Olen tässä pohtinut ja miettinyt tätä avioliiton funktiota ja tullut siihen ratkaisuun, että omalla kohdallani näin; avioon ilman avoliittoa sitä ennen.
Minulla ei ole mitään uskonnollista vakaumusta, jonka takia en haluaisi asua poikaystävän kanssa ennen naimisiin menoa, mutta minun mielestäni avioliitto menettää merkityksensä, jos yhdessä asustellaan vaikka kokeilumielessä vuosikausia ja pyöräytetään pari mukulaa ennen kuin ihan tosissaan uskalletaan sanoa "tahdon".
Olen seurustellut poikaystäväni kanssa reilut viisi vuotta ja tänä kesänä menimme kihloihin, naimisiin olisi tarkoitus mennä noin vuoden kuluttua. Yhdessä emme ole missään vaiheessa asuneet. Jotenkin on vaan alkanut ihan tavattomasti kuvottaa nuo kaikki pariskunnat, jotka muuttavat yhteen suoraan isin ja äidin kotipesästä ja "harjoittelevat yhdessä oloa". Naimisiin mennään sitten kolmenkympin kriisissä valkoisiin pitsihörhelöunelmiin kietoutuneena. Ihan noin puhtauden ja neitsyyden merkkinä tietty juu.
Nykyään suurin osa pariskunnista valitsee vihkikaavaansa "kunnes kuolema meidät erottaa" teeman sijaan "niin myötä kuin vastoinkäymisissä". Sitoutuminen pelottaa toki kamalasti, eikä lupauksia anneta ennen kuin on ihan pakko. Minulle avioliitto on eräs niistä tavoista, joilla haluan osoittaa toiselle, että olen tosissani sitoutumassa häneen ja olen valmis tekemään uhrauksia toisen puolesta.
Ja vielä kysyksin muuten, mikä pointti teillä vuosikausia avoliitossa asuvilla ylipäätään on naimisiin menossa? Mikä sen merkitys on silloin, kun toisen kanssa on elelty jo tovi? Avoliiton ymmärrän itse vain silloin kun se sellaisenaan on periaate esim yhteiskuntaa vastaan; kritiikkinä lokeroitumisesta tiettyyn avioituneeseen "rivitalo-kaksi lasta ja koira"- ihmistyyppiin.
Muuten en ymmärrä.
Minulla ei ole mitään uskonnollista vakaumusta, jonka takia en haluaisi asua poikaystävän kanssa ennen naimisiin menoa, mutta minun mielestäni avioliitto menettää merkityksensä, jos yhdessä asustellaan vaikka kokeilumielessä vuosikausia ja pyöräytetään pari mukulaa ennen kuin ihan tosissaan uskalletaan sanoa "tahdon".
Olen seurustellut poikaystäväni kanssa reilut viisi vuotta ja tänä kesänä menimme kihloihin, naimisiin olisi tarkoitus mennä noin vuoden kuluttua. Yhdessä emme ole missään vaiheessa asuneet. Jotenkin on vaan alkanut ihan tavattomasti kuvottaa nuo kaikki pariskunnat, jotka muuttavat yhteen suoraan isin ja äidin kotipesästä ja "harjoittelevat yhdessä oloa". Naimisiin mennään sitten kolmenkympin kriisissä valkoisiin pitsihörhelöunelmiin kietoutuneena. Ihan noin puhtauden ja neitsyyden merkkinä tietty juu.
Nykyään suurin osa pariskunnista valitsee vihkikaavaansa "kunnes kuolema meidät erottaa" teeman sijaan "niin myötä kuin vastoinkäymisissä". Sitoutuminen pelottaa toki kamalasti, eikä lupauksia anneta ennen kuin on ihan pakko. Minulle avioliitto on eräs niistä tavoista, joilla haluan osoittaa toiselle, että olen tosissani sitoutumassa häneen ja olen valmis tekemään uhrauksia toisen puolesta.
