Olen aina tullut toimeen yksikseni. Nautin yksin liikkumisesta kaupungilla, rullaluistellessa, matkustaessa jne. Ainoa ongelma aikaisemmin oli vaan se että monesti suomalaisissa pienehköissä kaupungeissa joissa kuitenkin törmää tuttuihin karsastetaan yksin olevia. Sen takia suuri haaveeni olikin muuttaa johonkin miljoonakaupunkiin jossa voisi olla täysin oma itsensä ja kuljeskella kaupungin katuja näkemättä yhtään tuttua kasvoa. Kyllä minulla ystäviä on, mutta pidän vain yksinäisyydestä. Esimerkiksi elokuvissa on paljon mukavampi käydä yksin ja leffan jälkeen kävellä pimenevässä illassa kotiin ja miettiä näkemäänsä.
Viime aikoina olen kuitenkin alkanut pelkäämään yksin jäämistä. En yksinäisyyden itsensä takia vaan koska olen jotenkin sisäistänyt että joskus tulen vanhenemaan. Tuon seikan huomasin kun oma äitini sairastui vakavasti ja näin kuinka pyyteettömästi isäni hoiti häntä ja oli hänen tukenaan. Myöskin äidilläni oli omat lapsensa; minut, siskoni ja veljeni turvana. Se herätti minut huomaamaan että ehkä tässä maailmassa olisi hyvä olla joku toinenkin ihminen turvana. Entä jos minä sairastun, vaikka olenkin vielä nuori(24v), tai mihinkä minut kärrätään viettämään vanhuuteni päiviä? Ja sitäpaitsi voisi olla hienoa olla myös toiselle ihmiselle se turvapaikka johon voi aina luottaa.
Nyt tuntuu että olisin valmis suhteeseen, ja koska olen aina toiminut aika nopeasti elämäni päätöksissa ei vanhemmuuskaan enää tunnu mitenkään pelottavalta ajatukselta. Ainoa haittapuoli on että nyt kun olisi valmis, ei taas semmoista ehdokasta tunnu löytyvän. En nyt mikään toivoton tapaus ole, vaan tulen naisten kanssa hyvin toimeen ja kun taaksepäin mietin olen aikaisemmin torjunut naisia joiden kanssa lähtisin nyt kirkuen suhteeseen.
En oikein tiedä miksi tämän tarinan tähän kirjoitin, ja tuntuu ettei minulla edes mitään kysymystä olekkaan. Kunhan ajattelin vaan ilmoittaa että ehkä olen nyt kasvanut aikuiseksi. Ja varsinkin jos äitini tätä lukee, niin etköhän vielä joku päivä saa nähdä minunkin lapsiani :)
Viime aikoina olen kuitenkin alkanut pelkäämään yksin jäämistä. En yksinäisyyden itsensä takia vaan koska olen jotenkin sisäistänyt että joskus tulen vanhenemaan. Tuon seikan huomasin kun oma äitini sairastui vakavasti ja näin kuinka pyyteettömästi isäni hoiti häntä ja oli hänen tukenaan. Myöskin äidilläni oli omat lapsensa; minut, siskoni ja veljeni turvana. Se herätti minut huomaamaan että ehkä tässä maailmassa olisi hyvä olla joku toinenkin ihminen turvana. Entä jos minä sairastun, vaikka olenkin vielä nuori(24v), tai mihinkä minut kärrätään viettämään vanhuuteni päiviä? Ja sitäpaitsi voisi olla hienoa olla myös toiselle ihmiselle se turvapaikka johon voi aina luottaa.
Nyt tuntuu että olisin valmis suhteeseen, ja koska olen aina toiminut aika nopeasti elämäni päätöksissa ei vanhemmuuskaan enää tunnu mitenkään pelottavalta ajatukselta. Ainoa haittapuoli on että nyt kun olisi valmis, ei taas semmoista ehdokasta tunnu löytyvän. En nyt mikään toivoton tapaus ole, vaan tulen naisten kanssa hyvin toimeen ja kun taaksepäin mietin olen aikaisemmin torjunut naisia joiden kanssa lähtisin nyt kirkuen suhteeseen.
En oikein tiedä miksi tämän tarinan tähän kirjoitin, ja tuntuu ettei minulla edes mitään kysymystä olekkaan. Kunhan ajattelin vaan ilmoittaa että ehkä olen nyt kasvanut aikuiseksi. Ja varsinkin jos äitini tätä lukee, niin etköhän vielä joku päivä saa nähdä minunkin lapsiani :)
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.