Kuinka kauan pitää tuntea..

tämä aihe nostaa kummasti tunteita pintaan. Jos olet varma tekemisistäsi ja ajatuksistasi miksi vouhkaat?(sama havaittavissa lähes kaikissa avosuhdetta puolustelevissa kannanotoissa tällä foorumilla) Minusta kirjoituksestasi paistaa läpi kyynisyyttä ja selittelyä sekä viljelet kriittistä tarkastelua kestämättömiä argumentteja. Todennäköisesti et ole pohtinut tai sitten oivaltanut avosuhteen ja avioliiton eroja jo ihan niiden perustuksista lähtien. Toisekseen yhteen muuttaminen ei tarkoita sitoutumista ja yhdessä asuminen ei ole yhtäkuin toiseen tutustumista. Valitettavan monelta ovat puurot ja vellit menneet sekaisin. Kyllä kumppanin sisimpään ja syvimpään olemukseen kannattaa tutustua ihan puhumalla rehellisesti kaikista mahdollisista ja mahdottomista asioista. Ja sitoutuminen tapahtuu yhteisestä sopimuksesta. Ei näissä tarvita yhteistä kämppää ja kovaa arkea.

Avioliittoa ei ole tarkoitettu perustettavan ihan heppoiselle pohjalle (tai huterin perustein) vaan todellakin sen ihanteena on miehen ja naisen tasavertainen lopunelämän kestävä liitto, jonka perustana on rakkaus ja tahto rakastaa. Ja käytännössä tällaiset liitot toimii parhaiten (päinvastoin kuin väität). Kumppanin hyväksyminen ja kunnioittaminen sellaisena kuin hän on (kukaan meistä ei ole täydellinen, kaikilla on omat omat rikkinäisytensä ja heikkoutensa ja toisaalta myös vahvuutensa) ja yhteinen tahto tehdä parhaansa suhteen kehittymisen eteen ovat avaimia onnelliseen liittoon. (Monikohan avioliiton solmineista ymmärtää mitä he ovat oikeasti luvanneet puolisolleen?) Täydellistä avioliittoa ei varmastikaan ole olemassa, mutta hyviä ja erittäin hyviä on varmasti. Onnettomiakin liittoja eittämättä löytyy, mutta silloin ihmiset siinä ovat jotenkin epäonnistuneet ja ero voi olla joskus ainoa vaihtoehto (esim. väkivalta tms. kumppanista piittaamattomuus). Avioliiton arvoa tuo ei sen sijaan vähennä, sillä eihän se ole avioliiton vika jos ihmiset ovat itsekkäitä ja laiminlyövät kumppaniaan. Suhteen tavoitteet kannattaakin asettaa yhdessä korkealle ja oikeasti pyrkiä yhdessä tavoitteiden suuntaan. Avioliittoleireiltä ja alan kirjoista saa mainioita työkaluja ja vinkkejä.

Menestystä teille ja lujaa tahtoa tulevaan avioliittoonne!

pinnassa kirjoitti:

tämä aihe nostaa kummasti tunteita pintaan. Jos olet varma tekemisistäsi ja ajatuksistasi miksi vouhkaat?(sama havaittavissa lähes kaikissa avosuhdetta puolustelevissa kannanotoissa tällä foorumilla) Minusta kirjoituksestasi paistaa läpi kyynisyyttä ja selittelyä sekä viljelet kriittistä tarkastelua kestämättömiä argumentteja. Todennäköisesti et ole pohtinut tai sitten oivaltanut avosuhteen ja avioliiton eroja jo ihan niiden perustuksista lähtien. Toisekseen yhteen muuttaminen ei tarkoita sitoutumista ja yhdessä asuminen ei ole yhtäkuin toiseen tutustumista. Valitettavan monelta ovat puurot ja vellit menneet sekaisin. Kyllä kumppanin sisimpään ja syvimpään olemukseen kannattaa tutustua ihan puhumalla rehellisesti kaikista mahdollisista ja mahdottomista asioista. Ja sitoutuminen tapahtuu yhteisestä sopimuksesta. Ei näissä tarvita yhteistä kämppää ja kovaa arkea.

Avioliittoa ei ole tarkoitettu perustettavan ihan heppoiselle pohjalle (tai huterin perustein) vaan todellakin sen ihanteena on miehen ja naisen tasavertainen lopunelämän kestävä liitto, jonka perustana on rakkaus ja tahto rakastaa. Ja käytännössä tällaiset liitot toimii parhaiten (päinvastoin kuin väität). Kumppanin hyväksyminen ja kunnioittaminen sellaisena kuin hän on (kukaan meistä ei ole täydellinen, kaikilla on omat omat rikkinäisytensä ja heikkoutensa ja toisaalta myös vahvuutensa) ja yhteinen tahto tehdä parhaansa suhteen kehittymisen eteen ovat avaimia onnelliseen liittoon. (Monikohan avioliiton solmineista ymmärtää mitä he ovat oikeasti luvanneet puolisolleen?) Täydellistä avioliittoa ei varmastikaan ole olemassa, mutta hyviä ja erittäin hyviä on varmasti. Onnettomiakin liittoja eittämättä löytyy, mutta silloin ihmiset siinä ovat jotenkin epäonnistuneet ja ero voi olla joskus ainoa vaihtoehto (esim. väkivalta tms. kumppanista piittaamattomuus). Avioliiton arvoa tuo ei sen sijaan vähennä, sillä eihän se ole avioliiton vika jos ihmiset ovat itsekkäitä ja laiminlyövät kumppaniaan. Suhteen tavoitteet kannattaakin asettaa yhdessä korkealle ja oikeasti pyrkiä yhdessä tavoitteiden suuntaan. Avioliittoleireiltä ja alan kirjoista saa mainioita työkaluja ja vinkkejä.

Menestystä teille ja lujaa tahtoa tulevaan avioliittoonne!

Lue lisää

Kiitoksia vain onnentoivotuksista näin aluksi!

Kaikki ei ole aina tahdosta kiinni, ei valitettavasti onnellisuuskaan. En tiedä oletko uskovainen, koska tekstistäsi saa ainakin sellaisen käsityksen, silloin en ihmettele kritiikkiäsi avoliitoa kohtaan. Minulla ei ole mitään "vouhkattavaa" avioliittoa vastaan, päinvastoin. Ainostaan on naurettavaa tulla tulla kumoamaan avoliitossa eläviä pariskuntia, aivan kuin he eivät voisi elää elämäänsä yhdessä loppuun asti, kuin avioliitossakaan elävät. Itse tosin kuulun tähän naimisiinmeno-vouhotussakkiin, mutta edelleenkin voit olla yhtä sitoutunut avoliitossakin, kuin avioliitossakin. Mitä sinä pelkäisit sitten menettäväsi avoliitossa stoutumisen suhteen? Sitäkö, että näin kumppani voisi muka helpommin lähteä suhteesta pois, kuin avioliitosta? Eiköhän se sitoutuminen juuri tällaisessa tilanteessa tule esiinkin helpommin.

"Toisekseen yhteen muuttaminen ei tarkoita sitoutumista ja yhdessä asuminen ei ole yhtäkuin toiseen tutustumista. "

Oletko jotenkin kenties vajaa? Miten ihmeessä ei voi olla tutustumatta täydellisesti kumppaniin, kun asuu tämän kanssa saman katon alla?! :D Et voi mitenkään saada oikeata kuvaa, millainen teidän yhteinen arki on, jos vain tapailette! Puhumattakaan minkälaiseksi hän pohjimmiltaan paljastuukaan. Ja kyllä, minulle ja varmasti monelle muillekin, yhteenmuuttaminen TODELLAKIN on SITOUTUMISTA. Varsinkin, kun on tarkoitus mennä joskus naimisiinkin.


"Kyllä kumppanin sisimpään ja syvimpään olemukseen kannattaa tutustua ihan puhumalla rehellisesti kaikista mahdollisista ja mahdottomista asioista."

Voi naiiviuttasi jälleen kerran. Ei ne kaikki asiat kuule keskustelemalla selviä ja ennusta minkälaista tulee todellisuudessa elämänne olemaan. Sen kertoo vain käytännön kokemus.

"Ja sitoutuminen tapahtuu yhteisestä sopimuksesta. Ei näissä tarvita yhteistä kämppää ja kovaa arkea. "

Aivan! Tuihan se sieltä, puhuit itseasiassa itsesi juuri pussiin! Sitoutuminen todellakin tapahtuu yhteisestä sopimuksesta, siihen ei siis välttämättä tarvita kertomaan mitään allekirjoituksia papereissa tai "titteliä" aviopari, ollakseen sen sitoutuneempi toiseen ihmiseen. Siihen tarvitaan vain parin molemmat osapuolet, ei muuta/muita. Noh, kyllähän se ihan kiva on osoittaa sitä sitoutumista ja rakkautta toiseen asumalla yhdessä. Kyllähän se yhteisesti koettu arki vahvistaa sitoutumista toiseen, kun se sujuu mukavasti yhdessä. Sinulla ei siitä näytä olevan kokemusta selvästikään.

"Onnettomiakin liittoja eittämättä löytyy, mutta silloin ihmiset siinä ovat jotenkin epäonnistuneet ja ero voi olla joskus ainoa vaihtoehto (esim. väkivalta tms. kumppanista piittaamattomuus)."

No mitenkähän luulet, että nuita voisikaan minimoida? Olisikohan yhdessä asuminen riittävän kauan ennen avioitumista? Varmasti suurimmalla osalla tulee jo avoliitonaikana esille väkivaltaisuuteen taipuvat piirteet yms muut vastenmieliset asiat. Kyllä ihmiset ovat silloin epäonnistuneet avioliitoissaan, kun eivät ole malttaneet tutustua toisiinsa ennen avioitumista.

pinnassa kirjoitti:

tämä aihe nostaa kummasti tunteita pintaan. Jos olet varma tekemisistäsi ja ajatuksistasi miksi vouhkaat?(sama havaittavissa lähes kaikissa avosuhdetta puolustelevissa kannanotoissa tällä foorumilla) Minusta kirjoituksestasi paistaa läpi kyynisyyttä ja selittelyä sekä viljelet kriittistä tarkastelua kestämättömiä argumentteja. Todennäköisesti et ole pohtinut tai sitten oivaltanut avosuhteen ja avioliiton eroja jo ihan niiden perustuksista lähtien. Toisekseen yhteen muuttaminen ei tarkoita sitoutumista ja yhdessä asuminen ei ole yhtäkuin toiseen tutustumista. Valitettavan monelta ovat puurot ja vellit menneet sekaisin. Kyllä kumppanin sisimpään ja syvimpään olemukseen kannattaa tutustua ihan puhumalla rehellisesti kaikista mahdollisista ja mahdottomista asioista. Ja sitoutuminen tapahtuu yhteisestä sopimuksesta. Ei näissä tarvita yhteistä kämppää ja kovaa arkea.

Avioliittoa ei ole tarkoitettu perustettavan ihan heppoiselle pohjalle (tai huterin perustein) vaan todellakin sen ihanteena on miehen ja naisen tasavertainen lopunelämän kestävä liitto, jonka perustana on rakkaus ja tahto rakastaa. Ja käytännössä tällaiset liitot toimii parhaiten (päinvastoin kuin väität). Kumppanin hyväksyminen ja kunnioittaminen sellaisena kuin hän on (kukaan meistä ei ole täydellinen, kaikilla on omat omat rikkinäisytensä ja heikkoutensa ja toisaalta myös vahvuutensa) ja yhteinen tahto tehdä parhaansa suhteen kehittymisen eteen ovat avaimia onnelliseen liittoon. (Monikohan avioliiton solmineista ymmärtää mitä he ovat oikeasti luvanneet puolisolleen?) Täydellistä avioliittoa ei varmastikaan ole olemassa, mutta hyviä ja erittäin hyviä on varmasti. Onnettomiakin liittoja eittämättä löytyy, mutta silloin ihmiset siinä ovat jotenkin epäonnistuneet ja ero voi olla joskus ainoa vaihtoehto (esim. väkivalta tms. kumppanista piittaamattomuus). Avioliiton arvoa tuo ei sen sijaan vähennä, sillä eihän se ole avioliiton vika jos ihmiset ovat itsekkäitä ja laiminlyövät kumppaniaan. Suhteen tavoitteet kannattaakin asettaa yhdessä korkealle ja oikeasti pyrkiä yhdessä tavoitteiden suuntaan. Avioliittoleireiltä ja alan kirjoista saa mainioita työkaluja ja vinkkejä.

Menestystä teille ja lujaa tahtoa tulevaan avioliittoonne!

Lue lisää

"tämä aihe nostaa kummasti tunteita pintaan."

Olitko odottanut jotain muuta avauksen jälkeen? Ihmisillä on kuitenkin tapana puolustaa ja perustella omat valintansa ja kun kyse on elämästä ja parisuhteesta, tunteet voivat olla pinnassa.

"Todennäköisesti et ole pohtinut tai sitten oivaltanut avosuhteen ja avioliiton eroja jo ihan niiden perustuksista lähtien."

