Erosin vaimostani 15 vuoden avioliiton jälkeen. Olin tavannut erään naisen työkuviossa ja ihastuin häneen heti. Tapasimme väkisinkin päivittäin ja tuttavuutemme syveni pikkuhiljaa. Suhteemme alkoi ihan puolihuolimattomasti ja kävimme paljon pitkiä keskusteluita ja ennenpitkää tajusin, että tässä on minun elämäni nainen. Tämä on se nainen, joka minun pitää saada vaimokseni. Mietin puoli vuotta, kuinka kertoa exälle, että haluan eron. Halusin aloittaa seurustelun uuden kanssa puhtaalta pöydältä. Viime syksynä sain sitten exälle kerrotuksi, että haluan erota. Ero menikin yllättävän kivuttomasti. En kertonut uudesta ystävyydestäni mitään (vaikka exä kyllä aiheesta epäili) vaan kerroin, etten ole onnellinen enää hänen kanssaan, koska minä haluan lapsia. Eroa harkitessani mietin, että eikö minulla ole oikeutta onneen ja terveeseen nuoreen naiseen, jonka kanssa saan lapsia? Exän kanssa olisi edessä ollut todennäköisesti lapsettomuushoidot tms.
Eroa en ole juurikaan miettinyt jälkeenpäin. Olen niin onnellinen tällä hetkellä. Tyttöystävänikin erosi tänä kesänä miehestään, joten voimme nyt seurustella vapaasti. Exäkin näyttää selvinneen hyvin; kovinhan tuo on hoikistunut ja kaunistunut näinä kuukausina.
Olen kuitenkin miettinyt, että voiko tämä olla tottakaan ja kestääköhän tämä? Perheeni ja ystäväni ovat olleet hiukan yllättyneitä ratkaisustani, mutta minusta tämä tuntuu oikealle. Onko kenelläkään kokemusta vastaavasta?
Eroa en ole juurikaan miettinyt jälkeenpäin. Olen niin onnellinen tällä hetkellä. Tyttöystävänikin erosi tänä kesänä miehestään, joten voimme nyt seurustella vapaasti. Exäkin näyttää selvinneen hyvin; kovinhan tuo on hoikistunut ja kaunistunut näinä kuukausina.
Olen kuitenkin miettinyt, että voiko tämä olla tottakaan ja kestääköhän tämä? Perheeni ja ystäväni ovat olleet hiukan yllättyneitä ratkaisustani, mutta minusta tämä tuntuu oikealle. Onko kenelläkään kokemusta vastaavasta?
Vastaukset 10
Vanhimmat
Ihana kuulla tarinasi. Kyllä minä uskon et se kestää. Jokaisella meistä on oikeus onneen. Uskon vakaasti siihen että rakkaus aikuis iällä kestää ja varsinkin eron jälkeen,ollaan niinsanotusti viisaampia ja tiedetään mitä halutaan.
onnea..!
...Tässä tapauksessa ei ollut kyse eron jälkeisestä suhteesta, vaan suhde oli jo alkanut...
Ja me kaikki avioliitossa eläneet, ja eronneet tiedämme, että arki ei aina ole romantiikkaa ja intohimoa täynnä! Kysymys on lähinnä siitä, miten me asennoidumme päätöksiin ja lupauksiin joita teemme...
Siinä vaiheessa, kun kolmannet osapuolet astuu kuvaan, ei vanha suhde ole vertailukelpoinen tunnelatauksiin viitaten. On selvää, jos antaa tunteen viedä, joka syntyy uudesta, salaisesta suhteesta, niin se johtaa eroon!!
Kyllä se ajoittainen harmaa arki astuu kaikkiin suhteisiin ja kohta voi jo töissä olla uusi, ihana tuttavuus, jonka kanssa voi kokea suurta sielujen paloa!!
Sitoutuminen tarkoittaa juuri SITOUTUMISTA!!!Kun sitoudut johonkin, toimit myös silleen, että päämääräsi ei ole hajoittaa, vaan korjata!
Kiitos todella tuosta tekstistäsi!
Kaikki on mahollista...
Aito rakkaus kestää jos rakastumisen jälkeen pysyy päätöksessään rakastaa...
millaiset olivat ajatuksesi silloin 15 vuotta sitten, kun ex-vaimosi tapasit? Silloinkin ennepitkää tajusit että tässä on se elämäsi nainen?
En voi muuta kuin vahingoniloisena miettiä miten teillä näyttää uuden hoitosi kanssa molemmilla löytyvän näitä "elämän miehiä ja naisia". Siinäpähän rakennatte luottamukseen perustuvaa suhdetta, kun mietitte koska se toinen keksii että onni onkin siinä seuraavassa suhteessa.
