulla hyväksytyksi sellaisenaan. Ero voi tuntua siltä, kuin toinen kyseenalaistaisi koko ihmisarvon.

Vaan totuuspa on jotain muuta. Ihminen on olemassa ilman toistakin, ja ihminen voi itse määritellä oman arvonsa ja kelvata itselleen. Ja sinäkin kelpaat. Se vaatii hieman ajttelun muutosta ja toisenlaista näkökulmaa. Tässä auttaa elämän eläminen ja erilaisiin, erilaisissa tilanteissa eläviin ihmisiin tutustuminen. Eli ts. se, että katsoo asioita muustakin kuin omasta näkövinkkelistä. Se on usein liian ahdas.

Joskus ero voi olla lopulta hyvä asia; se vie omaa kehitystä eteenpäin positiivisella tavalla: oma itsenäisyys ja arvo löytyvät. Koskaan ei pidä ajatella, että oma identiteetti olisi kiinni toisesta ihmisestä - se on täyttä puppua!

Mies vaan hylkäsi koko pesueen, ja sanoi et terve, en tule kotiin enää. Että näin meiltä vietiin mies ja lasten isä. Kolmas tuli väliin, joten mitä mulla ja lapsilla oli sanomista. Kauheeta kuvitella että joku nainen voi olla niinjulma lapsia kohtaan, että vie heiltä isän, ihan kuin ei lapsettomia miehiä olisi kaupungit täynnä.

Minä kuvittelin aina olevani vahva ihminen joka pärjää elämässään. Mutta kyllä miehen ilmoitus toisesta naisesta ja miehen muutto pois kotoa (tosin minun käskystä) oli sellainen shokki, että itsetunto katosi sen siliän tien. En voinut olla enää minkään arvoinen, koska toinen nainen pystyy korvaamaan minut. Hän on varmaan kaikessa paljon parempi kuin minä; kauniimpi, hoikempi, parempi sängyssä, parempi ammatti jne. jne. Tuntuu, etten minä ole enää edes ihminen, saatikka nainen. Ehkä eniten sattui juuri tuo, että naisena ei enää olekaan minkään arvoinen.

Päivä kerrallaan olen mennyt elämässä eteenpäin. Lasten kanssa on pakko jaksaa. Itsetuntoa yritän vahvistaa mutta se nousee todella hitaasti. Ei ole löytynyt edes laastarisuhdetta joka olisi hetkiseksi nostanut minussa olevaa naiseutta ylöspäin. Uskon kuitenkin, että jonain päivänä minä olen taas se vahva nainen ja hyvä äiti, joka vielä viime kesänä uskoin olevani.