Eikö tässä ollut puhe avoliitosta, eikä avosuhteesta? Avoliitto on mielestäni täysin eri asia, kuin avo- tai avoin suhde. Avoliiton ero avioliittoon on siinä, ettei avoliitossa ole samanlaisia juridisia oikeuksia ja velvollisuuksia lain mukaan kuin avioliitossa. Toisaalta esimerkiksi Kela ja Sosiaalitoimisto rinnastavat avoliiton avioliittoon. Mistä sinä nyt haluat puhua, avoliitosta vai avosuhteesta?

"Toisekseen yhteen muuttaminen ei tarkoita sitoutumista ja yhdessä asuminen ei ole yhtäkuin toiseen tutustumista."

Kyllä yhteenmuuttaminen suurimmalla osalla tarkoittaa nimenomaan sitoutumista ja tulevaisuuden suunnittelua. Harva muuttaa yhteen muista syistä (joskin esim. opiskelijoille usein tulee halvemmaksi asua yhdessä kuin erillään). Yhdessä asumalla tutustuu toiseen väkipakollakin. Olen itse asunut solussa, ja voin todellakin sanoa tuntevani ex-kämppikseni, vaikkei me seurusteltukaan. Asumalla yhdessä oppii kyllä mielestäni tuntemaan toisen tavat ihan eri tavoin kuin vain keskustelemalla.

"Kyllä kumppanin sisimpään ja syvimpään olemukseen kannattaa tutustua ihan puhumalla rehellisesti kaikista mahdollisista ja mahdottomista asioista."

Tottakai keskustellakin pitää, ja toiseen persoonan oppii melko hyvin tuntemaan keskustelemalla asioista. Keskustelemalla selviää muun muassa toisen tulevaisuuden haaveet, ajatukset lapsista ja perheestä, toisen kokemukset ja historian jne.
Mutta, toisen tavat, tottumukset, käyttäytymismallit ja muut käytännön asiat oppii kyllä parhaiten asumalla yhdessä. Silloin näet, millainen toinen todellakin on: onko hän sotkuinen vai pedantti, aamuvirkku vai yöeläjä, paljonko aikaa harrastukset ja kaverit vie, miten seksielämä sujuu, miten hän suhtautuu kotitöihin, vapaa ajan viettoon... Eli millainen se yhteinen arki on. Suurin osa elämästä on kuitenkin sitä tavallista, joskus tylsää ja harmaata, arkea. Kaikkia asioita ei voi selvittää asumalla avioliittoon asti erillään, et edes sinä voi olla sitä mieltä.

"Ja sitoutuminen tapahtuu yhteisestä sopimuksesta. Ei näissä tarvita yhteistä kämppää ja kovaa arkea. "

Totta, sitoutumiseen tarvitaan sopimus siitä, että ollaan tosissaan mukana ja suunnitellaan yhteistä loppuelämää yhdessä. Tällaisen sopimuksen jälkeen suurin osa kuitenkin hommaa sen yhteisen kämpän ja siirtyy elämään sitä "kovaa arkea" yhdessä. Sen "kovan arjen" kautta sitä todellakin oppii tuntemaan toisen tavat, tottumukset jne. kuten yllä jo sanoin. Itse olen läheltä nähnyt muutaman uskovaisen kaverin tapaa seurustella: asutaan "erillään" avioliittoon asti koska "näin on tapana". Mutta näiden kohdalla se on kuitenkin periaatteessa tarkoittanut avoliittoa, paperilla kämppiä on kaksi (molemmilla omat) mutta kaikki aika vietetään yhdessä ja öitä ollaan aina jomman kumman kämpillä, yhdessä. Mitä järkeää on pitää kaksi asuntoa, vaikka vietetään kaikki aika saman katon alla?

"Avioliittoa ei ole tarkoitettu perustettavan ihan heppoiselle pohjalle (tai huterin perustein) vaan todellakin sen ihanteena on miehen ja naisen tasavertainen lopunelämän kestävä liitto, jonka perustana on rakkaus ja tahto rakastaa."

Totta. Mutta miten sen vankan pohjan saisi rakennettua, jos toista ei edes tunne kunnolla? Monet uskovaiset tuttavani puhuvat "henkisestä tuntemisesta" ja että toisen tosiaan voi oppia tuntemaan ilman yhteistä asuntoa. Puppua sanon minä. Jotta liitto voisi onnistua, tarvitaan muutakin kuin rakkautta ja tahtoa, tarvitaan yhteensopivuutta kaikilla saroilla: kotitöiden suhteen, sängyssä, unelmien, haaveiden ja moraalin osalta. Eikä se yhteensopivuus tule kuin salamaniskusta papin aamenen jälkeen.

"Kumppanin hyväksyminen ja kunnioittaminen sellaisena kuin hän on (kukaan meistä ei ole täydellinen, kaikilla on omat omat rikkinäisytensä ja heikkoutensa ja toisaalta myös vahvuutensa) ja yhteinen tahto tehdä parhaansa suhteen kehittymisen eteen ovat avaimia onnelliseen liittoon."

Mielestäni kumppanin kaikki virheet ja heikkoudet tulisi tietää ennen naimisiinmenoa, jotta ikäviä yllätyksiä ei tulisi. Erät tuttavapariskunta meni melkko nuorina naimisiin, ja nyt lapsenteon ollessa ajankohtainen, mies ilmoittikin, ettei hän halua lapsia. Eikö tällainen asia olisi ollut hyvä selvittää ennen avioliittoa? Sillä siinä tapauksessa liitto olisi jäänyt syntymättä, koska tämä lapsirakas nainen on perheensä ainoa lapsi ja hän todellakin haluaa jatkaa sukunsa, sekä tuoda vanhemmilleen lapsenlapsia.

Miten sitä yhteistä tahtoa voi olla, jos ei edes tiedä varmuudella toisen näkemystä tulevaisuudesta, perheen perustamisesta, moraalista, uskomuksista jne?

"Onnettomiakin liittoja eittämättä löytyy, mutta silloin ihmiset siinä ovat jotenkin epäonnistuneet ja ero voi olla joskus ainoa vaihtoehto (esim. väkivalta tms. kumppanista piittaamattomuus)."

Yllämainittu tuttavani avioliitto on onneton, juuri lapsettomuuden takia. Voitko sanoa, että jompi kumpi osapuolista on epäonnistunut? Ei asiat ole näin mustavalkoisia. Suurin osa onnettomista avio- (tai avo-) liitoista johtuu siitä, ettei puolisot ole yhteensopivia: ei ole yhteisiä unelmia, yhteisiä ajatuksia arjesta, samoja ajatuksia perheestä, moraalista, uskonnosta... Eikä nämä ole epäonnistumisia henkilökohtaisella tasolla, vaan merkki siitä, että liitto on solmittu liian aikaisin. Tätä varten se avoliitto on: jotta toisen voisi oppia tuntemaan niin hyvin, ettei tarvitse pettyä avioliitossa.

"Suhteen tavoitteet kannattaakin asettaa yhdessä korkealle ja oikeasti pyrkiä yhdessä tavoitteiden suuntaan."

Hieman naivistinen ajattelutapa, mutta pääpiirteittäinhän asia menee näin. Tavoitteista puhutaan yleensä seurustelun alun aikana, jolloin keskustelemalla selvitetään toisen haaveet (iso omakotitalo, kolme lasta, koira), unelmat (hyvä työ, rakastava puoliso) ja konkreettiset suunnitelmat (opiskelupaikka). Tavoitteet (yhteinen elämä ja perhe) kannattaakin saavuttaa askeleittain, minulle ja miehelleni sopivat askeleet kohti tavoitteita menee näin: seurustelu, yhteen muuttaminen, koira, kihlat, avioliitto, yhteinen talo, lapsia, vanhemenista yhdessä ja elämästä nauttiminen.

On totta, että ihmisellä ja pariskunnilla pitää olla tavoitteita ja halua saavuttaa ne. Älä kuitenkaan väheksy avoliiton asemaa yhtenä etappina kohti loppuelämää yhdessä.

Olen hyvin pitkälti samaa mieltä tämän kirjoittajan kanssa. Joten totean vain, että jotkut saattavat muuttaa yhteen aika kevyesti. Esim. siksi, että säästetään asumiskuluissa jne. Mutta monelle avoliitto on jo iso askel jota harkitaan pitkään jne. Ei jokaisen seurustelukumppanin kanssa muuteta yhteen. Kyllä tarkoituksena ja toiveena yleensä on, että kyseisen henkilön kanssa vietetään kenties loppuelämä. Ja käytännössä avoliitto on hyvin samankaltainen kuin avioliitto. En huomaa juuri mitään eroa siihen aikaan kuin olimme avoliitossa.

En mielestäni tuntenut läheskään niin hyvin puolisoani kuukauden tai vuodenkaan seurustelun jälkeen (muutimme virallisesti yhteen n. vuoden seurustelun jälkeen), kun yhdessä asuttujen vuosien jälkeen. Enkä varmasti ollut kuukauden seurustelun jälkeen yhtä sitoutunut. Eli kyllä ajalla on merkitystä. Meidän tapauksessa ei tullut mitään isoja ikäviä yllätyksiä. Mutta olisi voinut tulla. Ja esim. joillekin ystävilleni niitä on avoliitossa ilmaantunut. Ja he ovat olleet tyytyväisiä, että eivät menneet aikoinaan naimisiin. Myös rakkaus voi hiipua alkuhuuman jälkeen vaikka varsinaisia ongelmia ei olisi.

naiivi näkemys kirjoitti:

Kiitoksia vain onnentoivotuksista näin aluksi!

Kaikki ei ole aina tahdosta kiinni, ei valitettavasti onnellisuuskaan. En tiedä oletko uskovainen, koska tekstistäsi saa ainakin sellaisen käsityksen, silloin en ihmettele kritiikkiäsi avoliitoa kohtaan. Minulla ei ole mitään "vouhkattavaa" avioliittoa vastaan, päinvastoin. Ainostaan on naurettavaa tulla tulla kumoamaan avoliitossa eläviä pariskuntia, aivan kuin he eivät voisi elää elämäänsä yhdessä loppuun asti, kuin avioliitossakaan elävät. Itse tosin kuulun tähän naimisiinmeno-vouhotussakkiin, mutta edelleenkin voit olla yhtä sitoutunut avoliitossakin, kuin avioliitossakin. Mitä sinä pelkäisit sitten menettäväsi avoliitossa stoutumisen suhteen? Sitäkö, että näin kumppani voisi muka helpommin lähteä suhteesta pois, kuin avioliitosta? Eiköhän se sitoutuminen juuri tällaisessa tilanteessa tule esiinkin helpommin.

"Toisekseen yhteen muuttaminen ei tarkoita sitoutumista ja yhdessä asuminen ei ole yhtäkuin toiseen tutustumista. "

Oletko jotenkin kenties vajaa? Miten ihmeessä ei voi olla tutustumatta täydellisesti kumppaniin, kun asuu tämän kanssa saman katon alla?! :D Et voi mitenkään saada oikeata kuvaa, millainen teidän yhteinen arki on, jos vain tapailette! Puhumattakaan minkälaiseksi hän pohjimmiltaan paljastuukaan. Ja kyllä, minulle ja varmasti monelle muillekin, yhteenmuuttaminen TODELLAKIN on SITOUTUMISTA. Varsinkin, kun on tarkoitus mennä joskus naimisiinkin.


"Kyllä kumppanin sisimpään ja syvimpään olemukseen kannattaa tutustua ihan puhumalla rehellisesti kaikista mahdollisista ja mahdottomista asioista."

Voi naiiviuttasi jälleen kerran. Ei ne kaikki asiat kuule keskustelemalla selviä ja ennusta minkälaista tulee todellisuudessa elämänne olemaan. Sen kertoo vain käytännön kokemus.

"Ja sitoutuminen tapahtuu yhteisestä sopimuksesta. Ei näissä tarvita yhteistä kämppää ja kovaa arkea. "

Aivan! Tuihan se sieltä, puhuit itseasiassa itsesi juuri pussiin! Sitoutuminen todellakin tapahtuu yhteisestä sopimuksesta, siihen ei siis välttämättä tarvita kertomaan mitään allekirjoituksia papereissa tai "titteliä" aviopari, ollakseen sen sitoutuneempi toiseen ihmiseen. Siihen tarvitaan vain parin molemmat osapuolet, ei muuta/muita. Noh, kyllähän se ihan kiva on osoittaa sitä sitoutumista ja rakkautta toiseen asumalla yhdessä. Kyllähän se yhteisesti koettu arki vahvistaa sitoutumista toiseen, kun se sujuu mukavasti yhdessä. Sinulla ei siitä näytä olevan kokemusta selvästikään.

"Onnettomiakin liittoja eittämättä löytyy, mutta silloin ihmiset siinä ovat jotenkin epäonnistuneet ja ero voi olla joskus ainoa vaihtoehto (esim. väkivalta tms. kumppanista piittaamattomuus)."

No mitenkähän luulet, että nuita voisikaan minimoida? Olisikohan yhdessä asuminen riittävän kauan ennen avioitumista? Varmasti suurimmalla osalla tulee jo avoliitonaikana esille väkivaltaisuuteen taipuvat piirteet yms muut vastenmieliset asiat. Kyllä ihmiset ovat silloin epäonnistuneet avioliitoissaan, kun eivät ole malttaneet tutustua toisiinsa ennen avioitumista.