Tyhmä ostaa osakkeitakin silloin kun ne ovat kalleimmillaan.
Mitä sitä turhia kyselemään kun menee lujaa.
Sanosin että melkoisen moni ei parikymppisenä edes ymmärrä mikä "elämänsä nainen". Tai mies. Sitä vaan mennään naimisiin mallin mukaan kun toisesta tykkää ja sängyssä on kivaa. Kun kumppani elämän varrella kasvaa ihmisenä - kuten kasvaa itsekin, sitä ei joko hyväksy, ei ymmärrä, tai sitten ajaudutaan ristiriitaan toisen kanssa. Ja sekin on vain hyvä merkki. JOtkut ovat selvästi ristiriidassa jo seurusteluaikana mutta naimisiin pitää mennä ja lapset hankkia kun niin kuuluu tehdä, eikä oikein enää osata yksinkään olla. Tai ei ainakaan kenenkään muun kuin tutun ja turvallisen. Nuorena ei ole haaveita eikä realismia. Ne tulevat sitten iän myötä. Vai olitko itse täysinoppinut ja kaiken kokenut ihminen jo syntyessäsi?
elämisenlaatuun ei löydy edes sanoja...huhhhuhhh
On kokemusta kyllä, mutta kenenkään elämä ei ole toisen elämän toistoa.
Erosin 22 v aviosta ei toisen naisen takia (vaikka sellainenkin oli) vaan yhteiselämän järjettömyyden takia. Ja sen tein itselleni selväksi, että mikä oli tosiasiallinen syy eroon, eikä se ollut toinen nainen.
Yhteiselämä viimeiset kahdeksan vuotta oli ollut pelkkää piinaa. Vaimo uhkaillut erolla usein, ja kun sitten vakavasti otin asian puheeksi niin ei halunnutkaan: lasten takia. Kuitenkin nälvi jatkuvasti ja vaati mahdottomia. Oli mustasukkainen ja monen mielestä jopa kateellinen, koska minulla oli arvostettu työ josta pidin. Hän olisi voinut rinnallani käydä erilaisissa tilaisuuksissa, mutta otti sen kannan että "käytän häntä vain näyttelykappaleena" ja teki kaikkensa tehdäkseen tuttavilleni ja työkavereilleni selväksi miten paljon väheksyi työtämme ja minun arvoani. Työn tulos eli palkkani hänelle kyllä kelpasi.
Olin kypsä eroon jo usein. Vaimo kuitenkin oli saanut jankattua nuoremman lapsen päähän että olisin raukkis jos lähtisin enkä välittäisi lapsista. Todellakin kyse oli siitä että minun piti lähteä talosta joka oli 75 % minun. Se oli minun ja veljeni talo, josta vaimoni kihlausaikana osti veljeni osuudesta puolet, minä puolet.
Mutta niin minä lopulta lähdin. En kertonut toisesta naisesta, koska sillä ei ollut merkitystä. Olin romu, ja ajattelin elellä yksin jonkin aikaa. Kuitenkin kävi niin, että naiseni luona enemmänkin aikaa vietin vuokrakaksioni sijaan, ja lopulta luovuin vuokrakaksiostani. Siinä vaiheessa erx vaimo keksi toisen naisen olleen todellinen syy eroomme ja alkoi levitellä juttuja sukulaisiin ja ystäviin miten olin häntä kusettanut ja jättänyt hänelle liian ison talon jota hänellä ei ollut varaa ylläpitää.
Tähän voi kertoa että lähipiiristä monet kertoi minulle eromme jälkeen odottaneen eroamme jo vuosia. Muut oli nähneet liittomme tilan kauemmin kuin minä. Varhaisimmat havainnot vikaan menosta oli tehty ennen kuin 10 vuotta tuli täyteen. Vaimo oli puhunut liikaa pahaa minusta, ja erehtynyt jopa kehuskelemaan väärille ihmisille miksi ei "kannattanut" erota. Minähän se sinisilmäinen ja hyväuskoinen olin. Luotin toiseen kun olisi pitänyt kyseenalaistaa. Annoin anteeksi vaikka oisi pitänyt pyytää selitystä. Ja miksi en olisi luottanut ja antanut anteeksi? Se kuuluu rakkauteen, eikä mikään avioliitto tai ihminen ole niin täydellinen, etteikö jotain säätöä silloin tällöin ilmenisi. En tiennyt edes paremmasta. Eka vaimoni oli toinen naisystäväni elämässäni ja hyvältä tuntui pari vuotta, nainen tuli raskaaksi ja mentiin naimisiin. Ei ole kasvatettu, mutta olen omaksunut, että miehen tehtävä on perheen elannon varmistaminen. Siksi en edes odottanut vaimoltani kummoisempaa uraa, vaikka häntä yritin tukea ja kannustaa hänen haaveillessaan koulutuksesta ja paremmasta työstä. Lopulta ne jäivät hänelle haaveiksi ja sen sijaan alkoi väheksyä minun uraani.