Ja vielä kysyksin muuten, mikä pointti teillä vuosikausia avoliitossa asuvilla ylipäätään on naimisiin menossa? Mikä sen merkitys on silloin, kun toisen kanssa on elelty jo tovi? Avoliiton ymmärrän itse vain silloin kun se sellaisenaan on periaate esim yhteiskuntaa vastaan; kritiikkinä lokeroitumisesta tiettyyn avioituneeseen "rivitalo-kaksi lasta ja koira"- ihmistyyppiin.
Muuten en ymmärrä.
Vastaukset 28
Vanhimmat
Ihan hyvä periaate sinulla.
Minuakin huvittavat nämä nykyiset häänäytelmät: Hääpari pukeutuu puhtauden symboleihin ja papin edessä kirkossa luvataan elinikäistä liittoa niin myötä- kuin vastamäessä. Ja usein morsiamen isä, veli tai kummisetä taluttaa vuosikausia eri liitoissa asuneen varttuneen naisen miehen hoiviin.
Niin ihan vaan kerron henkilökohtaisen vastaukseni. Itselläni vanhemmat menivät naimisiin niin, että ainakin äitini oli neitsyt. Seurustellu olivat muutaman vuoden samoin olivat kihloissa muutaman vuoden ennen naimisiin menoa. Äidilläni on ainakin erittäin uskonnolliset periaatteet ja avioeroa ei hevillä oteta. Toisin sanoen koko 19vuotta kotona olivat yhtä helvettiä sillä he eivät sovi yhteen. Äiti on monesti pohtinut millaista olisi jos olisi nainut eri miehen. Läheskään kaikki huonot puolet eivät nousseet esille vielä kihloissa olon aikana saati seurustelun aikana. Muutama tunti tai vielä muutama päiväkin on helppoa esittää mitä vaan.
Itse siis päätin jo varsin nuorena, että asun avoliitossa vähintään vuoden ennen kuin sanon "tahdon", sillä itselleni avioliitto on pyhä lupaus, jota ei ole tarkoitus rikkoa. Ja yleensä se millainen ihminen todellisuudessa on paljastuu vasta kun koittaa arki ja kotiaskareet eikä voikaan tuijottaa kumppaniaan enää pelkkien ruusunpunaisten lasien läpi.
Tosin itse en aio kituuttaa avioliitossa mikäli siinä kärsin minä tai lapset tai edes mieheni. Sillä ero on lapsien kannalta kuitenkin parempi kuin ainainen riitely. Omakohtaista kokemusta löytyy...
Toivottavasti sait tästä jotain erilaista perspektiiviä tähän asiaan. Tosin kaikilla on tietenkin erilaiset lähtökohdat ja mitään yhtä oikeaa tapaa ei ole. Jokainen löytäköön itselleen sopivimman.
Kun menin naimisiin, äiti antoi ohjeeksi: "Varokaa ensimmäistä riitaa."
Kuulostaa ehkä jonkun mielestä kamalalta, että kehotetaan laskemaan ensin kymmeneen ja sitten ottamaan asia pohdittavaksi.
Onkohan edelleen niin, että samanlaiset lapset leikkivät parhaiten? Aviopuolisoa valitessaan kannattaa kuunnella muidenkin mielipiteitä. Sivulta näkee yllättävän hyvin erilaisia asioita. Jos seurustelevalla parilla on lähtökohdiltaan erilaiset käsitykset ajankäytöstä, rahasta jne., siitä yleensä muodostuu niin iso ongelma muutamassa vuodessa, että edessä on umpikuja.
Minä en mennyt naimisiin umpirakastuneena tai umpisilmäisenä. Minulla oli jalat maassa vaikka pää pilvissä. Aviomieskandidaatti oli samanlaisista oloista, koulutus oli suurin piirtein sama, olisin tullut monenkin lapsen kanssa hyvin toimeen, jos jotain olisi tapahtunut. Myös vanhemmat hyväksyivät miehen, mikä helpotti valintaa ja myöhemmin elämää, kun tarvittiin apua rakentamisessa, lastenhoidossa tai muuten vain.