Lue lisää

Sitä voi puhua toiselle vaikka mitä, mutta totuus voi paljastua sitten myöhemmin. Kaikki ei puhu niin rehellisesti (ja toisilla on vääristynyt kuva itsestä) tai kaikista asioista ei huomata puhua. Ei ne sanat vaan teot. Kyllä pelkkää asioista keskustelemista parempi tapa tutustua on mielestäni yhdessä asuminen. Sen lisäksi tietenkin voidaan asioista keskustella. Ei ne sulje pois toisiaan.

Ja avoliitossakin voi tosiaan sitoutua yhteisestä sopimuksesta siinä missä seurustelusuhteessakin? Tuntuu nyt, että tässä jopa väitetään, että sekä avioliitossa, että seurustellessa voi olla sitoutunut, mutta ei avoliitossa? Kummallista...?
Entä ihmiset jotka asuvat ensiksi avoliitossa ja menevät sitten naimisiin? He eivät siis ole sitoutuneita, mutta heti siitä hetkestä kun heidät on vihitty he yhtäkkiä ovatkin? Kaikkiko muuttuu vaan vihkimisen avulla? Vai ovatko vain ne avioparit sitoutuneita, jotka eivät ole olleet avoliitossa? Vai miten se menee?

Uskoisin myös, että niitä epäonnistuneita avioliittoja olisi enemmän, jos kukaan ei olisi ensiksi avoliitossa.

Nainen 26 kirjoitti:

"tämä aihe nostaa kummasti tunteita pintaan."

Olitko odottanut jotain muuta avauksen jälkeen? Ihmisillä on kuitenkin tapana puolustaa ja perustella omat valintansa ja kun kyse on elämästä ja parisuhteesta, tunteet voivat olla pinnassa.

"Todennäköisesti et ole pohtinut tai sitten oivaltanut avosuhteen ja avioliiton eroja jo ihan niiden perustuksista lähtien."

Eikö tässä ollut puhe avoliitosta, eikä avosuhteesta? Avoliitto on mielestäni täysin eri asia, kuin avo- tai avoin suhde. Avoliiton ero avioliittoon on siinä, ettei avoliitossa ole samanlaisia juridisia oikeuksia ja velvollisuuksia lain mukaan kuin avioliitossa. Toisaalta esimerkiksi Kela ja Sosiaalitoimisto rinnastavat avoliiton avioliittoon. Mistä sinä nyt haluat puhua, avoliitosta vai avosuhteesta?

"Toisekseen yhteen muuttaminen ei tarkoita sitoutumista ja yhdessä asuminen ei ole yhtäkuin toiseen tutustumista."

Kyllä yhteenmuuttaminen suurimmalla osalla tarkoittaa nimenomaan sitoutumista ja tulevaisuuden suunnittelua. Harva muuttaa yhteen muista syistä (joskin esim. opiskelijoille usein tulee halvemmaksi asua yhdessä kuin erillään). Yhdessä asumalla tutustuu toiseen väkipakollakin. Olen itse asunut solussa, ja voin todellakin sanoa tuntevani ex-kämppikseni, vaikkei me seurusteltukaan. Asumalla yhdessä oppii kyllä mielestäni tuntemaan toisen tavat ihan eri tavoin kuin vain keskustelemalla.

"Kyllä kumppanin sisimpään ja syvimpään olemukseen kannattaa tutustua ihan puhumalla rehellisesti kaikista mahdollisista ja mahdottomista asioista."

Tottakai keskustellakin pitää, ja toiseen persoonan oppii melko hyvin tuntemaan keskustelemalla asioista. Keskustelemalla selviää muun muassa toisen tulevaisuuden haaveet, ajatukset lapsista ja perheestä, toisen kokemukset ja historian jne.
Mutta, toisen tavat, tottumukset, käyttäytymismallit ja muut käytännön asiat oppii kyllä parhaiten asumalla yhdessä. Silloin näet, millainen toinen todellakin on: onko hän sotkuinen vai pedantti, aamuvirkku vai yöeläjä, paljonko aikaa harrastukset ja kaverit vie, miten seksielämä sujuu, miten hän suhtautuu kotitöihin, vapaa ajan viettoon... Eli millainen se yhteinen arki on. Suurin osa elämästä on kuitenkin sitä tavallista, joskus tylsää ja harmaata, arkea. Kaikkia asioita ei voi selvittää asumalla avioliittoon asti erillään, et edes sinä voi olla sitä mieltä.

"Ja sitoutuminen tapahtuu yhteisestä sopimuksesta. Ei näissä tarvita yhteistä kämppää ja kovaa arkea. "

Totta, sitoutumiseen tarvitaan sopimus siitä, että ollaan tosissaan mukana ja suunnitellaan yhteistä loppuelämää yhdessä. Tällaisen sopimuksen jälkeen suurin osa kuitenkin hommaa sen yhteisen kämpän ja siirtyy elämään sitä "kovaa arkea" yhdessä. Sen "kovan arjen" kautta sitä todellakin oppii tuntemaan toisen tavat, tottumukset jne. kuten yllä jo sanoin. Itse olen läheltä nähnyt muutaman uskovaisen kaverin tapaa seurustella: asutaan "erillään" avioliittoon asti koska "näin on tapana". Mutta näiden kohdalla se on kuitenkin periaatteessa tarkoittanut avoliittoa, paperilla kämppiä on kaksi (molemmilla omat) mutta kaikki aika vietetään yhdessä ja öitä ollaan aina jomman kumman kämpillä, yhdessä. Mitä järkeää on pitää kaksi asuntoa, vaikka vietetään kaikki aika saman katon alla?

"Avioliittoa ei ole tarkoitettu perustettavan ihan heppoiselle pohjalle (tai huterin perustein) vaan todellakin sen ihanteena on miehen ja naisen tasavertainen lopunelämän kestävä liitto, jonka perustana on rakkaus ja tahto rakastaa."

Totta. Mutta miten sen vankan pohjan saisi rakennettua, jos toista ei edes tunne kunnolla? Monet uskovaiset tuttavani puhuvat "henkisestä tuntemisesta" ja että toisen tosiaan voi oppia tuntemaan ilman yhteistä asuntoa. Puppua sanon minä. Jotta liitto voisi onnistua, tarvitaan muutakin kuin rakkautta ja tahtoa, tarvitaan yhteensopivuutta kaikilla saroilla: kotitöiden suhteen, sängyssä, unelmien, haaveiden ja moraalin osalta. Eikä se yhteensopivuus tule kuin salamaniskusta papin aamenen jälkeen.

"Kumppanin hyväksyminen ja kunnioittaminen sellaisena kuin hän on (kukaan meistä ei ole täydellinen, kaikilla on omat omat rikkinäisytensä ja heikkoutensa ja toisaalta myös vahvuutensa) ja yhteinen tahto tehdä parhaansa suhteen kehittymisen eteen ovat avaimia onnelliseen liittoon."

Mielestäni kumppanin kaikki virheet ja heikkoudet tulisi tietää ennen naimisiinmenoa, jotta ikäviä yllätyksiä ei tulisi. Erät tuttavapariskunta meni melkko nuorina naimisiin, ja nyt lapsenteon ollessa ajankohtainen, mies ilmoittikin, ettei hän halua lapsia. Eikö tällainen asia olisi ollut hyvä selvittää ennen avioliittoa? Sillä siinä tapauksessa liitto olisi jäänyt syntymättä, koska tämä lapsirakas nainen on perheensä ainoa lapsi ja hän todellakin haluaa jatkaa sukunsa, sekä tuoda vanhemmilleen lapsenlapsia.

Miten sitä yhteistä tahtoa voi olla, jos ei edes tiedä varmuudella toisen näkemystä tulevaisuudesta, perheen perustamisesta, moraalista, uskomuksista jne?

"Onnettomiakin liittoja eittämättä löytyy, mutta silloin ihmiset siinä ovat jotenkin epäonnistuneet ja ero voi olla joskus ainoa vaihtoehto (esim. väkivalta tms. kumppanista piittaamattomuus)."

Yllämainittu tuttavani avioliitto on onneton, juuri lapsettomuuden takia. Voitko sanoa, että jompi kumpi osapuolista on epäonnistunut? Ei asiat ole näin mustavalkoisia. Suurin osa onnettomista avio- (tai avo-) liitoista johtuu siitä, ettei puolisot ole yhteensopivia: ei ole yhteisiä unelmia, yhteisiä ajatuksia arjesta, samoja ajatuksia perheestä, moraalista, uskonnosta... Eikä nämä ole epäonnistumisia henkilökohtaisella tasolla, vaan merkki siitä, että liitto on solmittu liian aikaisin. Tätä varten se avoliitto on: jotta toisen voisi oppia tuntemaan niin hyvin, ettei tarvitse pettyä avioliitossa.

"Suhteen tavoitteet kannattaakin asettaa yhdessä korkealle ja oikeasti pyrkiä yhdessä tavoitteiden suuntaan."

Hieman naivistinen ajattelutapa, mutta pääpiirteittäinhän asia menee näin. Tavoitteista puhutaan yleensä seurustelun alun aikana, jolloin keskustelemalla selvitetään toisen haaveet (iso omakotitalo, kolme lasta, koira), unelmat (hyvä työ, rakastava puoliso) ja konkreettiset suunnitelmat (opiskelupaikka). Tavoitteet (yhteinen elämä ja perhe) kannattaakin saavuttaa askeleittain, minulle ja miehelleni sopivat askeleet kohti tavoitteita menee näin: seurustelu, yhteen muuttaminen, koira, kihlat, avioliitto, yhteinen talo, lapsia, vanhemenista yhdessä ja elämästä nauttiminen.

On totta, että ihmisellä ja pariskunnilla pitää olla tavoitteita ja halua saavuttaa ne. Älä kuitenkaan väheksy avoliiton asemaa yhtenä etappina kohti loppuelämää yhdessä.

Lue lisää

Vastailen teille molemmille nainen26 ja naiivi (sorry, nimesin sut naiiviksi koska se toistuu usein teksteissäsi. Lanseerasin sen myös itselleni) Selvennykseksi totean etten ole ketjun aloittaja Kiiski, joku taisi sekoittaa minut häneen. Aluksi ajattelin etten jaksa kirjoitella, sillä tämä aihe on vaatisi perusteellista lähestymistä (=pitkiä viestejä), mutta ajattelin heittää vielä vettä myllyyn ja esittää selventäviä pointteja. Tämä taitaa jäädä kuitenkin viimeiseksi veistelyksi, ellei joku tuo jotain uutta tähän keskusteluun.

Joku epäili minua uskovaiseksi. Voin tunnustautua avioliittouskovaiseksi ja tosihihhuliksi :D, mutta avosuhteen (avo on aina avo, liittoa siinä ei ole tehty) toimivuuteen en usko. Mielestäni ihmiset hajottavat itseään turhaan elämällä epävarmassa suhteessa ajatellen että se on paras tapa tutustua ja sitoutua toiseen. Avosuhde ei kuitenkaan takaa onnellista avioliittoa ja eroprosentit ovat suuremmat avosuhteen kautta avioituneilla (tsekatkaa väestöliiton faktat asiasta). Minusta on todella naiivia ajatella ja luottaa siihen, että avosuhde tms. välivaihe takaisi paremman avioliiton. Eli avokauppa-ajattelu ja -toiminta on tehokasta aivopesua ja on surullista, että harva osaa ajatella asiaa syvemmin. Kertoneeko tuo kyvyttömyys että "evoluutio" ihmisen kohdalla onkin kenties rappeutumista?

Tästä päästäänkin ajassa hieman taaksepäin 1700-1800-luvuille ja sieltä mutkan kautta nykypäivään. Tiedemiehet olivat muutama vuosisata sitten kristittyjä ja tutkivat Jumalan luomaa maailmaa ja pyrkivät löytämään Jumalan luomistyön jäljistä ihmisjärjellä ymmärrettäviä lainalaisuuksia. Valistuksen ajat sulkivat kuitenkin Jumalan pois kuviosta ja sen ajan filosofit vannoivat humanismin nimiin. Kristillistä maailmankuvaa ja arvopohjaa alettiin tietoisesti murentamaan ja erityisesti tieteentekijöiden piireissä. Toki moni tiedemies silloin ja nykypäivänäkin on jälkeenpäin todennut, että kaiken takana on pakko olla Jumala. Mutta takaisin humanismiin, se siis vaikuttaa nykypäivänäkin ja koska avioliitto perustuu Raamattuun ja kristilliseen maailmankuvaan on sen alkuperäistä pyhää olemusta yritetty romuttaa humanismin keinoin. Näitä taustoja vasten on helppo ymmärtää avosuhdetta puolustelevat kannanotot, erimielisyydet johtuvat syvimmiltään siitä mitä ymmärrämme avioliiton olevan ja merkitsevän ja missä sen perusta lepää.

Ihmettelen kuitenkin, että jos et ole kristitty (sana "kristitty" juontaa juurensa "kristuslaisesta", jota käytettiin haukkumanimenä Jeesuksen seuraajista ajanlaskun ensimmäisillä vuosisadoilla) miksi ylipäätänsä haluat solmia avioliiton, jonka perusta Raamatussa? Tai miksi kutsut itseäsi kristityksi, jos et pohjimmiltasi ole sitä?

