Olemme olleet poikaystavani kanssa yhdessa vasta kk, silti ongelmia on ollut, jo liiaksikin. Miten se olikaan, etta pari vuotta eletaan kuin pilvissa ja sitten tiputaan kovaan arkeen?!Minulle se tapahtui jo 3. vkon jalkeen!
Rakastan poikaystavaani. En ole koskaan tuntenut ketaan kohtaan nain voimakkaasti ja nain nopeasti. Han tekee minut onnelliseksi, saa minut hymyilemaan. Kun emme ole yhdessa kaipaan hanta valtavasti.
Mika siis vikana? Kun minua ei haluta. Alkuvaiheessa seksi oli aivan ihanaa. Vasta han sai minun halut todella heraamaan. (Vaikka, en voikkaan ymmartaa miten joku voi haluta niin monta kertaa yhdessa yossa!)
Minulle seksi ei ole koskaan ollut tarkeaa. Rakkaudessa pitaa olla muutakin kuin seksia. Minusta on vain ihanaa halailla ja leikitella, antaa pusuja sinne tanne, puhua tai olla vain ihan hiljaa, lahekkain. Ihaninta on herata oman kullan kainalosta aamuisin. Pienia asioita joita tehda yhdessa.
Poikaystavallani on kuitenkin toita myohaan, myos lauantaisin. Naemme joskus vkolla iltoina, kun oikein kova ikava iskee, mutta muuten sunnuntai on ainut yhteinen pvamme. Aluksi tapasimme silti joka pva, mutta nyt poikaystavani tyot ovat vain lisaantyneet. Niin myos stressi ja vasymys kasvaneet.
Ainoasta pvastamme haluamme tietenkin tehda erityisen. Minulle se olisi jokin museo, ehka ravintolaan syomaan jne. Poikaystavalleni se on seksia kaverin lainaamassa kampassa! (Meille han ei voi tulla, enka mina menna heille.)
Mita sitten kun juuri se sunnuntaipva minua ei haluta. Heraan valmiiksi artyisena aamuun. Poikaystavani on myohassa, eika ilmottanut asiasta minulle. (Olisin voinut menna silla aikaa ystaviani tapaamaan. Aikaa heille, kun minulla on jaanyt niukasti.)
Poikaystavani tulee. Hanellakin jo valmiiksi huono pva. En haluaisi riidella, mutta asiat pitaa selvittaa. Kysyn mihin menemme, kaverin kampille. Enta se museoreissu josta olemme jo pitkaan puhuneet?! En edes kysy, haluaisin niin hirveasti kaiken olevan hyvin. (Emme ole paljon kaverin kamppaa pitemmalle paasseet. Kuitenkin vain yksi kokonainen, yhteinen pva vkossa. Olemme kylla puhuneet kun poikaystavani tiivis tyoputki loppuu piakoin, niin sitten mennaan sinne ja tehdaan sita jne.)
Kummatkin olemme vasyneita, ajattelen etta kampilla on mukava vain rentoutua, olla lahekkain. Poikaystavallani on muuta mielessa. Joudun tunnustamaan etten halua. Miksi? Koska minulla oli jo valmiiksi huono pva ja tallaisen riidan jalkeen vahatkin haluni ovat kadonneet. Haluan vain olla kultaani lahella, rutistaa oikein lahelle ja vain olla.
Siita nousee hirvea riita. Poikaystavani mielesta se ei ole oikea syy. Koitan vedota, etten vain oikeasti koskaan ole ollut seksin peraan. Niin, enta ne kiihkeat ensinmaiset vkot? En osaa sanoa muuta syyta. Asia paisuu kamalammaksi.
Mietin, miksi en voi olla niin kuin jotkut naiset. Teeskennella nauttivansa seksista ja tehda kumppani onnelliseksi. Mina vain en halua valehdella. Alunperinkin halusin perustaa suhteemme rehellisyyteen. Puhuimme asiasta. Tietenkin pitaa olle rehellinen, taytyy osata puhua asioista.
Mutta nyt, tuntuu kuin kummatkin puhuisivat aivan eri kielta, emmeka ymmarra toisiamme. Poikaystavani kylla uskoo ymmartavansa minua. Sanoilla ei ole niin merkitysta, teot kertovat todellisesta kiintymyksesta. Jos en siis halua seksia, en oikeasti edes valita.
Ymmarran kylla, etta pari vkoakin ilman voi olla paha paikka miehelle (?). (Ensin oli menkat, sitten sairastuin pahasti, josta en vielakaan taysin toipunut.) Mutta en voi varata kalenteriini kohtaa sunnuntaille, ole halukas!