Tulee vain mieleen se, että jos toinen kelpaa AVOpuolisoksi jonkun 10 vuotta, niin miksi ei AVIOpuolisoksi?
Eikö ero aina satuta ja avoero voi olla joskus vielä vaikeampi, kun siinä toinen (lähtijä) voi karata vaikka salaa, lappu vain pöydälle ja se on sitten siinä? Ei harkinta-aikaa, ei mitään.
Jotenkin oon ymmärtänyt että myös avoliitossa olisi jotain oikeudellisia tekijöitä. Tietääkö joku avoliitossa elävä?
Avoliitto ei ole juridinen sopimus. Avoliitosta voi lähteä vapaasti, eikä mitään velvoitteita ole - pakkaa vain kamansa ja muuttaa pois. Eräs perhe- ja avio-oikeuden professori on sanonut, että avopuolisosta pääsee helpommin eroon kuin kierrätysjätteestä.
Tämä mitenkään vähättelemättä lähtijän mahdollista henkistä tuskaa.
Niin silloin kai se monimutkaistuu, jos on yhteisiä lapsia. Kai avioliitostakin suht helppo on lähteä. Täyttelee parit paperit ja sitä voi muuttaa erilleen vaikka ei olla vielä virallisesti erottu. Tekee vielä avioehdon niin ei tarvi niin kauheasti miettiä omaisuuden jakoa. Tai jos omaisuutta ei ole lainkaan niin vielä helpompaa... Omaisuuden jako (ositus) kai avioerossa se hankalin puoli on. Varsinkin, jos toisella on sitä enemmän.
Toiselta kantilta ajateltuna avioero voi olla helpompi. Jokuhan ei eroa ehkä siksi avoliitosta, kun jäisi puille paljaille, talo on avopuolison nimillä jne.? Ja voidaan tapella koti-irtaimistosta. Kyllä kierrätysjätteestä pääsee helpommin eroon.
"Mikä pointti teillä vuosikausia avoliitossa asuvilla ylipäätään on naimisiin menossa?"
Koska se on ollut päämääränä koko ajan. Mutta ennen kuin annan elinikäisen lupauksen - jonka myös aion pitää - minun tulee tietää mitä lupaan. Toiseen tutustuu todella yleensä vasta yhdessä asuessa. Avioon haluan siksi, että minusta se on kuitenkin (yksi vaihtoehtoinen) osoitus siitä, miten vakaalla pohjalla suhde on. Lisäksi haluan saada lapset avioliitossa ja kaikille saman sukunimen.
Minä seurustelin poikaystäväni kanssa lähes viisi vuotta ennen kun muutimme yhteen. Asuimme molemmat yksin ennen yhteenmuuttoa. Yhdessä on asuttu nyt pari vuotta, ja varmaankin tuossa talvella mennään naimisiin kahden todistajan läsnäollessa. Valitettavasti siviilivihkikaavaan ei taida saada "kunnes kuolema meidät erottaa", mutta se tässä mielessä on.
Suhtaudut hyvin halveksivasti tuohon "yhdessä olon harjoitteluun". Minusta on aika vastuuntuntoista ottaa selvää siitä, mitä on lupaamassa, ennen kuin lupaa. Jos et ole elänyt poikaystäväsi yhteistä arkea, ei kenelläkään ole tietoa siitä, onko sinulla/teillä resursseja pitää lupaukselle. Toivotaan niin, ja se voi hyvinkin onnistua, mutta itse tapaan miettiä lupauksiani etukäteen, koska otan ne vakavasti.
Sekä äitini että mummoni ovat noudattaneet perinteistä kaavaa, ensin avioon ja sitten saman katon alle. Vanhempieni 28-vuotishääpäivä on nyt syksyllä ja isovanhempani viettävät kultahäitä. Eli en lainkaan kyseenalaista sitä, etteikö tuokin tie voisi toimia. Mutta sekä äitini että mummoni ovat sanoneet, että toiseen tutustui todella vasta yhdessäasumisen myötä, ja vasta sitten tiesi mitä oli avioituessaan luvannut. Molempien ikäryhmistä löytyy katkeria, avioliitossa eläviä mutta yksinäisiä sekä eronneita ihmisiä.