Naiivi ja Nainen26, yrittitte toistamiseen vakuutella että yhteenmuuttaminen ja yhteisen omaisuuden kartuttaminen tarkoittaa sitoutumista. Toisaalta nainen26 kirjoittaa myöhemmin Kiiskelle ettei materia määritä suhteen arvoa. Mielestäni tässä on selkeä ristiriita ja lopullinen viesti jää hämäräksi.

Edelleen totean että YHTEENMUUTTAMINEN ei ole yhtäkuin sitoutuminen. Tässä suhteessa en miellä itseäni vajaaksi, vaan loogismatemaattiseksi. Ajatelkaapa asiaa, kyllä yhteenmuuttaminen on yhteenmuuttaminen.

Edelleen YHTEINEN OMAISUUS/MATERIA ei ole yhtäkuin sitoutuminen. yhteinen omaisuus = yhteinen omaisuus.

On naiivia ajatella, että yhteinen omaisuus olisi tae sitoutumisesta. Itse en laskisi suhteeni sitoutumisen astetta yhteisen omaisuuden määrällä tai rahallisella arvolla, oli se sitten hankittu vieraalla tai yhteisellä pääomalla. Kyllä kumppanien sitoutumisesta kertoo muut paljon syvällisemmät asiat.

Naiivi taisi kysellä mitä pelkäisin avosuhteessa.
Ensinnäkin avosuhde loukkaisi syvästi ihmisarvoani ja tuntisin itseni hyväksikäytetyksi. Jos kumppanini ei olisi valmis menemään kanssani naimisiin, mutta voisi muuttaa kanssani yhteen ja testata mut ja minä olisin valmis avioliittoon, olisi asetelma kummallinen. Tämä tarkoittaisi ettei hän olisi varauksetta valmis hyväksymään minua sellaisena kuin olen. En kestäisi elää suhteessa, jossa toisen hyväksyntä ja kunnioitus olisi jotenkin ansaittava olemalla jotakin muuta kuin pohjimmiltani olisin.
Toisekseen avosuhde syö itse itseltään pohjan pois. Sama kuin sahaisit omaa oksaasi; avosuhde on nimensä mukaisesti avokauppa ja silloin sitoutumisen taso ei ole sama kuin avioliitossa (tässä yhteydessä avioliitto on ajateltu kristilliseltä pohjalta).
Kolmanneksi avosuhde ei takaa syvempää tutustumista toiseen, päinvastoin. Yleensä avosuhteet alkavat fyysisestä tutustumisesta. Mielestäni perustellumpi järjestys on tutustuminen ensin ajatuksen ja sisimmän tasolla toiseen. Tuo tarkoittaa maailmankuvaa, arvoja, tavoitteita, taustoja, historiaa, lapsuutta, perhettä, uskoa/ei-uskoa yms. ja miten toinen kunnioittaa ja kohtelee sinua. Monesti fyysinen tutustuminen varsinkin miehillä on helppoa, mutta suhteen kannalta tärkeämpää on tuntea toisen sisin ja ajatusmaailma (näilläkin palstoilla moni avosuhteessa elävä nainen tuskailee avokkeitaan, kun nämä eivät kosi --> todiste ettei avosuhteet useinkaan ole onnellisia).

Enempää en nyt jaksa muistella kirjoituksianne, mutta toivotan edelleen vahvaa sitoutumista teille. Ja naiiville hyviä hermoja. :D

takatukkia kirjoitti:

Vastailen teille molemmille nainen26 ja naiivi (sorry, nimesin sut naiiviksi koska se toistuu usein teksteissäsi. Lanseerasin sen myös itselleni) Selvennykseksi totean etten ole ketjun aloittaja Kiiski, joku taisi sekoittaa minut häneen. Aluksi ajattelin etten jaksa kirjoitella, sillä tämä aihe on vaatisi perusteellista lähestymistä (=pitkiä viestejä), mutta ajattelin heittää vielä vettä myllyyn ja esittää selventäviä pointteja. Tämä taitaa jäädä kuitenkin viimeiseksi veistelyksi, ellei joku tuo jotain uutta tähän keskusteluun.

Joku epäili minua uskovaiseksi. Voin tunnustautua avioliittouskovaiseksi ja tosihihhuliksi :D, mutta avosuhteen (avo on aina avo, liittoa siinä ei ole tehty) toimivuuteen en usko. Mielestäni ihmiset hajottavat itseään turhaan elämällä epävarmassa suhteessa ajatellen että se on paras tapa tutustua ja sitoutua toiseen. Avosuhde ei kuitenkaan takaa onnellista avioliittoa ja eroprosentit ovat suuremmat avosuhteen kautta avioituneilla (tsekatkaa väestöliiton faktat asiasta). Minusta on todella naiivia ajatella ja luottaa siihen, että avosuhde tms. välivaihe takaisi paremman avioliiton. Eli avokauppa-ajattelu ja -toiminta on tehokasta aivopesua ja on surullista, että harva osaa ajatella asiaa syvemmin. Kertoneeko tuo kyvyttömyys että "evoluutio" ihmisen kohdalla onkin kenties rappeutumista?

Tästä päästäänkin ajassa hieman taaksepäin 1700-1800-luvuille ja sieltä mutkan kautta nykypäivään. Tiedemiehet olivat muutama vuosisata sitten kristittyjä ja tutkivat Jumalan luomaa maailmaa ja pyrkivät löytämään Jumalan luomistyön jäljistä ihmisjärjellä ymmärrettäviä lainalaisuuksia. Valistuksen ajat sulkivat kuitenkin Jumalan pois kuviosta ja sen ajan filosofit vannoivat humanismin nimiin. Kristillistä maailmankuvaa ja arvopohjaa alettiin tietoisesti murentamaan ja erityisesti tieteentekijöiden piireissä. Toki moni tiedemies silloin ja nykypäivänäkin on jälkeenpäin todennut, että kaiken takana on pakko olla Jumala. Mutta takaisin humanismiin, se siis vaikuttaa nykypäivänäkin ja koska avioliitto perustuu Raamattuun ja kristilliseen maailmankuvaan on sen alkuperäistä pyhää olemusta yritetty romuttaa humanismin keinoin. Näitä taustoja vasten on helppo ymmärtää avosuhdetta puolustelevat kannanotot, erimielisyydet johtuvat syvimmiltään siitä mitä ymmärrämme avioliiton olevan ja merkitsevän ja missä sen perusta lepää.

Ihmettelen kuitenkin, että jos et ole kristitty (sana "kristitty" juontaa juurensa "kristuslaisesta", jota käytettiin haukkumanimenä Jeesuksen seuraajista ajanlaskun ensimmäisillä vuosisadoilla) miksi ylipäätänsä haluat solmia avioliiton, jonka perusta Raamatussa? Tai miksi kutsut itseäsi kristityksi, jos et pohjimmiltasi ole sitä?

Naiivi ja Nainen26, yrittitte toistamiseen vakuutella että yhteenmuuttaminen ja yhteisen omaisuuden kartuttaminen tarkoittaa sitoutumista. Toisaalta nainen26 kirjoittaa myöhemmin Kiiskelle ettei materia määritä suhteen arvoa. Mielestäni tässä on selkeä ristiriita ja lopullinen viesti jää hämäräksi.

Edelleen totean että YHTEENMUUTTAMINEN ei ole yhtäkuin sitoutuminen. Tässä suhteessa en miellä itseäni vajaaksi, vaan loogismatemaattiseksi. Ajatelkaapa asiaa, kyllä yhteenmuuttaminen on yhteenmuuttaminen.

Edelleen YHTEINEN OMAISUUS/MATERIA ei ole yhtäkuin sitoutuminen. yhteinen omaisuus = yhteinen omaisuus.

On naiivia ajatella, että yhteinen omaisuus olisi tae sitoutumisesta. Itse en laskisi suhteeni sitoutumisen astetta yhteisen omaisuuden määrällä tai rahallisella arvolla, oli se sitten hankittu vieraalla tai yhteisellä pääomalla. Kyllä kumppanien sitoutumisesta kertoo muut paljon syvällisemmät asiat.

Naiivi taisi kysellä mitä pelkäisin avosuhteessa.
Ensinnäkin avosuhde loukkaisi syvästi ihmisarvoani ja tuntisin itseni hyväksikäytetyksi. Jos kumppanini ei olisi valmis menemään kanssani naimisiin, mutta voisi muuttaa kanssani yhteen ja testata mut ja minä olisin valmis avioliittoon, olisi asetelma kummallinen. Tämä tarkoittaisi ettei hän olisi varauksetta valmis hyväksymään minua sellaisena kuin olen. En kestäisi elää suhteessa, jossa toisen hyväksyntä ja kunnioitus olisi jotenkin ansaittava olemalla jotakin muuta kuin pohjimmiltani olisin.
Toisekseen avosuhde syö itse itseltään pohjan pois. Sama kuin sahaisit omaa oksaasi; avosuhde on nimensä mukaisesti avokauppa ja silloin sitoutumisen taso ei ole sama kuin avioliitossa (tässä yhteydessä avioliitto on ajateltu kristilliseltä pohjalta).
Kolmanneksi avosuhde ei takaa syvempää tutustumista toiseen, päinvastoin. Yleensä avosuhteet alkavat fyysisestä tutustumisesta. Mielestäni perustellumpi järjestys on tutustuminen ensin ajatuksen ja sisimmän tasolla toiseen. Tuo tarkoittaa maailmankuvaa, arvoja, tavoitteita, taustoja, historiaa, lapsuutta, perhettä, uskoa/ei-uskoa yms. ja miten toinen kunnioittaa ja kohtelee sinua. Monesti fyysinen tutustuminen varsinkin miehillä on helppoa, mutta suhteen kannalta tärkeämpää on tuntea toisen sisin ja ajatusmaailma (näilläkin palstoilla moni avosuhteessa elävä nainen tuskailee avokkeitaan, kun nämä eivät kosi --> todiste ettei avosuhteet useinkaan ole onnellisia).

Enempää en nyt jaksa muistella kirjoituksianne, mutta toivotan edelleen vahvaa sitoutumista teille. Ja naiiville hyviä hermoja. :D

Lue lisää

Aluksi haluan kiittää sinua onnentoivotuksesta. Sekä siitä, että jaksoit kirjoittaa noin pitkän viestin.

Minäkin uskon avioliittoon, ja kun menen naimisiin se liitto kestää loppuelämäni. En ole koskaan kirjoittanut, etten uskoisi avioliittoon, aion itsekin mennä naimisiin.

"Mielestäni ihmiset hajottavat itseään turhaan elämällä epävarmassa suhteessa ajatellen että se on paras tapa tutustua ja sitoutua toiseen."

Tämä on varmasti totta. Epävarmuus syö ihmistä koski se sittten parisuhdetta, työelämää, perhesuhteita tai mitä tahansa muuta. Mutta tämä väittämäsi ei mielestäni sovi minuun ja "naiiviin", sillä emmekö ole jo sanoneet, ettei me olla epävarmoja? Ei meidän suhteessa ainakaan mitään epävarmuutta ole siitä, miten ja kenen kanssa se loppuelämä vietetään.

Väittämäsi koskee varmasti osaa avoliitossa (tai yleensäkään seurustelevia pareja) mutta sitä ei voida yleistää koskemaan kaikkia. Esimerkkinä esimerkiksi enoni, joka on elänyt puolisonsa kanssa avoliitossa jo 35 vuotta. Se liitto on vähintään yhtä vahva, varma ja kestävä kuin vanhempani liitto, jossa avioliittovuosia on takana 29.

"Minusta on todella naiivia ajatella ja luottaa siihen, että avosuhde tms. välivaihe takaisi paremman avioliiton. Eli avokauppa-ajattelu ja -toiminta on tehokasta aivopesua ja on surullista, että harva osaa ajatella asiaa syvemmin"

En halua yleistää tai puhua stereotyypeistä, mutta täällä Lapin rajoilla tuollainen ajattelu ei mielestäni ole se vallitseva. Siis että avoliitto olisi avokauppa ja että vaihto-oikeus on voimassa avioliittoon asti. Täällä toki deittailaan, seurustellaan ja tapaillaan, mutta kun "se oikea" löytyy ja muutetaan yhteen, liitto muuttuu vakavemmaksi. Uskallan väittää, että perhe, parisuhde ja liitto ovat täällä Pohjanmaalla vahvempia käsitteitä kuin ruuhkasuomessa. Täällä on ehkä enemmän taistelumeininkiä kuin kehä kolmosen sisäpiirillä? Tai sitten olemme vain sen verran konservatiivisempia ;)

Toki moni pitää avoliittoa välivaiheena, ja sitähän se suurimmalle osalle on. Sillä itse en enoni lisäksi tunne läheisesti ketään, joille avoliitto olisi jäänyt lopulliseksi ratkaisuksi. Avoliitto on etappi elämässä, aivan kuten armeija, rippileiri tai opiskelu. Avoliiton kautta opitaan uusia asioita ja siirrytään eteenpäin, tai taaksepäin jos kumppani ei olekaan syystä tai toisesta "se oikea".

"Näitä taustoja vasten on helppo ymmärtää avosuhdetta puolustelevat kannanotot, erimielisyydet johtuvat syvimmiltään siitä mitä ymmärrämme avioliiton olevan ja merkitsevän ja missä sen perusta lepää."