Kaiken kauhean riitelyn jalkeen pyysimme toisiltamme anteeksi. Mitaan ei silti tullut selvitettya, emme ymmartaneet toistemme kantoja. Riidan jalkeen poikaystavani alkoi taas olemaan halukas. En halunnut enaa riitelya, joten lahdin leikkiin mukaan. Kaiken sen jalkeen mietin, miten helposti miehen saakaan onnelliseksi! Silti minulla oli hirvea olo, siita etta valehtelin. Kumpihan on pahempaa "pihdata" vai valehdella?
Poikaystavani sanoi, ettei tykkaa riidella, koska silloin han menettaa tunteensa minua kohtaan. Kysyin vasta seksin jalkeen menettiko han nyt tunteensa. Ei han menettanyt, han rakastaa minua yha. Aivan kun kaikki olisikin nyt jalleen hyvin?
Minulle ei nain ole. Haluaisin puhua asiat selviksi. Mutta olemmehan jo yrittaneet, eika se tuottanut tulosta. En haluaisi ruveta kaivelemaankaan asioita, saada taas riidan aikaiseksi. Minakaan en haluaisi menettaa tunteitani, mutta pelkaan nain hiljalleen kayvan. En myoskaan haluaisi menettaa poikaystavaani, mutta onko meilla minkaanlaista tulevaisuutta yhdessa kun emme ymmarra toisiamme?!
Kiitan kun jaksoit lukea loppuun. Toivon, etta jos jollain on samantapaisia kokemuksia tai vain ajatuksia, ehka neuvojakin kirjottaisivat vastauksen. Parempia hetkia muille!
Rakastan poikaystavaani. En ole koskaan tuntenut ketaan kohtaan nain voimakkaasti ja nain nopeasti. Han tekee minut onnelliseksi, saa minut hymyilemaan. Kun emme ole yhdessa kaipaan hanta valtavasti.
Mika siis vikana? Kun minua ei haluta. Alkuvaiheessa seksi oli aivan ihanaa. Vasta han sai minun halut todella heraamaan. (Vaikka, en voikkaan ymmartaa miten joku voi haluta niin monta kertaa yhdessa yossa!)
Minulle seksi ei ole koskaan ollut tarkeaa. Rakkaudessa pitaa olla muutakin kuin seksia. Minusta on vain ihanaa halailla ja leikitella, antaa pusuja sinne tanne, puhua tai olla vain ihan hiljaa, lahekkain. Ihaninta on herata oman kullan kainalosta aamuisin. Pienia asioita joita tehda yhdessa.
Poikaystavallani on kuitenkin toita myohaan, myos lauantaisin. Naemme joskus vkolla iltoina, kun oikein kova ikava iskee, mutta muuten sunnuntai on ainut yhteinen pvamme. Aluksi tapasimme silti joka pva, mutta nyt poikaystavani tyot ovat vain lisaantyneet. Niin myos stressi ja vasymys kasvaneet.
Ainoasta pvastamme haluamme tietenkin tehda erityisen. Minulle se olisi jokin museo, ehka ravintolaan syomaan jne. Poikaystavalleni se on seksia kaverin lainaamassa kampassa! (Meille han ei voi tulla, enka mina menna heille.)
Mita sitten kun juuri se sunnuntaipva minua ei haluta. Heraan valmiiksi artyisena aamuun. Poikaystavani on myohassa, eika ilmottanut asiasta minulle. (Olisin voinut menna silla aikaa ystaviani tapaamaan. Aikaa heille, kun minulla on jaanyt niukasti.)
Poikaystavani tulee. Hanellakin jo valmiiksi huono pva. En haluaisi riidella, mutta asiat pitaa selvittaa. Kysyn mihin menemme, kaverin kampille. Enta se museoreissu josta olemme jo pitkaan puhuneet?! En edes kysy, haluaisin niin hirveasti kaiken olevan hyvin. (Emme ole paljon kaverin kamppaa pitemmalle paasseet. Kuitenkin vain yksi kokonainen, yhteinen pva vkossa. Olemme kylla puhuneet kun poikaystavani tiivis tyoputki loppuu piakoin, niin sitten mennaan sinne ja tehdaan sita jne.)
Kummatkin olemme vasyneita, ajattelen etta kampilla on mukava vain rentoutua, olla lahekkain. Poikaystavallani on muuta mielessa. Joudun tunnustamaan etten halua. Miksi? Koska minulla oli jo valmiiksi huono pva ja tallaisen riidan jalkeen vahatkin haluni ovat kadonneet. Haluan vain olla kultaani lahella, rutistaa oikein lahelle ja vain olla.