Onko todella väärin selvittää mihin on ryhtymässä etukäteen, eikä vain luottaa onneensa?
Tärkein yhdessäpitävä voima on annettu lupaus että pysytään yhdessä. Lupauksen pitäminen on tahdon asia.
Yhdessä eläminen vaatii pitkää pinnaa, huumorintajua, empatiaa ja vaikka mitä. Monenlaisia sellaisia ominaisuuksia, joilla ei nykyisin ole paljon arvoa.
Tärkein yhdessä pitävä voima on tahto. Riippumatta siitä tahdotaanko avona vai aviona. Tästä oli itse asiassa tehty tutkimuskin, pitkän suhteen salaisuus oli tahto. Mutta koska pelkkä tahtominen ei aina riitä, on hyvä tietää, onko suhteessa muitakin aineksia ennen kuin tekee ikuisia lupauksia.
Itse koen harkitusti ja kunnon tutustumisen jälkeen annetun lupauksen tuhat kertaa arvokkaampana, koska silloin sitä ei ole tehty harhaluulossa tai rakkauden huumassa.
"Yhdessä eläminen vaatii pitkää pinnaa, huumorintajua, empatiaa ja vaikka mitä." Tässä osuit enemmän kuin naulan kantaan!
Sitä tahdotaan ottaa toinen aviopuolisoksi ja tahdotaan osoittaa rakkautta ja uskollisuutta myötä- ja vastoinkäymisissä. Ei varsinaisesti luvata (tietysti saa luvata). Voihan sitä tahtoa avoliitossakin?
Kyllä oikea tahto on paljon parempi kuin se, että tekee jotakin kun on kerran luvannut? Vaikka tahtoohan jollakin tavalla.
Joskus avioliitossa pidetään toista itsestäänselvyytenä. Ettei se toinen nyt lähde kun on luvannut (jopa muiden kuulten).
Eräs mies sanoi, että ei enää viitsi erota, kun ollaan niin kauan oltu avioliitossa. Onhan sekin syy...
Olen seurustellut nyt 2 vuotta poikaystäväni kanssa. Asumme molemmat omissa kämpissä. Meillä menee todella hyvin eikä meillä ole ollut vielä riitoja.
Kun asumme nyt kumpikin omissa kämpissämme, molemmat päättävät itse tasan tarkkaan siitä, kuinka usein esim siivoaa tai kuinka siistiä ylipäätänsä omassa kämpässä on. Myös raha-asiat ovat erillään joten pahempia kiistoja ei niistäkään voi tulla, eikä muutenkaan mistään tällaisista asioista.
Olemme suunnitellet yhteenmuuttoa. Mielestäni avoliitossa kannattaa aina olla ennen avioliittoa, koska toisen kanssa asuessa vasta näkee loppujen lopuksi miten suhde sujuu ja kehittyy. Lisäksi vasta sitten kun asuu toisen kanssa oppii tuntemaan toisen todella hyvin. Yhdessä asuessa pitää tehdä kompromisseja ja sopia monista asioista. Lisäksi yhdessä asuessa toisen tietyt piirteet saattavat alkaa ärsyttämään.
Itse en siis uskaltaisi ikinä mennä avioliittoon ennen avoliittoa.
mutta älä oleta että se on ainoa oikea tapa toimia. Teet aika pitkälle meneviä yleistyksiä tyypittelemällä ihmisiä. Olet luultavasti aika nuori ja kapeakatseinen. Sinulla on käsityksesi avoliitosta ja avioliitosta, ok, mutta älä oleta että kaikki ajattelisivat samoin.
Seurustelin 7 vuotta, niistä 5 olimme kihloissa. Mutta koskaan ei asuttu yhdessä. Ero tuli lähinnä siksi, että en halunnut avioon.
