8 kk erosta

vaikka miehesi olisi tehnytkin vääryyttä sinua kohtaan on luonnollista että muistaa hyviä aikoja ja haluaisi palata mielikuvisaan vielä yhteen. Haaveet, todellisuus, ja mielikuat eivät vain ole sama asia.
sanoisin että olet ihan normaalisti kokeva ihminen.Tsemppiä jatkossa.

Hei sinullekin

Samat tunteet vellovat täälläkin ja erostakin on saman verran aikaa. Hyvä kuulla, että tunne on normaali.

Ero helpotti elämää ja minulla se oli monen vuoden harkinnan tulos. Keväällä ja kesällä tunsin oloni onnelliseksi ja tasapainoiseksi. Käytännön asiat ovat järjestyneet oikein hyvin, joten huoltakaan ei ole mistään ollut.

Missään tapauksessa en koskaan palaisi mieheni kanssa takaisin yhteen. Mies ei muutu, enkä minä halua muuttua niin paljon, että tekisin saman virheen uudelleen. Tai olenhan minä muuttunut, koska ymmärsin lähteä pois. Mitään yllätystä ei avioliiton aikana tapahtunut, kaikki eroon johtaneet merkit oli ripoteltu jo avioliiton alusta asti, mutta en vain halunnut uskoa niihin. Niin voimakkaasti unelmat paremmasta kantavat, että ihminen tekee itsensä sokeaksi.

Syksy tekee olon muutenkin haikeaksi, mutta isosta asiasta on helppoa hakea siihen syytä. Ulkona on pimeää, sataa ja tuoksuukin hyvälle. Syksy on muutoksen aikaa luonnossa, miksei siis myös ihmisessä.

Minä ikävöin unelmia. Maan pinnalle pääsee takaisin, kun muistuttaa, että sen ex-miehen kanssa ne unelmat eivät olisi ainakaan toteutuneet. Siispä on rakennettava uusia unelmia tai uskallettava uskoa vanhoihin.

Päämäärä auttaa aina eteenpäin. Keksi ja suunnittele, päätä ja ryhdy toimeksi jonkun asian puolesta, joka on sinulle tärkeä.

Minä päätin ryhtyä ihan hurjan unelman tavoittelemiseen. Sen sanominen ääneen oli tervehdyttävää ja tekee unelman tavoittelemisen realistiseksi. Se auttaa katsomaan eteen päin, tämän sentimentaalisen vaiheen ylitse. Kokeile sinäkin!

Minulla tuli erosta jo 2½ vuotta ja aaltomainen sureminen jatkuu. Avioliitto tosin ehti kestää 30 vuotta, joten eroaminenkin kestänee piiiiiitkään. Välillä kaikki menee hienosti, nautin elämästäni ja suunnittelen tulevaisuutta, ajattelen miten hyvään suuntaan elämä on eron jälkeen muuttunut. Sitten jostain pienestä asiasta alkaa surun aalto, joka itkettää ja tuntuu hukuttavan kaiken alleen. Minä suren unelman ja haaveen menettämistä: suren sitä, mitä se olisi voinut olla jos... Eihän se ollut sinne päinkään, koska minä sitä eroa jouduin lopulta hakemaan kun en jaksanut enää miehen kaksoiselämää, enkä omaanikaan.

Tämän surun ja haikeuden kanssa on vaan tultava "ystäväksi". Tuo erilaisten projektien aloittaminen on hyvä neuvo. Minä rupesin viime syksynä laihduttamaan ja kuntoilemaan henkilökohtaisen valmentajan opastuksella. Tälle syksylle otin opiskeluprojektin. Olen varautunut siihen, että jonkinlainen haikeus tulee pysymään taustalla loppuelämäni. olen menettänyt jotain, mutta saanut myös tilalle paljon sellaista, mikä ei entisessä elämässäni olisi ollut mahdollista.

Moi,

Minun pitkä avoliitto päättyi myös alkuvuodesta. Itse olisin vielä halunnut uudistaa suhdetta, mutta hänellä ei ollut siihen haluja/uskoa. Tietysti vaikutti myös se, että hän oli jo löytänyt uudenkin. Jokatapauksessa suhde oli huono, emmekä pystyneet toisiimme sitoutumaan. On selvää, että meidän kannatti erota.

Aluksi oli vaikeaa. Välillä meni hyvin ja välillä huonommin. Nyt on oikeastaan uusi ihastuskin kiikarissa. Ihmeellistä on se, että kaikesta tästä huolimatta joskus - aina harvemmin onneksi - ex tulee mieleen. Varmaan menee muutama vuosi, ennenkuin suhtaudun muistoihin täysin neutraalisti.