Eli sinäkin myönnät, että joillekin avoliitto voi olla yhtä vahva liitto kuin avioliitto? Jos jotku perustavat avoliiton yhteiseen sopimukseen siitä, että ollaan yhdessä kunnes kuolema erottaa, eikö se tarkoita silloin sitä, että se on avioliiton kaltainen? Ja kuten sanoit, Raamattu on harvemmin enää kenenkään suora lakikirja, jolloin Jumalan sanalle annetaan vähemmän arvoa kuin omille tuntemuksilleen. Jos avoliitossa on hyvää ja varmaa olla, miksi hosua naimisiin vain avioliiton takia?

Mielestäni näissä keskusteluissa unohtuu kokoajan se asia, ettei kristinusko ole maailman ainoa uskonto. Avioliittoja solmitaan muissakin uskonnoissa, joten miten ihmeessä asia voi olla pelkästään Raamattuun perustuva asia? Kuten minä, ja vissiin "naiivi" molemmat olemme todenneet, avioliitto tuo kuitenkin vielä tänä päivänä juridisia oikeuksia ja velvollisuuksia, joita avoliitossa ei ole. Moni menee naimisiin juridisten asioiden takia, ei enää sen takia, että saisi harrastaa seksiä, muuttaa yhteen tai koska Raamattu sanoo niin.

Itse en usko Raamattuun sanatarkkana lakikirjana, vaan olen sitä mieltä, että siitä saa ohjeet, miten elää hyvän elämän. Raamattua on silti luettava kontekstisidonnaisena tekstinä, eikä sille saa antaa liikaa valtaa, varsinkaan jos sen tekstit aiheuttavat pahaaoloa (kuka nyt haluaisikaan kivittää sunnuntaina työtä tekevän naapurin?). Ei 10 käskyä ole lakeja, mutta ohjeita, joita noudattamalla voi elää onnellisemmin. Silti suurin osa harrastaa seksiä ennen avioliittoa, tekevät työtä sunnuntaisin, himoitsevat naapurin uutta Mersua ja kertovat valkoisia valheita.

Kysyit miksi haluan naimisiin? Jotta minusta ja miehestä tulisi kaikkien silmissä perhe, jotta minä ja tulevat lapsemme voisimme ottaa mieheni sukunimen, jotta turvaisin heidän ja toisemme olon mahdollisen kuolintapauksen sattuessa, jotta saisin viettää ihanat prinsessahäät, jotta saisimme todistaa kaikkien ystävien ja sukulaisten edessä rakkautemme ja todistaa, että todellakin haluamme olla yhdessä loppuelämämme, ja luvata tehdä työtä sen eteen.

"Edelleen totean että YHTEENMUUTTAMINEN ei ole yhtäkuin sitoutuminen. Tässä suhteessa en miellä itseäni vajaaksi, vaan loogismatemaattiseksi. Ajatelkaapa asiaa, kyllä yhteenmuuttaminen on yhteenmuuttaminen."

Yhteenmmuuttaminen ei SINULLE ole sitoutumista, mutta et voi tietää kaikkien muiden ihmisten tunteita, ajatuksia tässä asiassa. Yhteenmuuttaminen on toki paitsi käytännöllinen asia (varsinkin jos kaikki aika muutenkin vietetään yhdessä ja vuokra menee kahdesta asunnosta turhaan) monelle myös iso askel. Aina puhutaan siitä, että avoliitto on niin helppo solmia. Itse en tunne ketään, joka olisi muuttanut yhteen heti suhteen alussa puolituntemattoman kanssa. Ei, kyllä avoliittokin vaatii ajatusta, tahtoa ja harkintaa, näin ainakin täällä meilläpäin.

Minulla ja miehelläni ei vielä ole tiskikonetta suurempaa yhteistä omaisuutta. Eikä sitä varmasti tulekaan ennen avioliittoa.

"Kolmanneksi avosuhde ei takaa syvempää tutustumista toiseen, päinvastoin. Yleensä avosuhteet alkavat fyysisestä tutustumisesta. Mielestäni perustellumpi järjestys on tutustuminen ensin ajatuksen ja sisimmän tasolla toiseen. Tuo tarkoittaa maailmankuvaa, arvoja, tavoitteita, taustoja, historiaa, lapsuutta, perhettä, uskoa/ei-uskoa yms. ja miten toinen kunnioittaa ja kohtelee sinua."

En tietenkään osaa puhua kaikkien parien puolesta (kuten sinä tunnut tässä tekevän), mutta meillä avosuhde alkoi tavallisena seurusteluna. Eli treffeilä käytiin, elokuvissa, kahvilla, tavattiin ystävien kanssa porukalla, ja pikku hiljaa vietettiin kaikki vapaa aika yhdessä, nukuttiin yötä toistemme luona, ja valvoimme aamuun asti jutellen kaikesta maan ja taivaan väliltä, juteltiin uskonnosta, tulevaisuuden haaveista, lapsuusmuistoista, sukulaisista, musiikkimausta... ja kun aika oli sopiva, tapahtui myös tämä "fyysinen tutustuminen". Mielestäni tekstistäsi saa kuvan, että kaikki avoliitossa asuvat ovat suoraan tutustumisen jälkeen hypänneet sänkyyn ja sieltä yhteiseen kämppään. Tiedät varmasti itsekin, että tämä on karikatyyri asiasta, eikä yleistettävissä jokaiseen avoliitossa asuvaan pariin.


"Jos kumppanini ei olisi valmis menemään kanssani naimisiin, mutta voisi muuttaa kanssani yhteen ja testata mut ja minä olisin valmis avioliittoon, olisi asetelma kummallinen. Tämä tarkoittaisi ettei hän olisi varauksetta valmis hyväksymään minua sellaisena kuin olen. En kestäisi elää suhteessa, jossa toisen hyväksyntä ja kunnioitus olisi jotenkin ansaittava olemalla jotakin muuta kuin pohjimmiltani olisin."

Puhuit hyväksymisestä sellaisena kuin olet. Miten tämä fiktiivinen kumppani voisi edes tuntea sinut, jos ette ole viettäneet pitkiä aikoja yhdessä? Miten hän voisi todellakin tuntea sinut, jos ette ole nähneet arkea (niin kauan kuin on omat asunnot on aina helppoa karata omaan kämppään kun vituttaa, on paha olo, itkettää, haluaa olla yksin jne.) yhdessä? Seurustellessa suurin osa ajasta on kuitenkin "juhlaa", ja yhdessäolon lyhyinä aikoina jaksetaan kyllä pinnistellä ja esittää vain ne hyvät puolet.

Mutta älä luovu periaatteistasi. Kuten jo sanoin Kiiskille, ihmisellä ei loppupelissä ole kuin moraalinsa ja periaatteensa. Jos et halua asua avoliitossa, älä tee sitä. Ei kukaan ole sinua siihen pakottamassa :)

takatukkia kirjoitti:

Vastailen teille molemmille nainen26 ja naiivi (sorry, nimesin sut naiiviksi koska se toistuu usein teksteissäsi. Lanseerasin sen myös itselleni) Selvennykseksi totean etten ole ketjun aloittaja Kiiski, joku taisi sekoittaa minut häneen. Aluksi ajattelin etten jaksa kirjoitella, sillä tämä aihe on vaatisi perusteellista lähestymistä (=pitkiä viestejä), mutta ajattelin heittää vielä vettä myllyyn ja esittää selventäviä pointteja. Tämä taitaa jäädä kuitenkin viimeiseksi veistelyksi, ellei joku tuo jotain uutta tähän keskusteluun.

Joku epäili minua uskovaiseksi. Voin tunnustautua avioliittouskovaiseksi ja tosihihhuliksi :D, mutta avosuhteen (avo on aina avo, liittoa siinä ei ole tehty) toimivuuteen en usko. Mielestäni ihmiset hajottavat itseään turhaan elämällä epävarmassa suhteessa ajatellen että se on paras tapa tutustua ja sitoutua toiseen. Avosuhde ei kuitenkaan takaa onnellista avioliittoa ja eroprosentit ovat suuremmat avosuhteen kautta avioituneilla (tsekatkaa väestöliiton faktat asiasta). Minusta on todella naiivia ajatella ja luottaa siihen, että avosuhde tms. välivaihe takaisi paremman avioliiton. Eli avokauppa-ajattelu ja -toiminta on tehokasta aivopesua ja on surullista, että harva osaa ajatella asiaa syvemmin. Kertoneeko tuo kyvyttömyys että "evoluutio" ihmisen kohdalla onkin kenties rappeutumista?

Tästä päästäänkin ajassa hieman taaksepäin 1700-1800-luvuille ja sieltä mutkan kautta nykypäivään. Tiedemiehet olivat muutama vuosisata sitten kristittyjä ja tutkivat Jumalan luomaa maailmaa ja pyrkivät löytämään Jumalan luomistyön jäljistä ihmisjärjellä ymmärrettäviä lainalaisuuksia. Valistuksen ajat sulkivat kuitenkin Jumalan pois kuviosta ja sen ajan filosofit vannoivat humanismin nimiin. Kristillistä maailmankuvaa ja arvopohjaa alettiin tietoisesti murentamaan ja erityisesti tieteentekijöiden piireissä. Toki moni tiedemies silloin ja nykypäivänäkin on jälkeenpäin todennut, että kaiken takana on pakko olla Jumala. Mutta takaisin humanismiin, se siis vaikuttaa nykypäivänäkin ja koska avioliitto perustuu Raamattuun ja kristilliseen maailmankuvaan on sen alkuperäistä pyhää olemusta yritetty romuttaa humanismin keinoin. Näitä taustoja vasten on helppo ymmärtää avosuhdetta puolustelevat kannanotot, erimielisyydet johtuvat syvimmiltään siitä mitä ymmärrämme avioliiton olevan ja merkitsevän ja missä sen perusta lepää.

Ihmettelen kuitenkin, että jos et ole kristitty (sana "kristitty" juontaa juurensa "kristuslaisesta", jota käytettiin haukkumanimenä Jeesuksen seuraajista ajanlaskun ensimmäisillä vuosisadoilla) miksi ylipäätänsä haluat solmia avioliiton, jonka perusta Raamatussa? Tai miksi kutsut itseäsi kristityksi, jos et pohjimmiltasi ole sitä?

Naiivi ja Nainen26, yrittitte toistamiseen vakuutella että yhteenmuuttaminen ja yhteisen omaisuuden kartuttaminen tarkoittaa sitoutumista. Toisaalta nainen26 kirjoittaa myöhemmin Kiiskelle ettei materia määritä suhteen arvoa. Mielestäni tässä on selkeä ristiriita ja lopullinen viesti jää hämäräksi.

Edelleen totean että YHTEENMUUTTAMINEN ei ole yhtäkuin sitoutuminen. Tässä suhteessa en miellä itseäni vajaaksi, vaan loogismatemaattiseksi. Ajatelkaapa asiaa, kyllä yhteenmuuttaminen on yhteenmuuttaminen.

Edelleen YHTEINEN OMAISUUS/MATERIA ei ole yhtäkuin sitoutuminen. yhteinen omaisuus = yhteinen omaisuus.

On naiivia ajatella, että yhteinen omaisuus olisi tae sitoutumisesta. Itse en laskisi suhteeni sitoutumisen astetta yhteisen omaisuuden määrällä tai rahallisella arvolla, oli se sitten hankittu vieraalla tai yhteisellä pääomalla. Kyllä kumppanien sitoutumisesta kertoo muut paljon syvällisemmät asiat.

Naiivi taisi kysellä mitä pelkäisin avosuhteessa.
Ensinnäkin avosuhde loukkaisi syvästi ihmisarvoani ja tuntisin itseni hyväksikäytetyksi. Jos kumppanini ei olisi valmis menemään kanssani naimisiin, mutta voisi muuttaa kanssani yhteen ja testata mut ja minä olisin valmis avioliittoon, olisi asetelma kummallinen. Tämä tarkoittaisi ettei hän olisi varauksetta valmis hyväksymään minua sellaisena kuin olen. En kestäisi elää suhteessa, jossa toisen hyväksyntä ja kunnioitus olisi jotenkin ansaittava olemalla jotakin muuta kuin pohjimmiltani olisin.
Toisekseen avosuhde syö itse itseltään pohjan pois. Sama kuin sahaisit omaa oksaasi; avosuhde on nimensä mukaisesti avokauppa ja silloin sitoutumisen taso ei ole sama kuin avioliitossa (tässä yhteydessä avioliitto on ajateltu kristilliseltä pohjalta).
Kolmanneksi avosuhde ei takaa syvempää tutustumista toiseen, päinvastoin. Yleensä avosuhteet alkavat fyysisestä tutustumisesta. Mielestäni perustellumpi järjestys on tutustuminen ensin ajatuksen ja sisimmän tasolla toiseen. Tuo tarkoittaa maailmankuvaa, arvoja, tavoitteita, taustoja, historiaa, lapsuutta, perhettä, uskoa/ei-uskoa yms. ja miten toinen kunnioittaa ja kohtelee sinua. Monesti fyysinen tutustuminen varsinkin miehillä on helppoa, mutta suhteen kannalta tärkeämpää on tuntea toisen sisin ja ajatusmaailma (näilläkin palstoilla moni avosuhteessa elävä nainen tuskailee avokkeitaan, kun nämä eivät kosi --> todiste ettei avosuhteet useinkaan ole onnellisia).