Noin 5 vuoden sitkeän hakemisen jälkeen löysin iki-ihanan täyden kympin miehen. Muutettiin heti yhteen asumaan.
Nyt ongelmana on, että en saa miestä sitoutumaan. Ei olla kihloissa edes. Mies on reissutöissä, minä viikot yksin. Tosin mulla on työ, joka vie kaiken aikani.
Mutta miehen aikatauluun ei millään sovi sitoutuminen lähivuosina. Ja minä täytän kohta 37. Mies on saman ikäinen. Mikäs kello hänellä kilkuttaisi!
Mulla on alkanut paniikki painamaan päälle.
"Mutta miehen aikatauluun ei millään sovi sitoutuminen lähivuosina."
Mitä tämä tarkoittaa? Eikö ole aikaa mennä kihloihin tai naimisiin? Onko teillä ollut edes aikaa tutustua kunnolla, jos sinä olet aina töissä ja miehesi aina matkoilla? Se on kyllä huono selitys, eihän siellä maistraatissa kipaisu paljoa aikaa vie... Oletko varma, että miehesi on yleensä ottaen sellaista tyyppiä, joka asettuu aloilleen ja avioituu joskus? Oletko kysynyt suoraan?
Jos on kyse siitä, että "biologinen kellosi" tikittää, niin siitä kannattaa todella puhua miehen kanssa, että mitä hän ajattelee mahdollisesta lapsenhankinnasta ja jos se ei kiinnosta yhtään, niin sitten täytyy valmistautua elämään lapsettomana hänen kanssaan, lähteä etsimään uutta isäehdokasta (hyvää sellaista ei välttämättä löydy ajoissa) tai mahdollisesti hankkia lapsi jonkun satunnaisen kumppanin kanssa ja elättää lapsi yksin. Vaikea tilanne, mutta ei miestä voi painostaa näissä asioissa.
Minä valitsin aikanaan niin, että keskityin mieluummin unelmieni miehen löytämiseen, kuin hankin lapsen vähemmän tyydyttävään suhteeseen, vaikka välillä tosi kova vauvakuume olikin. Nyt elän lapsettomassa (avio)liitossa aivan ihanan miehen kanssa, eikä lapsiperhe-elämä enää houkuttaisikaan, varsinkin kun ikäisteni ystävien lapset alkavat jo lentää pesästä.
"Se on kyllä huono selitys, eihän siellä maistraatissa kipaisu paljoa aikaa vie..."
Siirtelin vähän kappaleita. Siis se on mielestäni huono selitys, jos ei mene siksi naimisiin, ettei siihen ole aikaa. Isoja häitähän ei ole mikään pakko valmistella ja pitää.
Elätte kiireistä elämää, kun kummallakin on omat työt ja kuviot. Oletko varma, että siihen ratkaisuun edes lapsi sopisi? Ei se kumminkaan kuulu kalusteeseen ihan itsestään selvänä. Anna kellon tikittää ja etsi uusi mies, jos haluat kasata perheen. Vaan voipi olla että kaiken ajan vievästä työstä pitää luopua.
Oletteko jo kauan eläneet yhdessä?
Kiva, kun aiheesta on herännyt mielenkiintoista keskustelua!
Mukava huomata, että näkökantaani jossain määrin ainakin ymmärretään. Äärimmäisen hyvänä pointtina nostan esille tuon ajatuksen tahdosta avioliiton tai ylipäätään suhteen toimivuuden takaajana. Lupaus sinänsäkään ei ole niin merkityksellinen, kuin se, mitä tahtoo ja mitä on valmis tekemään sen vuoksi.
Tosiasia on se, että närkästykseni avoliittoa kohtaan johtuu suureksi osaksi siitä mihin suuntaan kulttuurimme ja yhteiskuntamme on muuttumassa. Ette varmastikaan väitä vastaan siinä, että muun muassa media ajaa mieliin ajatusta tietynlaisessa ihannemiehestä ja -naisesta ja ylipäätään kokemuksien kartuttamista ja suhdekulutusta kannustetaan. Nuorena kihlautuminen ja avioituminen leimataan hyvin herkästi uskovaisten höpinäksi tai nuoruuden hölmöydeksi.
