Ajattelin jakaa vähän omasta surustani.
Äitini kuoli lähes 3 vuotta sitten vaikeaan syöpään. Olin tuolloin 23. Äiti sairasti syöpää yli 10 vuotta ja elin siinä lapsuuttani/nuoruuttani. Aina mentiin äidin ehdoilla: "sitä ja tätä, jos äiti jaksaa..." jne. Nuorempi sisareni oli vasta 6 v. kun äiti sairastui. On ollut todella raskasta ja surullista aikaa ja nyt kuoleman jälkeen olen pikku hiljaa yrittänyt mennä eteenpäin ja ajatella muutakin kun sairautta...elämään kuuluu iloa ja onnellisuuttakin. Olen hyväksynyt äidin kuoleman ja mielestäni käsitellyt sitä ihan hyvin, mutta viime aikoina olen huomannut itsessäni seuraavanlaisen piirteen: en halua puhua aiheesta, varsinkaan puolituttujen kanssa. Jos puheenaihe sivuaa aihetta, sydän alkaa hakkaamaan ja alan hirveästi jännittämään ja toivon, ettei vaan kukaan kysy mitään minun äidistäni...ehkä pelkään, että alan itkemään ja toisaalta, jos saan sääliä..sitä en halua! Onko kenelläkään vastaavanlaisia tuntemuksia ja miten olet(te) selvinneet?
Äitini kuoli lähes 3 vuotta sitten vaikeaan syöpään. Olin tuolloin 23. Äiti sairasti syöpää yli 10 vuotta ja elin siinä lapsuuttani/nuoruuttani. Aina mentiin äidin ehdoilla: "sitä ja tätä, jos äiti jaksaa..." jne. Nuorempi sisareni oli vasta 6 v. kun äiti sairastui. On ollut todella raskasta ja surullista aikaa ja nyt kuoleman jälkeen olen pikku hiljaa yrittänyt mennä eteenpäin ja ajatella muutakin kun sairautta...elämään kuuluu iloa ja onnellisuuttakin. Olen hyväksynyt äidin kuoleman ja mielestäni käsitellyt sitä ihan hyvin, mutta viime aikoina olen huomannut itsessäni seuraavanlaisen piirteen: en halua puhua aiheesta, varsinkaan puolituttujen kanssa. Jos puheenaihe sivuaa aihetta, sydän alkaa hakkaamaan ja alan hirveästi jännittämään ja toivon, ettei vaan kukaan kysy mitään minun äidistäni...ehkä pelkään, että alan itkemään ja toisaalta, jos saan sääliä..sitä en halua! Onko kenelläkään vastaavanlaisia tuntemuksia ja miten olet(te) selvinneet?
Vastaukset 7
Vanhimmat
tästä maailmasta kun olin vasta vähän toisella kymmenellä. Hänellä oli myös vaikea sairaus, joka tosin ei kestänyt pitkään. En koskaan lapsena puhunut asiasta kenellekään. Jos joku otti asiasta puheeksi, kysyi esim. miltä minusta nyt tuntui kun äiti on poissa menin täysin kipsiin. Pelkäsin että alan itkemään enkä halunnut itkeä toisten aikana. Yksin itkin kyllä hyvin usein. Ihmiset varmaan oppivat että minun kanssani ei voi siitä asiasta puhua. Hyväksyin kyllä äitini kuoleman, hän joutui kärsimään paljon kipua ja kuolema oli siinä vaiheessa tavallaan helpotus. Oli ahdistavaa nähdä äidin kärsivän. Tätä jatkui aikuisuuteen asti ja vielä aikuisenakin, mutta jossain vaiheessa puhuminen asiasta ei enää ollut niin vaikeaa. Vaikka yleensä ihmiset saivat tietää, että minulla ei ole äitiä jostain muualta kuin minulta itseltäni.
Olimme keskiviikkona yhdessä syöneet silakkalaatikkoa - äiti, joka oli jäänyt yksin joitakin kuukausia aikaisemmin, teki sitä aina runsaasti;
Perjantai-iltana oli tarkoitus syödä lisää...mutta poliisi ehti ensin - tuli muovikassin kanssa...
Äiti oli lähtenyt ennenaikaisesti.
Koko elämäni on nyt riepaleina, olen niin orpo että sattuu ja olen surussani täysin yksin.
tässä vaikeassa tilanteessa. Varmasti noin yllättävä lähtö on vaikea, kun ei osaa edes varautua. Onko sinulla sisaruksia tai muita lähisukulaisia? Heistä voisi olla apua. Vaikka eihän surua voi toisen puolesta elää.
Olen todella pahoillani, että olet joutunut kokemaan tämän järkyttävyyden. Itse menetin myös äitini äkillisesti noin kuukausi sitten. Kauheinta mitä voi olla! Tuska sisällä ja ikävä on sanoinkuvaamaton! Ei sitä voi uskoa todeksi eikä mitenkään hyväksyä...
Onko sinulla ihmisiä ympärillä tukemassa? Vaikka tosiasiassahan surun ja ikävän kanssa on niin yksin, mutta toki läheiset auttavat...
Voimia sinulle kovasti! Koitetaan jaksaa!
haluatko kertoa mitä tapahtui?minulle kävi lähes samoin,poliisi oli ovella iltamyöhällä ja kertoi äitini kuolleen yllättäen ja jouduin yöpaidassa lähtemään häntä tunnistamaan,hän hukkui mökkireissulla,tästä on aikaa jo kulunut ja ensin tuntui että tämä peittää alleen kaiken muun,olin juuri alkanut odottaa vauvaakin,itkin koko raskausajan ja kun tyttö syntyi niin itki hänkin,yötä päivää nyt on aikaa kulunut ja suru muuttaa muotoaan,koskaan äiti ei unohdu unissa hän elää vieläkin,kohta olen yhtä vanha kuin äitini oli kuollessaan,hän jäi minulle elämään ikuisesti viiskymppisenä
eli hänen korunsa; sormukset´ timanttisormus jonka olin hänelle antanut 10 v sitten, kaulakoru ja korvikset plus avain plus kengät ja hänen päähineensä ... Vaatteet oli leikattu rikki varmaan -2 naista oli löytänyt hänet hautausmaalta - hänet löydettiin 5 metriä isäni haudan läheltä... ei ollut kukkaroa eikä muuta ID:tä joten poliisi ymmärsi kenestä oli kysymys vihkisormukmsista - monen ponnistelun jälkeen - kaksi etunimeä ja päivämäärä vuonna 1948... en jaksa paljon mitään enää - tämä yllätys vei jalat altani - olen nyt sairaslomalla ja itken jatkuvasti...
Minunkin äitini lähti tästä maailmasta muutama kuukausi sitten. Olin silloin siis vasta 18.. Asuttiin äidin kanssa kahdestaan viimeiset kolme vuotta. Oltiin äidin kanssa kaikkein läheisimpiä. Oltiin parhaat kaverit. Tehtiin paljon kaikkea yhdessä. Äiti sairasti syöpää, eli olisi ehkä pitänyt aikaisemmin tajuta että tällaista voisi tapahtua, mutta ei sitä voi ikinä omasta äidistään sellaista ajatella.
Tuntuu tosi pahalta. On tosi ikävä äitiä. Haluaisin vaan tietää missä äiti on ja kai sillä on kaikki hyvin.. Melkein joka päivä tulee itkettyä ja odotan että äiti palaa kotiin..