Enempää en nyt jaksa muistella kirjoituksianne, mutta toivotan edelleen vahvaa sitoutumista teille. Ja naiiville hyviä hermoja. :D

Lue lisää

Ei ole virallisesti tehty liitto, mutta liittoja voi muodostua mielestäni monella tapaa. Ihmiset voivat halutessaan epävirallisesti liittoutua eri syistä. Miten kukin määrittelee liiton...

Miksi eroprosentit ovat suuremmat avosuhteen kautta avioituneilla? Uskoisin, että asiaan vaikuttaa enemmän se, että suurin osa heistä on uskovaisia. Ja heille avioero olisi varmaan yhtä iso synti ja häpeä kuin avoliitto... Onko avioliiton onnistumisen mittari pelkästään se, että ei erota? Ollaan kuolemaan saakka yhdessä?

Jos esim. muutan kaverini kanssa yhteiseen asuntoon vaikka solukämppään niin en varmasti ole sitoutunut häneen samalla tavalla kuin avopuolisoon. Kyllä mielestäni monet ovat sitoutuneempia avopuolisoonsa kuin seurustelukumppaniin, jonka kanssa eivät asu yhdessä. Ja koska avoliitto katsotaan sitovammaksi kuin seurustelusuhde, avoliittoon ei useimmiten mennä päivän tuntemisen jälkeen... Sitoutuminen riippuu siitäkin miten avoliittoon suhtautuu. Jotkut pitävät sitoutumisena sitä, että vaihdetaan sormuksia (ilman avioliittotarkoitusta). Ja ehkä se sitookin, jos siihen suhtautuu niin ja asialla on itselle paljon merkitystä. Mulle sillä ei olisi mitään merkitystä, eikä siten vaikuttaisi sitoutumiseeni.

takatukkia kirjoitti:

Vastailen teille molemmille nainen26 ja naiivi (sorry, nimesin sut naiiviksi koska se toistuu usein teksteissäsi. Lanseerasin sen myös itselleni) Selvennykseksi totean etten ole ketjun aloittaja Kiiski, joku taisi sekoittaa minut häneen. Aluksi ajattelin etten jaksa kirjoitella, sillä tämä aihe on vaatisi perusteellista lähestymistä (=pitkiä viestejä), mutta ajattelin heittää vielä vettä myllyyn ja esittää selventäviä pointteja. Tämä taitaa jäädä kuitenkin viimeiseksi veistelyksi, ellei joku tuo jotain uutta tähän keskusteluun.

Joku epäili minua uskovaiseksi. Voin tunnustautua avioliittouskovaiseksi ja tosihihhuliksi :D, mutta avosuhteen (avo on aina avo, liittoa siinä ei ole tehty) toimivuuteen en usko. Mielestäni ihmiset hajottavat itseään turhaan elämällä epävarmassa suhteessa ajatellen että se on paras tapa tutustua ja sitoutua toiseen. Avosuhde ei kuitenkaan takaa onnellista avioliittoa ja eroprosentit ovat suuremmat avosuhteen kautta avioituneilla (tsekatkaa väestöliiton faktat asiasta). Minusta on todella naiivia ajatella ja luottaa siihen, että avosuhde tms. välivaihe takaisi paremman avioliiton. Eli avokauppa-ajattelu ja -toiminta on tehokasta aivopesua ja on surullista, että harva osaa ajatella asiaa syvemmin. Kertoneeko tuo kyvyttömyys että "evoluutio" ihmisen kohdalla onkin kenties rappeutumista?

Tästä päästäänkin ajassa hieman taaksepäin 1700-1800-luvuille ja sieltä mutkan kautta nykypäivään. Tiedemiehet olivat muutama vuosisata sitten kristittyjä ja tutkivat Jumalan luomaa maailmaa ja pyrkivät löytämään Jumalan luomistyön jäljistä ihmisjärjellä ymmärrettäviä lainalaisuuksia. Valistuksen ajat sulkivat kuitenkin Jumalan pois kuviosta ja sen ajan filosofit vannoivat humanismin nimiin. Kristillistä maailmankuvaa ja arvopohjaa alettiin tietoisesti murentamaan ja erityisesti tieteentekijöiden piireissä. Toki moni tiedemies silloin ja nykypäivänäkin on jälkeenpäin todennut, että kaiken takana on pakko olla Jumala. Mutta takaisin humanismiin, se siis vaikuttaa nykypäivänäkin ja koska avioliitto perustuu Raamattuun ja kristilliseen maailmankuvaan on sen alkuperäistä pyhää olemusta yritetty romuttaa humanismin keinoin. Näitä taustoja vasten on helppo ymmärtää avosuhdetta puolustelevat kannanotot, erimielisyydet johtuvat syvimmiltään siitä mitä ymmärrämme avioliiton olevan ja merkitsevän ja missä sen perusta lepää.

Ihmettelen kuitenkin, että jos et ole kristitty (sana "kristitty" juontaa juurensa "kristuslaisesta", jota käytettiin haukkumanimenä Jeesuksen seuraajista ajanlaskun ensimmäisillä vuosisadoilla) miksi ylipäätänsä haluat solmia avioliiton, jonka perusta Raamatussa? Tai miksi kutsut itseäsi kristityksi, jos et pohjimmiltasi ole sitä?

Naiivi ja Nainen26, yrittitte toistamiseen vakuutella että yhteenmuuttaminen ja yhteisen omaisuuden kartuttaminen tarkoittaa sitoutumista. Toisaalta nainen26 kirjoittaa myöhemmin Kiiskelle ettei materia määritä suhteen arvoa. Mielestäni tässä on selkeä ristiriita ja lopullinen viesti jää hämäräksi.

Edelleen totean että YHTEENMUUTTAMINEN ei ole yhtäkuin sitoutuminen. Tässä suhteessa en miellä itseäni vajaaksi, vaan loogismatemaattiseksi. Ajatelkaapa asiaa, kyllä yhteenmuuttaminen on yhteenmuuttaminen.

Edelleen YHTEINEN OMAISUUS/MATERIA ei ole yhtäkuin sitoutuminen. yhteinen omaisuus = yhteinen omaisuus.

On naiivia ajatella, että yhteinen omaisuus olisi tae sitoutumisesta. Itse en laskisi suhteeni sitoutumisen astetta yhteisen omaisuuden määrällä tai rahallisella arvolla, oli se sitten hankittu vieraalla tai yhteisellä pääomalla. Kyllä kumppanien sitoutumisesta kertoo muut paljon syvällisemmät asiat.

Naiivi taisi kysellä mitä pelkäisin avosuhteessa.
Ensinnäkin avosuhde loukkaisi syvästi ihmisarvoani ja tuntisin itseni hyväksikäytetyksi. Jos kumppanini ei olisi valmis menemään kanssani naimisiin, mutta voisi muuttaa kanssani yhteen ja testata mut ja minä olisin valmis avioliittoon, olisi asetelma kummallinen. Tämä tarkoittaisi ettei hän olisi varauksetta valmis hyväksymään minua sellaisena kuin olen. En kestäisi elää suhteessa, jossa toisen hyväksyntä ja kunnioitus olisi jotenkin ansaittava olemalla jotakin muuta kuin pohjimmiltani olisin.
Toisekseen avosuhde syö itse itseltään pohjan pois. Sama kuin sahaisit omaa oksaasi; avosuhde on nimensä mukaisesti avokauppa ja silloin sitoutumisen taso ei ole sama kuin avioliitossa (tässä yhteydessä avioliitto on ajateltu kristilliseltä pohjalta).
Kolmanneksi avosuhde ei takaa syvempää tutustumista toiseen, päinvastoin. Yleensä avosuhteet alkavat fyysisestä tutustumisesta. Mielestäni perustellumpi järjestys on tutustuminen ensin ajatuksen ja sisimmän tasolla toiseen. Tuo tarkoittaa maailmankuvaa, arvoja, tavoitteita, taustoja, historiaa, lapsuutta, perhettä, uskoa/ei-uskoa yms. ja miten toinen kunnioittaa ja kohtelee sinua. Monesti fyysinen tutustuminen varsinkin miehillä on helppoa, mutta suhteen kannalta tärkeämpää on tuntea toisen sisin ja ajatusmaailma (näilläkin palstoilla moni avosuhteessa elävä nainen tuskailee avokkeitaan, kun nämä eivät kosi --> todiste ettei avosuhteet useinkaan ole onnellisia).

Enempää en nyt jaksa muistella kirjoituksianne, mutta toivotan edelleen vahvaa sitoutumista teille. Ja naiiville hyviä hermoja. :D

Lue lisää

Ei herranen aika näitten "uskisten" kanssa :D! Ja sinä "hihhuli"(nimeän sinut sitten hihhuliksi) teet itse avioliitosta "materian", koska vain se takaa muka aidon sitoutumisen. Kumoat tällätavoin sen ydinasian tästä, että sitoutuminen perustuu kahden ihmisen sopimukseen, jonka voi tehdä jo ennen avioliittoa. Eli välineenä pitäisi toimia sormukset ja vihkiminen. Että justiisa joo. Nämähän muka takavat, ettei toinen esim. kävisi vieraissa tms. Tämä keskustelu alkaa olla jo niin naurettavassa pisteessä, että sama rueta väittämään ja todistelemaan onko ulkoavaruudessa älyllistä elämää vai ei. Olen tuolla alempana myös yrittänyt selventää avosuhteen ja avoLIITON eroja, kuinka ne yksinkertaisesti tarkoittavat eri asiaa. Olen myös sitä mieltä, että on paljon arvokkaampaa ja kunnioittavaa mennä naimisiin, kun sen toisen ihmisen tuntee tosissaan, ja tämä voi vain tapahtua yhteisen arjen avulla samankaton alla jo pidemmänaikaa olleena. En näe mitään hienoa tai kunnioittavaa mennä naimisiin ennen sitä yhteisen arjen kokemista ja piste. Se on lähinnä säälittävää, eikä juuri mielestäni sellaisessa tapauksessa voikaan kertoa mistään vahvasta sitoutumisesta toiseen, pikemminkin näytönhalun paikkana muille ja naiviuden huippuna, jossa kuvittelee leikkivänsä kotia prinsessana ja ruusuilla tanssien. Aivan kuin avioliitto itsessään muka korjaisi arjen tuomat mahdolliset ongelmat ja suhteeseen tulevat kuopat, yeah right. Siinä vaiheessa SINÄ todellakin tarvitset onnea/tuuria, miksikä sitä haluaakaan kutsua? Tuo on jokatapauksessa kaukana realismista.

Olen todellakin samolla linjoilla Nainen 26 kanssa ja nostankin sinulle hattua, kun olet jaksanut myöskin selventää näkemyksiä. Edelleenkään, en ala puuttumaan uskonnollisiin seikkoihin, koska en näe sitä ollenkaan oleellisena asiana tämän keskustelunaiheen kannalta. Seuraavat vastailut menevät jankuttamisen puolelle, mutta ne vain ovat totuuksia ainakin omasta elämästäni.

"Mielestäni ihmiset hajottavat itseään turhaan elämällä epävarmassa suhteessa ajatellen että se on paras tapa tutustua ja sitoutua toiseen."

Jotkut varmasti elävätkin tällaisessa suhteessa, riippumatta asuvatko yhdessä vai eivät. Silloin kyseiset henkilöt eivät ole keskustelleet suhteen perimmäisistä asioista keskenään, haluavatko edes samoja asioita tulevaisuudelta yms. Siksipä ennen yhteenmuuttoa on tärkeää keskustella nämä asiat läpi, ja muuttaa vasta sitten yhteen kun tietää toisen olevan sitoutunut itseesi ja on valmis luomaan yhdessä yhteistä tulevaisuutta. Yhteenmuuttaessa ei enää epävarmuutta toisesta saakaan olla. Kuten minun ja Nainen 26 tapauksessa ainakaan. Sinun on suorastaan naurettavaa tulla kumoamaan meidän suhteemme laatua ja sitoutumista ja aivan kaikkea siihen liittyvää, koska olemme eläviä esimerkkejä Nainen 26 kanssa, tämän vuoksi voimme hyvin mielin seisoa sanojemme takana.

"Eli avokauppa-ajattelu ja -toiminta on tehokasta aivopesua ja on surullista, että harva osaa ajatella asiaa syvemmin."

Jälleen kerran taas tätä putkiajattelua, vailla mitään todellisuuspohjaa. Syvällisemmin kuule taijetaan kuule olla ajateltu asiaa, kuin sinä. Sillä olemmehan jo osanneet SITOUTUA TOISIIMME jo ENNEN avioliittoa. Emmekä sentään ole käyttäneet avioliittoa minään välineenä sitoutumiseen, sen sijaan olemme malttaneet tutustua kumppaniimme rauhassa ja luoneet vahvan pohjan suhteellemme ja sitoutumiselle, ennen avioliittoa. Näin ollen voimme mennä sitten hyvin mielin aidoista ja kunnioitettavista syistä vihille, kun elämäntilanteemme on siihen sopiva. Jos tätä ei voi kutsua syvälliseksi ja realistiseksi, niin silloin on maailmankirjat kyllä jo sekaisin. Itse en sentään sorru naiiviisti menemään naimisiin, kuin jossain lasten satukirjoissa tapahtuvissa prinsessan häissä :D! Oletko kenties lukenut vähän liikaa tällaisia satukirjoja vielä aikuisenakin?