Voidaankin miettiä, olivatko isovanhempamme ja heitä edeltävät sukupolvet onnettomampia eläessään maailmassa, jossa avioliittoja solmittiin lähinnä yhteisöllisin ja taloudellisin perustein -ei rakkaudesta. Tuskinpa onnettomampia, ehkä jopa päin vastoin, sillä tänä päivänä "osaansa tyytymistä" pidetään yleisesti heikkoutena, luovuttamisena ja tahdon puutteena. Huonosti palkattu ihminen ei kertakaikkiaan SAA olla tyytyväinen elämäänsä, eikä vuokralähiössä asuva perhe SAA olla unelmoimatta asuntolainasta.
Meitä siis kannustetaan etsimään jatkuvasti jotakin parempaa, minkä uskon omalta osaltaan vaikuttaneen esim. avioerojen lisääntymiseen jne. En tietenkään missään tapauksessa tarkoita, että esimerkiksi väkivaltaisessa avioliitossa elävän olisi tyydyttävä osaansa. Avoliiton sen sijaan näen ainakin jossain määrin edustavan tällaista nykymaailmassa yleistyvää kokeilukulttuuria, jossa "sitä oikeaa" odotellessa testaillaan kumppani jos toinenkin.
Myönnän kyllä olevani, kuten joku edellä ilmaisi, vielä kapeakatseinen monissa mielipiteissäni ja asenteissani, mutta painotan kuitenkin sitä, että noin periaatteessa tuntematta ihmistä ja hänen tarkoitusperiään en halua mennä tuomitsemaan yhtäkään avoliitossa elävää pariskuntaa. Lähinnä tuomitsisin ( jos sitä sanaa, vaikka jyrkkä onkin, tahdotaan käyttää), sen asenteen, jossa ajaudutaan kokeilemaan toista ihmistä kuin uutta automallia tai alennusmyynnistä ostettuja housuja. Toki suhteessa tulee vastaan tilanteita, joissa on tehtävä kompromisseja ja myönnytyksiä, mutta yhtä lailla näitä tilanteita tulee vastaan silloin, kun ei samassa taloudessa asuta.
Nyt, ettei kirjoitukseni vallan mahdottomiin mittoihin veny, jätän muutaman mielipiteen myöhemmäksi ja jään odottamaan, millaista vastakaikua ajatukseni herättävät.
Monet ihmiset ottavat avoliitonkin tosissaan eivätkä muuta saman katon alle pikaisesti ja kenen kanssa tahansa. Se, että haluaa ensiksi olla avoliitossa ei tarkoita, että kokeilee toista kuin uutta automallia tai housuja!
Sen kai kertoo senkin, että ollaan ja jopa asutaan vuosikausia yhdessä saman ihmisen kanssa? Eikä vaihdeta kuukauden välein? Otithan esimerkiksi myös vuosia yhdessä asuvat? Usein toisen kanssa muutetaan yhteen ajatuksena ja toiveena, että toinen olisi se jonka kanssa vietetään loppuelämä. Eikä vaan kokemuksia kartuttaakseen ja kokeillakseen. Kaikki seurustelukumppanit ei pääse avopuolisoksi saakka.
Itse olen ollut vain yhden ihmisen kanssa avoliitossa, mieheni on aiemminkin ollut avoliitossa. Nykyään olemme naimisissa. Avioliitto on molemmille ensimmäinen. Mieheni harkitse pitkään avoliittoa, koska oli sellaisessa jo ollut. Ei hänkään suinpäin syöksynyt mihinkään ja asenteella "no voihan sitä kokeilla mitä siitä tulee".
On myös ihmisiä joilla on asenne, että ainahan sitä voi sitten muuttaa erilleen, jos siitä ei tule mitään. Ja ihmisiä, joille ratkaiseva tekijä yhteen muuttamisessa on käytännön syyt (mitä järkeä on maksaa vuokraa kahdesta asunnosta). Toisaalta jotkut ei viidy avioliitossakaan vuotta kauempaa.