Siita nousee hirvea riita. Poikaystavani mielesta se ei ole oikea syy. Koitan vedota, etten vain oikeasti koskaan ole ollut seksin peraan. Niin, enta ne kiihkeat ensinmaiset vkot? En osaa sanoa muuta syyta. Asia paisuu kamalammaksi.
Mietin, miksi en voi olla niin kuin jotkut naiset. Teeskennella nauttivansa seksista ja tehda kumppani onnelliseksi. Mina vain en halua valehdella. Alunperinkin halusin perustaa suhteemme rehellisyyteen. Puhuimme asiasta. Tietenkin pitaa olle rehellinen, taytyy osata puhua asioista.
Mutta nyt, tuntuu kuin kummatkin puhuisivat aivan eri kielta, emmeka ymmarra toisiamme. Poikaystavani kylla uskoo ymmartavansa minua. Sanoilla ei ole niin merkitysta, teot kertovat todellisesta kiintymyksesta. Jos en siis halua seksia, en oikeasti edes valita.
Ymmarran kylla, etta pari vkoakin ilman voi olla paha paikka miehelle (?). (Ensin oli menkat, sitten sairastuin pahasti, josta en vielakaan taysin toipunut.) Mutta en voi varata kalenteriini kohtaa sunnuntaille, ole halukas!
Kaiken kauhean riitelyn jalkeen pyysimme toisiltamme anteeksi. Mitaan ei silti tullut selvitettya, emme ymmartaneet toistemme kantoja. Riidan jalkeen poikaystavani alkoi taas olemaan halukas. En halunnut enaa riitelya, joten lahdin leikkiin mukaan. Kaiken sen jalkeen mietin, miten helposti miehen saakaan onnelliseksi! Silti minulla oli hirvea olo, siita etta valehtelin. Kumpihan on pahempaa "pihdata" vai valehdella?
Poikaystavani sanoi, ettei tykkaa riidella, koska silloin han menettaa tunteensa minua kohtaan. Kysyin vasta seksin jalkeen menettiko han nyt tunteensa. Ei han menettanyt, han rakastaa minua yha. Aivan kun kaikki olisikin nyt jalleen hyvin?
Minulle ei nain ole. Haluaisin puhua asiat selviksi. Mutta olemmehan jo yrittaneet, eika se tuottanut tulosta. En haluaisi ruveta kaivelemaankaan asioita, saada taas riidan aikaiseksi. Minakaan en haluaisi menettaa tunteitani, mutta pelkaan nain hiljalleen kayvan. En myoskaan haluaisi menettaa poikaystavaani, mutta onko meilla minkaanlaista tulevaisuutta yhdessa kun emme ymmarra toisiamme?!
Kiitan kun jaksoit lukea loppuun. Toivon, etta jos jollain on samantapaisia kokemuksia tai vain ajatuksia, ehka neuvojakin kirjottaisivat vastauksen. Parempia hetkia muille!
Vastaukset 6
Vanhimmat
On aika hälyttävää, jos poikaystäväsi sanoo menettävänsä tunteensa sinua kohtaan, jos riitelette. Ikävä kyllä on todettava, että ei hän sinua oikeasti rakasta. Koska oikeaan rakkauteen ja kunnon parisuhteeseen kuuluu yhtenä osana myös riidat silloin tällöin - toisilla ne on isompia, toisilla pienempiä. Mutta kyllä niitä silti aina joskus tulee. Ei rakkas saa olla riidoista tai muista erimielisyyksistä kiinni. Tai hankalimmista ajoista/päivistä.
Neuvoisin sinua juttelemaan oikein kunnolla poikaystäväsi kanssa. Ehkä sitten saatte selvyyttä, kannattaako suhdettanne jatkaa vai ei..
Kyllähän se on siitä lähdettävä, että asiat täytyy puhua, vaikka väkisin tai riidan seurauksena. Ymmärrän kyllä, että kovillehan se ottaa. Erimielisyydet ja riidat kuuluvat kuitenkin parisuhteisiin ja jos ukkosi ei tätä ymmärrä, ni sit voit unohtaa koko jutun. Jos patoutumia jää jostakin asiasta, niin ne painavat pitkään mieltä ja tulevat esiin jonkun toisen asian yhteydessä entistä voimakkaammin. Toisen syyttely ei kuitenkaan mihinkään johda ja siinä lyödään yleensä vain päitä vastakkain. Täytyy yrittää ottaa asia ensin varovasti esille ja jakaa siitä vastuuta tasapuolisesti molemmille. Jos ukkosi tyrmää asian lähestymisyritykset heti alkuunsa, niin sitten kannattaa näyttää todelliset tunteensa ja tilittää oikein kunnolla! Jos toinen ei siitä jo ala herätä ja tajuta, että asia todellakin vaivaa toista osapuolta, niin sitten suhteenne on aika huonolla pohjalla. Vaikeita asioita kun kuitenkin tulee väistämättä esiin matkan varrella, niin ne on hyvä oppia selvittämään heti alkuunsa. Selvittämättä jättäminen johtaa sitten kuitenkin jossain valehteluun jne... lopulta suhteen lopetukseen. Ja suhteenhan on hyvä perustua rehellisyyteen. Jos saatte tämän asian tavalla tai toisella puhuttua selväksi, niin uskon että myös halut palaavat takaisin. On jälleen hyvä olla molemmilla, kun asiat on selvitetty. Siis siitä vaan selvittelemään!