"Kertoneeko tuo kyvyttömyys että "evoluutio" ihmisen kohdalla onkin kenties rappeutumista?"

Tällä asialla ei ole mitään tekemistä evoluution kanssa. Lähimminkin kulttuuristen seikkojen kanssa. Joten saamme sinunlaisissa tapauksissa olla huolissamme, jos ihmiset menevät nuin heppoisin perustein naimisiin. Uskis tai ei.

"Naiivi ja Nainen26, yrittitte toistamiseen vakuutella että yhteenmuuttaminen ja yhteisen omaisuuden kartuttaminen tarkoittaa sitoutumista. Toisaalta nainen26 kirjoittaa myöhemmin Kiiskelle ettei materia määritä suhteen arvoa. Mielestäni tässä on selkeä ristiriita ja lopullinen viesti jää hämäräksi."

No miksi ihmeessä sitoutunut ihminen ei muka haluaisi yhteistä omaisuutta kartoittaa, jos käytännössä jo eletään kuin oltaisiin naimisissa ja tulevaisuudessa on tarkoitus sitten mennä naimisiin?! Kartoitathan sinäkin avioliitossa yhteistä omaisuutta yhdessä, ettekä jaa ja ostele tavaroitanne itsellenne ja omaan piikkiin. Avioliitossa tämä onkin tavallista. Mutta eikö tämä juuri kerro siitä, että ollaan tosissaan sitoutuneita avoliitossa toisiinsa, kun uskaltaa isojakin ostoja tehdä yhdessä? Ei tällaiseen kukaan, joka ei ole toiseen tosissaan sitoutunut lähde tekemään! Kuka lähtee tekemään VELKAA YHDESSÄ, joka SITOO VUOSIEN ajaksi jo pakostakin yhteen, maksamaan sitä pois pikku hiljaa pois yhteiseksi tulevaisuutta varten? No ei varmasti kukaan lähtisi tällaiseen mukaan, jos ei ole toisesta ihmisestä varma onko hän "se oikea".

"Edelleen totean että YHTEENMUUTTAMINEN ei ole yhtäkuin sitoutuminen. Tässä suhteessa en miellä itseäni vajaaksi, vaan loogismatemaattiseksi. Ajatelkaapa asiaa, kyllä yhteenmuuttaminen on yhteenmuuttaminen."

Valitettavasti kuulostat ihan oikeasti vähintäänkin tyhmältä sanoessasi noin. Olet kaukana "loogismatemaattisesta" ajattelijasta! Sinä katselet lähinnäkin vaaleanpunaisten lasien takaa tätä asiaa. Joo, todellakin yhteenmuuttaminen on yhteenmuuttamista daa. Mutta se on myös paljon enemmänkin, kuin sitä itseänsä. Se on kaukana materiaalisesta osoituksesta sitoutumista kohtaan (kuin vaikka vihki/kihlasormus), se on paljon enemmän ja aidompaa ja se vain voi tulla esille käytännössä (yhdessä asuessa). Miten muuten muka osoitat sitä avioliitossakaan? Riittääkö muka se sitoutumisen osoitus jos vihkisormus sormessa ylpeilet sitoutumistasi, ettekä asuisikaan yhdessä. Tällä sinun periaatteellasi se riittäisi..naurettavaa. Kertoo jälleen kerran siitä, että naimisiinmeno olisi väline muka sitoutumiselle. Sitoutuminenhan ei mitään välineitä kaipaile (sormuksia, niemeä virallisessa paperissa), se osoitetaan kumppanille ja on heidän kahdenkeskinen sopimus. SUULLINEN SOPIMUS. Täytyyhän virallisen paperin kirjoittamiseenkin olla jo ennen sitä, suullinenkin sopimus. Voihan ihmiset lakata olemasta sitoutuneita toisillensa avioliitossa ollessaankin, joten se ei ole mikään este tällaisen tapahtumiseen.

"Edelleen YHTEINEN OMAISUUS/MATERIA ei ole yhtäkuin sitoutuminen. yhteinen omaisuus = yhteinen omaisuus."

Ei olekaan. Mutta siinä mielessä on, koska tällaista eivät "ei sitoutuneet" parit tekisikään yhteisen hyvän nimiin! Varsinkaan mitään todella isoja YHTEISIÄ HANKINTOJA. Joten se tavallaan kuuluu normaaliin sitoutumisen muotoon. Tehdäänhän näin luonnollisesti myös avioliitossakin. Ei kukaan "ei sitoutunut" henkilö ole valmis todellakaan tekemään yhdessä suuria hankintoja, jos ei ole varma haluaako viettää toisen kanssa loppuelämäänsä yhdessä.

"Ensinnäkin avosuhde loukkaisi syvästi ihmisarvoani ja tuntisin itseni hyväksikäytetyksi. Jos kumppanini ei olisi valmis menemään kanssani naimisiin, mutta voisi muuttaa kanssani yhteen ja testata mut ja minä olisin valmis avioliittoon, olisi asetelma kummallinen. Tämä tarkoittaisi ettei hän olisi varauksetta valmis hyväksymään minua sellaisena kuin olen. En kestäisi elää suhteessa, jossa toisen hyväksyntä ja kunnioitus olisi jotenkin ansaittava olemalla jotakin muuta kuin pohjimmiltani olisin."

Ei hyvää päivää taas sullekaan. Itse en kuule asuisi kumppanini kanssa varmasti yhdessä, jos en itse ja hän tiedä, että haluamme jakaa koko loppuelämämme yhdessä. JA myöskin sen, että hän haluaa kanssani naimisiin ja samoja asioita ja periaatteita elämältä, kuin itsekin. Joten ei ole syytä loukkautua yhtään mistään. JA tunnen itseni arvokkaaksi hänelle, kuin hän myös on sitä minulle. Tämä osoitamme toisillemme sanoin, kuin teoinkin päivittäin. Kaikkea siis mitä liittyy sitoutumiseen, ei "vasta sitten kunhan olemme naimisissa". Emme myöskään testaile toisiamme, elämme käytännössä tavallaan avioliittoa jo. Hyväksymme toisemme tietenkin sellaisena, kuin olemme, emmekä yritä muuttaa toisiamme mihinkään "sopivampaan" muotoon. Sillä emme olisi alkuunkaan muuttaneet yhteen, jos toinen ei hyväksyisi toista sellaisena kuin olemme.

"Toisekseen avosuhde syö itse itseltään pohjan pois. Sama kuin sahaisit omaa oksaasi; avosuhde on nimensä mukaisesti avokauppa ja silloin sitoutumisen taso ei ole sama kuin avioliitossa (tässä yhteydessä avioliitto on ajateltu kristilliseltä pohjalta).
Kolmanneksi avosuhde ei takaa syvempää tutustumista toiseen, päinvastoin. "

Mielestäni avoliitto (älä kutsu tätä avosuhteeksi, kun se on täysin eri asia!) ennemminkin luo vahvemman juuren koko suhteen pohjalle ja tulevaisuudelle. Koska SE JUURI AINOASTAAN VOI TAATA syvemmän tutustumisen toiseen.

"Mielestäni perustellumpi järjestys on tutustuminen ensin ajatuksen ja sisimmän tasolla toiseen. Tuo tarkoittaa maailmankuvaa, arvoja, tavoitteita, taustoja, historiaa, lapsuutta, perhettä, uskoa/ei-uskoa yms. ja miten toinen kunnioittaa ja kohtelee sinua. Monesti fyysinen tutustuminen varsinkin miehillä on helppoa, mutta suhteen kannalta tärkeämpää on tuntea toisen sisin ja ajatusmaailma"

Hohhojjaa, et voi olla nuin läpät silmillä? Luuletko sinä tosissaan, ettei ihmiset muka keskustele keskenään yhdessä asuessaan? Että tuppisuuna sielä istuskellaan ja paneskellaan kuin kanit tarvittaessa? Yhdessäasuminenko kumoaa normaalin kanssakäymisen (keskustelemisen) keskenään? Ensinnäkin, näistä suhteen kannalta tärkeiden asioiden keskustelut käydään ennen, kuin muutetaankaan yhteen. Ja tietenkin yhdessä asuessa keskustellaan yhdessä syvällisestikin kaikista asioista -aiheesta kuin aiheesta. Kun sinä saman katon alla asut, et voi välttyä varsinkaan rakentavilta keskusteluilta. Fyysinen läheisyys on yksi tärkeimmistä asioista suhteen kannalta, eikä siinä ole mitään pahaa. Molempia kaivataan tasapuolisesti. Totta. On tärkeä suhteen kannalta tuntea toisen sisin olemus ja ajatusmaailma. Yhdessä asuessa pääset siihen tutustumaan väkisinkin ja näet sen aidon persoonan siinä edessäsi toimimassa. Vaikea edes vetää mitään roolia unelma miehestä/naisesta siinä vaiheessa kun toisen pärstä on siinä 24/7 edessäsi. Tämä roolinveto tosin onnistuu varmasti mainiosti, jos ei asukaan toisen kanssa yhdessä. Kukapa ei haluaisi antaa kumppanilleen "sitä parasta" puolta esille.

"(näilläkin palstoilla moni avosuhteessa elävä nainen tuskailee avokkeitaan, kun nämä eivät kosi --> todiste ettei avosuhteet useinkaan ole onnellisia). "

Tällainenkin on mahdollusta, vain jos toinen ei ole sitoutunut toiseen, eikä näistä asioista ole päätetty- ja keskusteltu yhdessä, ennen saman katon alle muuttamista. Näin ei kuitenkaan ole pelkoa minulla, eikä Nainen 26 liitossa. Meillä meidän avoLIITOT onkin todella onnellisia, kuten olemmekin jo kertoneet.

Kiitos ja kumarrus :D

Ei se maagisuus olekaan siinä sormuksessa, vaan siinä, että halutaan antaa se sormus.

MItä tulee siihen "testaukseen", niin kyse on nykyihmisen kontrolli-illuusiosta. Luullaan, että tarkkailemalla kumppania voidaan taata se, että avioliitto kestää kauemmin. Minä olen itse nähnyt tutkimuksen, jonka mukaan avoliiton pituudella ei ole vaikutusta avioliiton pituuteen, vaikka otettaisiin se avoliitto mukaan siiheen kestoon. Ja olen kuullut (en itse ole nähnyt), että toisessa tutkimuksessa nopeasti solmitut avioliitot kestivät kauemmin.

Koska nykyään on mahdollista, kannattaa toki testata yhteiseloa, mutta väittäisin useimmissa tapauksissa olevan parasta mennä naimisiin viimeistään 2-4 vuoden kuluessa seurustelun aloittamisesta. Opiskelu ym. voi tietenkin olla haittana, mutta on sitä ennenkin opiskeltu naituna.

Avioliitto on sitoutumisen osalta muutakin, kuin papin aamen (joka ei minulle merkitse paljoakaan, vaikka kirkkoon kuulunkin). Lesken asema on aivan eri kuin avopuolison. Meillä ei myöskään ole avioehtoa, joten kumpikin on ottanut harteileen "sakon" uhan, jos eroamme. Nyt tietenkin saan kymmeniä vastauksia, joissa huudetaan, että kyllä avosuhteessakin näin voi järjestää asiansa! se on kyllä totta. Mutta, kuinka monella teistä avopareista on keskinäinen testamentti? Kuinka moni teistä on sitoutunut eron sattuessa kompensoimaan toista? Jos tekään ette ole testausvaiheessa ja olette sitoutuneet toisiinne yhtä pitävästi kuin avioliitossa, teillä varmaan on yhteinen tili, yhteinen asunto ja enemmän tienaava puoliso maksaa toisen eläkevakuutusta?

Summa summarum: Kyllä minä väitän, että tämä testaaminen nimenomaan tarkoittaa, että ei ole yhtä sitoutunut kuin avioliitossa elävät. Aviossa elävät ihmiset ovat (ihannetilanteessa..) selvittäneet itselleen ja toiselle haluavansa tahtoa/yrittää elää toisen kanssa siten, että se käsi, jota puristavat alttarilla, on sama josta ote irtoaa kuolinvuoteella viimeisen henkäyksen myötä. Kukaan ei meille voi taata, mitä tässä maailmassa tapahtuu, mutta avioliitto tarkoittaa minulle sitä, että tämä nainen on minun puolisoni, meni syteen tai saveen, aina..

PS: Ihmiset menevät kyllä naimisiinkin aivan väärin perustein ja miettimättä tarpeeksi. Kyllä ne juopot ja väkivaltaiset miehet ovat olleet juoppoja jo aikaisemmin ja nalkuttavat akat varmasti nalkuttaneet. JOs taas ongelmat alkavat myöhemmin, täytyisi ehkä selvittää ongelmien syys. Alkoholismikin on yllättävän usein "kunnollisilla" ihmisillä merkki masennuksesta. Samoin kuin naisten itkuraivari-kohtaukset.

PPS: Tarkoitukseni ei ole arvostella kenenkään valintoja tai pakottaa ketään avioliittoon. Tahdon vain sanoa, että on itsensä pettämistä väittää, että avoliiton sitoutuminen olisi sama kuin avioliitossa. Tunteiden taso voi olla toki sama, tai vaikka enemmän, mutta sitoutuminen ei ole, katsotaan asiaa sitten juridisesti, käytännölisesti, sosiaalisesti (nykyäänkin avoero on moraalisesti pienempi shokki kavereille/suvulle) tai vaikka teologisesti.