Naiseni on nyt kestänyt exäni sekoilut jo viisi vuotta. Menimme naimisiin toissa vuonna. En tiennyt, että naiset ovat niinkin erilaisia. Nuorena poikana totta puhuen ei edes tiedä millaista avioliiton pitäisi olla vaikka omissa vanhemmissaan sen on nähnyt. Iän ja kokemusten karttuessa oppii ymmärtämään rakkauden vastavuoroisuuden merkityksen. Parisuhde ei saa olla itsetarkoitus (mitä se ehkä monesti nuorena on), vaan sen perustus pitää löytyä kahden ihmisen tarpeesta olla juuri tämän ihmisen elämän kumppani. Hyötyavioliitto vie hermot ennen pitkää. Exäni hyötyi minusta jälkeenpäin katsottuna melkoisen paljon avioliittomme aikana, mutta minua hän ei kuitenkaan sietänyt. Nykyään hyödyt on poistettu ja vain katkeruus hänelle jäi. Miksi ei etsisi elämäänsä sisältöä oman elämänsä kautta, eikä etsimällä rinnalleen henkilön jota voi hyödyntää ja siten tulee onnelliseksi.
Nuorempi lapsi on paljon kysellyt äidin ja isän avioliitosta ja erosta vasta nyt. Hän on päättänyt pysyä naimnattomana, mutta muistaakseni niin olin itsekin sen ikäisenä päättänyt, eikä se johtunut omien vanhempieni esimerkistä (he rakastivat toisiaan loppuun asti ja myös näyttivät sen), vaan elokuvien imelistä kohtauksista. Ikää on sen verran että jo ensi keväänä voipi olla toisenlaiset tuulet.
Tärkeää uudessa suhteessa mielestäni on itsensä tunteminen. Itsensä täytyy repiä raadollisesti auki, eikä itseään kannata pettää sulkemalla silmät todellisuudelta. Olisitko eronnut vaikka et olisi ketään toista tavannutkaan. Edellinen suhde kannattaa käydä itsekseen läpi. Rehellisyyden nimissä minulta meni pari vuotta pahimpaan setvimiseen vielä konkreettisen eronkin jälkeen. Jonkin verran sain tukea nyk vaimoltani, mutta itsekseni asioita pohdin paljon. Olin varautunut myös siihen, ettei tämä uusi suhde kestä kun joskus olen jaloillani. Vain vuoden verran on elämä tuntunut tasapainoiselta,ja siihen todellakin kuuluu tämä nyk vaimoni. Avioliittomme solmittiin siis ennen kuin olin täysin selvillä vesillä entisyyden kanssa. Jotenkin sisimmässäni tiesin ettei suhteeni tähän naiseen enää muuttuisi. Olemme jo sen verran iäkkäitä että tuskin suuria yllätyksiä elämäämme tulee. Hänellä on omat rankka elämänsä takanaan, ja osaamme arvostaa hyvän ja luotettavan ihmisen läheisyyttä ja olemassa oloa. Kukaan muu se ei voisi olla kuin hän.
Entisyydessä häiritsi eniten oma hyväsukoisuuteni. En kuitenkaan ole tullut kyyniseksi. Se suhde oli sellainen ja se ruokki sellaisuuttaan, kun kumpikaan ei pysäyttänyt kulkua ajoissa. Toista samanlaista suhdetta ei ole. Jokainen ihminen on erilainen ja siten uusi suhdekin on erilainen. Suhteessa peilaa toinen toistaan. Jollei peilaa, voi omiakin virheitään toistaa eikä sellainen rakenna suhdetta tai ihmistä.