Kaikki eivät elä avoliitossa ennen avioliittoa siksi, että eivät halua sitoutua eivätkä ole vakavissaan. Vaan siksi juuri, että haluavat sitoutua ja arvostavat avioliittoa niin paljon, että haluavat kokeilla ensiksi yhdessä asumista avoliitossa ("avioliiton kaltaisissa olosuhteissa"). Luulen, että jos itse olisin sitoutumiskammoinen, välttelisin avoliittoakin. Seurustellessa asiat pysyvät vielä yksinkertaisempana. Toisesta on vielä helpompi päästä tarvittaessa eroon. Toki avoliitossa on helpompi vetkutela vuosikausia kuin seurustelusuhteessa (voi keksiä syitä, että ei ole rahaa häihin jne. tai toiselle riittää pelkkä avoliitto). Yhteen muuttamista aletaan usein vaatia aiemmin kuin avioliittoa. Paitsi, jos löytäisi sellaisen joka ei halua asua yhdessä ennen avioliittoa ja jaksaisi odotella kihloja tai ainakin naimisiin menoa monta vuotta. Ja vielä sitoutumiskammoisempi ei viitsi samaa naamaa katsella montaa vuotta! Tai ehdottaa, että voidaan tapailla myös muita...
Kuulun varmaan harvinaisiin yksilöihin, mutta itse menin liki 26 vuotta sitten suoraan naimisiin lapsuudenkodistani. Seurustelimme mieheni kanssa n.5-6 vuotta ennen kihlautumista. Väliin mahtuu pieni erokin, jolloin pohdin tahollani, millaista elämää on muualla. Vaan siippani syliin palasin ja avioiduimme. Vuosiin on mahtunut paljon, kahden nyt jo aikuisen lapsen syntymät, terveydentilojen vaihtelut ym. Vaan yhä liittomme kestää. Olemme ihan yhtä onnellisia, kuin naimisiin mennessämme. Kunnioitamme toisiamme ja uskollisuus on meille itsestäänselvyys. Myös huumori yhdistää meitä. Reilun 10:n vuoden ikäerokaan (mieheni vanhempi) ei ole haitannut. Kunnioitan siis keskustelun aloittaneen mielipidettä ja nostan hattua sille, että sanot sen tässä, mitä minä vain itsekseni ajattelen. Me halusimme aikoinaan naimisiin ja sitoutumaan toisiimme, emme vain leikkimään sitä!Olemme oppineet iloitsemaan pienistä asioista, tehneet arjesta elämän suolan.
Kiva, että kaltaisiani löytyy, enkä ole niin omituinen, kuin joskus tämän mielipiteeni kanssa tunnen olevani.
Aloituspuheenvuoroni aiheesta oli kieltämättä jyrkkä, ja painotan vielä sitä, että en tietenkään tule kenenkään läheiseni tai ystäväni avoliittoa tuomitsemaan. Näin vain omalla kohdalla parempi. Uskon kuitenkin, että myös moni avoliitto kaipaisi loppujen lopuksi vakavampaa suhtautumista, ei vain ajatusta kokeilusta, joka päättyy jos toisella on ällöttävät tavat tai kompromissinteko uupuu puolin ja toisin.
...että olet ajatellut asiaa ja tullut tällaisiin ajatuksiin. Rakkautta ja samaan suuntaan katsomista, niin homma toimii. Onnea yhteiseen elämäänne!:)
Mikä se avioliiton merkitys on, joka menetetään avoliiton myötä?
Seurustelleena ja toisen kanssa yhdessä asuneena ainakin omalta kohdaltani voin sanoa, että toisen oppii tuntemaan paremmin, kun on asunut yhdessä. Ja ihmiset tuppaavat käyttäytymään erilailla seurusteluvaiheessa. Itsekin varmaan tein niin.