Ei teidän suhteella ole tulevaisuutta jos jo alkuvaiheessa erimielisyyksiä ei saada selvitetyksi. Lisäksi, teidän suhde on vasta kestänyt niin kovin vähän aikaa, tuossa vaiheessa ei vielä kuitenkaan tunne toista paljon ollenkaan, vain pintaraapaisun. Joten jos alkaa tuntua mahdottomalta, niin eihän se ole mikään ihme, tosi monet suhteet kuitenkin kaatuu ekan puolen vuoden tutustumisaikana. Ja helpompi se on silloin lopettaakin kuin monen vuoden seurustelun tai "väkisin yrittämisen" jälkeen. Pääsee nopeammin yli ja sitten taas tietää vähän tarkemmin että millainen ihminen minulle lopulta parhaiten sopiikaan. Mielestäni teillä ei vielä sellaista oikeaa syvää rakkautta voi mitenkään olla noin lyhyessä ajassa, ne ensimmäiset kolme viikkoa olivat alkuhuumaa. Vaikka se onkin niin ihanaa, niin monesti se ei kuitenkaan kestä, niin traagista kuin se onkin... Joka tapauksessa, pidän peukkuja että kaikki selviää ja että kun saatte kunnolla puhutuksi niin rakastutte toisiinne oikeastikin. PUhuminen auttaa tutustumaan ja sitten sitä tietää paremmin että sopiiko yhteen vaiko eikö.
Ei teidän suhteella ole tulevaisuutta jos jo alkuvaiheessa erimielisyyksiä ei saada selvitetyksi. Lisäksi, teidän suhde on vasta kestänyt niin kovin vähän aikaa, tuossa vaiheessa ei vielä kuitenkaan tunne toista paljon ollenkaan, vain pintaraapaisun. Joten jos alkaa tuntua mahdottomalta, niin eihän se ole mikään ihme, tosi monet suhteet kuitenkin kaatuu ekan puolen vuoden tutustumisaikana. Ja helpompi se on silloin lopettaakin kuin monen vuoden seurustelun tai "väkisin yrittämisen" jälkeen. Pääsee nopeammin yli ja sitten taas tietää vähän tarkemmin että millainen ihminen minulle lopulta parhaiten sopiikaan. Mielestäni teillä ei vielä sellaista oikeaa syvää rakkautta voi mitenkään olla noin lyhyessä ajassa, ne ensimmäiset kolme viikkoa olivat alkuhuumaa. Vaikka se onkin niin ihanaa, niin monesti se ei kuitenkaan kestä, niin traagista kuin se onkin... Joka tapauksessa, pidän peukkuja että kaikki selviää ja että kun saatte kunnolla puhutuksi niin rakastutte toisiinne oikeastikin. PUhuminen auttaa tutustumaan ja sitten sitä tietää paremmin että sopiiko yhteen vaiko eikö.
Moi!
Mä olen ollut mun miehen ka 10 vuotta yhdes meil o 4 lasta ja tämä ralli on jatkunu koko ajan. Mut o ristitty kotiäidiks ja mun pitäs kaik jaksaa. Just laitoin viestin ku mul meinaa pinna palaa. Aina pitäs mennä miehen matksas sänkyy ja siel tehdään mitä tehdään ja kaik pitäs olla sil selvä.
Vaik itestäki tuntuu sen jälkee mut minä olen ainakin sellainnen luonne et ei sillä onnistu. Mä tunnen itse pahan olon viel kaiken jälkeen minua ei juksata. Sit paha olo menee koko ajan matkas ja sen kans tulee hulluks. Mul o hyviä kokemuksia mut tuntuu et ei kehtaa kaiken kansan kuullen niist puhua. Kirjoittele!
kaikille vastanneille!
Joskus tarvitaan ulkopuolisten mielipiteita omissa sotkuissaan vahvistamaan jo mielessa olleet asiat. Ymmarran kylla itsekkin, ettei tama nain voi jatkua, puhumalla asiat selvitetaan. Jos se ei auta, ainakin yritin parhaani.
Hauskaa alkavaa kesaa kaikille!