Tere,
aika sama meininki itselläni on nyt päällä. Olen ollut naimisissä 5 vuotta ja 3,5 viimeistä vuotta olen kiihtyvällä tahdilla ajatellut vuosi toisen jälkeen haluavani pois nykyisestä elämästäni. Ok, vastuut täytyy kantaa niin taloudelliset ja lapseen liittyvät ja ne sitovat sitten lopulta, kun muu tunnepitoinen viilenee. No, sama tahti jatkuu ja olemme jo erosta keskustelleet, parisuhdeterapiaan menossa. 3kympin kriisin keskellä sitä sitten miettii, mitä on tullut vääriä valintoja tehtyä, kun sitä 2kymppisenä naivin heikkona ja epävarmana sitoutuu siihen ensimmäiseen naiseen, joka on kaunis, lämmin ja mukava. No sitten se 10v yhteiselämä ( henkilökohtaiset läheisten menetykset muut kriisit) tuo ne luurangot kaapista...
Kunnes täysin yllättäen aivan puskista, mitään suunnittelematta, täysin kohtalon oikusta, ja vähän naurettavankin ihmeellisesti ilmaantuu elämääni kuin päivitetty versio siitä ihmisestä, johon rakastuin 10v sitten. Poissa ovat ne luonteenpiirteet, jotka estävät minua toimimasta normaalisti, poissa ovat temperamentti, ei olekaan ollut ainoa lapsi saamassa jakamatonta huomiota vaan oppinut jakamaan sitä sisarusten kesken, tilalla harrastus jota voi jakaa vapaa-aikana (siis muutakin jaettavaa kuin vain joku elokuva). Tämä tapahtuu juuri siinä hetkessä kun koen tavalla tai toisella olevani tienristeyksessä: sotkea yksi perhe lisää kivitalorakentamisen helvettiin (talo jota en halua, omakotielämäntyyli jota en halua elää) tai pelastaa surkea liitto yhdellä lapsella lisää. Kummatkin tuhoon tuomittuja vaihtoehtoja.
Edessä on aika mielenkiintoisia aikoja:) Täysin uusi mahdollisuus korjata kaikki edelliset virheet tai kaatua saappaat jalassa. Kummassakaan vaihtoehdossa ei allekirjoittanutta selkään taputella...
Minulle kävi melkein samoin , ihastuin työasioissa kohdattuun ihmiseen jonka kanssa sitten syntyi suhde.Minä olin naimisissa ( myös 15 v.) ja lapsiakin oli liitosta syntynyt.Veivasin pitkään erotako vai ei ja lopulta tein päätökseni ja erosin.Alkoi hirvittävä taistelu lapsista , elatusmaksuista ja osituksesta.Elämä oli yhtä hullunmyllyä ja kaiken kukkuraksi ihastukseni nosti kytkintä sanoen ettei halua mitään vakisuhdetta. Samaan syssyyn ystävät ja sukulaiset käänsi selkänsä ja jäin todella yksin. Sitten kohtasin uuden ihastuksen jonka kanssa aloin seurustella tämän myräkän jälkimainingeissa.Aika kului ja solmin toisen avioliiton ja lapsia syntyi tässäkin liitossa.Mutta kun edellinen ero ei ollut hoidettu loppuun sen jälkimainingit heilutteli liittoa kovin. Myrskyisä liitto laskettiin siitä johtuvaksi ja sen piikkiin meni kaikki ongelmat. Liian kilttinä ja optimistina toivoin kaiken parantuvan ajan saatossa vaan niin ei käynytkää. 8 vuotta jaksoin sinnitellä lähinnä lasten takia koska en tahtonut heille samaa kohtaloa kuin ensimmäisen liiton muksuille.Lopussa ei ollutkaan mitään muuta yhteistä kuin lapset ja velat. Se mikä ei tapa ,kasvattaa ja opettaa sanotaan. Sen olenkin oppinut että ei kannata hötkyillä uuden suhteen kanssa vaan edellinen ero on hoidettava loppuun niin ettei siellä ole mitään keskeneräisiä luurankoja kaapin perillä kolisemassa.Vanhat suhteet kummittelevat uusissa suhteissa varsinkin kun siinä on lapsia osallisena ja mitä paremmin edellinen ero on hoidettu loppuun sitä pienempiä "mörköjä" siitä tulee. Se kenen kanssa tekee lapsia on suuren harkinnan alainen asia.Siitä tulee joko paratiisi tai helvetti. Ja ne pienet enkelit sitten pyöriin sen mukaan siinä liitossa. Tiedän että rakkaus sokaiseen ihmisten (ja varsinkin meidän miesten) harkintakyvyn ja järjen mutta maltti on valttia.
Rakastumisen ensihuuma häviää aikanaan ja jos arki on kumppanin kanssa harmaata pötköä ilman iloa ja hyväntuulisuutta hymyineen niin mitäs sitten? Jokaisen rinnalle pitäisikin löytää sellainen ihminen joka saa arjenkin maistumaan.