Mikä se avioliiton solmisen pointti on? Ja mikä se on niillä, jotka ei edes avioituessaan muuta yhteen? Sellaisiakin on. Vaikka harvassa. Jos se yhteen muuttaminen ja se missä vaiheessa muutetaan on avioliitossa se tärkein asia? Tai jotenkin ainakin korostat sitä. Ymmärtäisin, että se silloin on tärkeä juttu, jos on vaikka uskovainen avioliiton myötä voidaan muuttaa yhteen, ei muutoin.
Teilläkin sen lupauksen antaminen kesti viisi vuotta? Pelottiko kenties sitoutuminen? Joidenkin mielestä yhteen muuttaminen on jo sitoutumista ja yrittävät kartella sitä vuosikausia. Pelkkä seurustelu riittää. Toiset ei halua muuttaa yhteen ennen avioliittoa koska pelkäävät ettei toinen enää halua naimisiin, ei koe sitä enää tarpeellisena. Jos sille toiselle olikin vain tärkeää muuttaa yhteen. Sitähän voisi pitää ehtona yhteen muuttamiselle, että on mentävä ensiksi naimisiin. Jos toinen ei muuten suostu naimisiin...?
Tietysti joku voi ajatella, että siinä on taas jonkun kalkkiksen mielipide, mutta onneksi meillä vanhoilla on oikeus vielä tähän! Vaan sanonpa kuitenkin, miten älytön koko avoliitto touhu on mielestäni. Liittoon, jossa "puolisot" ottavat toisensa, kuin esineen, koekäyttöön. Toiset hetkeksi, toiset vuosikausiksi. Millaista vastuunpakoa! Onneksi omassa ukkelissani oli sen verran miestä, että vei vihille suoraan - en olisi koekappaleeksi suostunutkaan. Mielestäni on moderni vale väittää, että avoliistossakin ollaan vastuuntuntoisia: miksi sitä ei silloin uskalleta olla "virallisestikin"pari? Olen työssni joutunut aikoinaan kohtaamaan näitä avoleskiä, jotka eivät saa puolisonsa jälkeen niin omaisuutta tai eläkettä. Sillä "tahdon"-sanalla on loppujen lopuksi aikamoinen merkitys.
Meille se siippani kanssa oli myös jonkun uuden alku, yhteistaival, eikä mitään vanhan uusintaa, arjen jatkamista. Ja vieläkin liputan tuon sanan puolesta, vaikka elämä on antanut nähdäkseen ne vaikeatkin päivät,lasten(nyt jo aikuisten)kasvatukset oikkuineen ja uhmineen.Yhdessä ne vain Luojan avulla on jaksettu. Ja yhteisten vuosikymmenten jälkeen,ystävät: me rakastamme toisiamme edelleen. Ja näytämme sen toisillemme myös. Joka päivä.
Näin minäkin ajattelen, vaikka olenkin nuori ihminen vielä, ja tässä mielessä altis tälle modernille ajattelumaailmalle, josta mainitset. Kaipa se vaan on tosiasia niin, että tämä maailma muuttuu, eikä em. arvoilla ole enää samanlaista merkitystä kuin ennen. Toivottavasti se ei kuitenkaan loppupeleissä saa ihmisiä rakastamaan toisiaan vähemmän ja välinpitämättömämmin...
Juuri näin. Ja nuori olen minäkin.
Kyllä meitä näin ajattelevia löytyy, ei vaan pidetä kovaa meteliä näköjään..:)
Niinpä...
Yleensä tuntuu, että jos omaa näkökantaa tekee tässä asiassa tiettäväksi, saa kuulla olevansa "lapsellinen teini, joka uskoo johonkin ihmeelliseen rakkauteen" ( Jos sattuu siis olemaan nuori ihminen), tai "vanha puritanisti" ( jos sattuu olemaan vanhempi) tai "hihhuli" ( jos sattuu edustamaan jotakin uskontokuntaa)
Mutta kiva kuulla, ettei ole yksin ;)
kansankielessä vain muuntunut koska susipareista ei saa enää puhua..=)?