T: "naiivi" kirjoitti:

Ei herranen aika näitten "uskisten" kanssa :D! Ja sinä "hihhuli"(nimeän sinut sitten hihhuliksi) teet itse avioliitosta "materian", koska vain se takaa muka aidon sitoutumisen. Kumoat tällätavoin sen ydinasian tästä, että sitoutuminen perustuu kahden ihmisen sopimukseen, jonka voi tehdä jo ennen avioliittoa. Eli välineenä pitäisi toimia sormukset ja vihkiminen. Että justiisa joo. Nämähän muka takavat, ettei toinen esim. kävisi vieraissa tms. Tämä keskustelu alkaa olla jo niin naurettavassa pisteessä, että sama rueta väittämään ja todistelemaan onko ulkoavaruudessa älyllistä elämää vai ei. Olen tuolla alempana myös yrittänyt selventää avosuhteen ja avoLIITON eroja, kuinka ne yksinkertaisesti tarkoittavat eri asiaa. Olen myös sitä mieltä, että on paljon arvokkaampaa ja kunnioittavaa mennä naimisiin, kun sen toisen ihmisen tuntee tosissaan, ja tämä voi vain tapahtua yhteisen arjen avulla samankaton alla jo pidemmänaikaa olleena. En näe mitään hienoa tai kunnioittavaa mennä naimisiin ennen sitä yhteisen arjen kokemista ja piste. Se on lähinnä säälittävää, eikä juuri mielestäni sellaisessa tapauksessa voikaan kertoa mistään vahvasta sitoutumisesta toiseen, pikemminkin näytönhalun paikkana muille ja naiviuden huippuna, jossa kuvittelee leikkivänsä kotia prinsessana ja ruusuilla tanssien. Aivan kuin avioliitto itsessään muka korjaisi arjen tuomat mahdolliset ongelmat ja suhteeseen tulevat kuopat, yeah right. Siinä vaiheessa SINÄ todellakin tarvitset onnea/tuuria, miksikä sitä haluaakaan kutsua? Tuo on jokatapauksessa kaukana realismista.

Olen todellakin samolla linjoilla Nainen 26 kanssa ja nostankin sinulle hattua, kun olet jaksanut myöskin selventää näkemyksiä. Edelleenkään, en ala puuttumaan uskonnollisiin seikkoihin, koska en näe sitä ollenkaan oleellisena asiana tämän keskustelunaiheen kannalta. Seuraavat vastailut menevät jankuttamisen puolelle, mutta ne vain ovat totuuksia ainakin omasta elämästäni.

"Mielestäni ihmiset hajottavat itseään turhaan elämällä epävarmassa suhteessa ajatellen että se on paras tapa tutustua ja sitoutua toiseen."

Jotkut varmasti elävätkin tällaisessa suhteessa, riippumatta asuvatko yhdessä vai eivät. Silloin kyseiset henkilöt eivät ole keskustelleet suhteen perimmäisistä asioista keskenään, haluavatko edes samoja asioita tulevaisuudelta yms. Siksipä ennen yhteenmuuttoa on tärkeää keskustella nämä asiat läpi, ja muuttaa vasta sitten yhteen kun tietää toisen olevan sitoutunut itseesi ja on valmis luomaan yhdessä yhteistä tulevaisuutta. Yhteenmuuttaessa ei enää epävarmuutta toisesta saakaan olla. Kuten minun ja Nainen 26 tapauksessa ainakaan. Sinun on suorastaan naurettavaa tulla kumoamaan meidän suhteemme laatua ja sitoutumista ja aivan kaikkea siihen liittyvää, koska olemme eläviä esimerkkejä Nainen 26 kanssa, tämän vuoksi voimme hyvin mielin seisoa sanojemme takana.

"Eli avokauppa-ajattelu ja -toiminta on tehokasta aivopesua ja on surullista, että harva osaa ajatella asiaa syvemmin."

Jälleen kerran taas tätä putkiajattelua, vailla mitään todellisuuspohjaa. Syvällisemmin kuule taijetaan kuule olla ajateltu asiaa, kuin sinä. Sillä olemmehan jo osanneet SITOUTUA TOISIIMME jo ENNEN avioliittoa. Emmekä sentään ole käyttäneet avioliittoa minään välineenä sitoutumiseen, sen sijaan olemme malttaneet tutustua kumppaniimme rauhassa ja luoneet vahvan pohjan suhteellemme ja sitoutumiselle, ennen avioliittoa. Näin ollen voimme mennä sitten hyvin mielin aidoista ja kunnioitettavista syistä vihille, kun elämäntilanteemme on siihen sopiva. Jos tätä ei voi kutsua syvälliseksi ja realistiseksi, niin silloin on maailmankirjat kyllä jo sekaisin. Itse en sentään sorru naiiviisti menemään naimisiin, kuin jossain lasten satukirjoissa tapahtuvissa prinsessan häissä :D! Oletko kenties lukenut vähän liikaa tällaisia satukirjoja vielä aikuisenakin?

"Kertoneeko tuo kyvyttömyys että "evoluutio" ihmisen kohdalla onkin kenties rappeutumista?"

Tällä asialla ei ole mitään tekemistä evoluution kanssa. Lähimminkin kulttuuristen seikkojen kanssa. Joten saamme sinunlaisissa tapauksissa olla huolissamme, jos ihmiset menevät nuin heppoisin perustein naimisiin. Uskis tai ei.

"Naiivi ja Nainen26, yrittitte toistamiseen vakuutella että yhteenmuuttaminen ja yhteisen omaisuuden kartuttaminen tarkoittaa sitoutumista. Toisaalta nainen26 kirjoittaa myöhemmin Kiiskelle ettei materia määritä suhteen arvoa. Mielestäni tässä on selkeä ristiriita ja lopullinen viesti jää hämäräksi."

No miksi ihmeessä sitoutunut ihminen ei muka haluaisi yhteistä omaisuutta kartoittaa, jos käytännössä jo eletään kuin oltaisiin naimisissa ja tulevaisuudessa on tarkoitus sitten mennä naimisiin?! Kartoitathan sinäkin avioliitossa yhteistä omaisuutta yhdessä, ettekä jaa ja ostele tavaroitanne itsellenne ja omaan piikkiin. Avioliitossa tämä onkin tavallista. Mutta eikö tämä juuri kerro siitä, että ollaan tosissaan sitoutuneita avoliitossa toisiinsa, kun uskaltaa isojakin ostoja tehdä yhdessä? Ei tällaiseen kukaan, joka ei ole toiseen tosissaan sitoutunut lähde tekemään! Kuka lähtee tekemään VELKAA YHDESSÄ, joka SITOO VUOSIEN ajaksi jo pakostakin yhteen, maksamaan sitä pois pikku hiljaa pois yhteiseksi tulevaisuutta varten? No ei varmasti kukaan lähtisi tällaiseen mukaan, jos ei ole toisesta ihmisestä varma onko hän "se oikea".

"Edelleen totean että YHTEENMUUTTAMINEN ei ole yhtäkuin sitoutuminen. Tässä suhteessa en miellä itseäni vajaaksi, vaan loogismatemaattiseksi. Ajatelkaapa asiaa, kyllä yhteenmuuttaminen on yhteenmuuttaminen."

Valitettavasti kuulostat ihan oikeasti vähintäänkin tyhmältä sanoessasi noin. Olet kaukana "loogismatemaattisesta" ajattelijasta! Sinä katselet lähinnäkin vaaleanpunaisten lasien takaa tätä asiaa. Joo, todellakin yhteenmuuttaminen on yhteenmuuttamista daa. Mutta se on myös paljon enemmänkin, kuin sitä itseänsä. Se on kaukana materiaalisesta osoituksesta sitoutumista kohtaan (kuin vaikka vihki/kihlasormus), se on paljon enemmän ja aidompaa ja se vain voi tulla esille käytännössä (yhdessä asuessa). Miten muuten muka osoitat sitä avioliitossakaan? Riittääkö muka se sitoutumisen osoitus jos vihkisormus sormessa ylpeilet sitoutumistasi, ettekä asuisikaan yhdessä. Tällä sinun periaatteellasi se riittäisi..naurettavaa. Kertoo jälleen kerran siitä, että naimisiinmeno olisi väline muka sitoutumiselle. Sitoutuminenhan ei mitään välineitä kaipaile (sormuksia, niemeä virallisessa paperissa), se osoitetaan kumppanille ja on heidän kahdenkeskinen sopimus. SUULLINEN SOPIMUS. Täytyyhän virallisen paperin kirjoittamiseenkin olla jo ennen sitä, suullinenkin sopimus. Voihan ihmiset lakata olemasta sitoutuneita toisillensa avioliitossa ollessaankin, joten se ei ole mikään este tällaisen tapahtumiseen.

"Edelleen YHTEINEN OMAISUUS/MATERIA ei ole yhtäkuin sitoutuminen. yhteinen omaisuus = yhteinen omaisuus."

Ei olekaan. Mutta siinä mielessä on, koska tällaista eivät "ei sitoutuneet" parit tekisikään yhteisen hyvän nimiin! Varsinkaan mitään todella isoja YHTEISIÄ HANKINTOJA. Joten se tavallaan kuuluu normaaliin sitoutumisen muotoon. Tehdäänhän näin luonnollisesti myös avioliitossakin. Ei kukaan "ei sitoutunut" henkilö ole valmis todellakaan tekemään yhdessä suuria hankintoja, jos ei ole varma haluaako viettää toisen kanssa loppuelämäänsä yhdessä.

"Ensinnäkin avosuhde loukkaisi syvästi ihmisarvoani ja tuntisin itseni hyväksikäytetyksi. Jos kumppanini ei olisi valmis menemään kanssani naimisiin, mutta voisi muuttaa kanssani yhteen ja testata mut ja minä olisin valmis avioliittoon, olisi asetelma kummallinen. Tämä tarkoittaisi ettei hän olisi varauksetta valmis hyväksymään minua sellaisena kuin olen. En kestäisi elää suhteessa, jossa toisen hyväksyntä ja kunnioitus olisi jotenkin ansaittava olemalla jotakin muuta kuin pohjimmiltani olisin."

Ei hyvää päivää taas sullekaan. Itse en kuule asuisi kumppanini kanssa varmasti yhdessä, jos en itse ja hän tiedä, että haluamme jakaa koko loppuelämämme yhdessä. JA myöskin sen, että hän haluaa kanssani naimisiin ja samoja asioita ja periaatteita elämältä, kuin itsekin. Joten ei ole syytä loukkautua yhtään mistään. JA tunnen itseni arvokkaaksi hänelle, kuin hän myös on sitä minulle. Tämä osoitamme toisillemme sanoin, kuin teoinkin päivittäin. Kaikkea siis mitä liittyy sitoutumiseen, ei "vasta sitten kunhan olemme naimisissa". Emme myöskään testaile toisiamme, elämme käytännössä tavallaan avioliittoa jo. Hyväksymme toisemme tietenkin sellaisena, kuin olemme, emmekä yritä muuttaa toisiamme mihinkään "sopivampaan" muotoon. Sillä emme olisi alkuunkaan muuttaneet yhteen, jos toinen ei hyväksyisi toista sellaisena kuin olemme.

"Toisekseen avosuhde syö itse itseltään pohjan pois. Sama kuin sahaisit omaa oksaasi; avosuhde on nimensä mukaisesti avokauppa ja silloin sitoutumisen taso ei ole sama kuin avioliitossa (tässä yhteydessä avioliitto on ajateltu kristilliseltä pohjalta).
Kolmanneksi avosuhde ei takaa syvempää tutustumista toiseen, päinvastoin. "

Mielestäni avoliitto (älä kutsu tätä avosuhteeksi, kun se on täysin eri asia!) ennemminkin luo vahvemman juuren koko suhteen pohjalle ja tulevaisuudelle. Koska SE JUURI AINOASTAAN VOI TAATA syvemmän tutustumisen toiseen.

"Mielestäni perustellumpi järjestys on tutustuminen ensin ajatuksen ja sisimmän tasolla toiseen. Tuo tarkoittaa maailmankuvaa, arvoja, tavoitteita, taustoja, historiaa, lapsuutta, perhettä, uskoa/ei-uskoa yms. ja miten toinen kunnioittaa ja kohtelee sinua. Monesti fyysinen tutustuminen varsinkin miehillä on helppoa, mutta suhteen kannalta tärkeämpää on tuntea toisen sisin ja ajatusmaailma"

Hohhojjaa, et voi olla nuin läpät silmillä? Luuletko sinä tosissaan, ettei ihmiset muka keskustele keskenään yhdessä asuessaan? Että tuppisuuna sielä istuskellaan ja paneskellaan kuin kanit tarvittaessa? Yhdessäasuminenko kumoaa normaalin kanssakäymisen (keskustelemisen) keskenään? Ensinnäkin, näistä suhteen kannalta tärkeiden asioiden keskustelut käydään ennen, kuin muutetaankaan yhteen. Ja tietenkin yhdessä asuessa keskustellaan yhdessä syvällisestikin kaikista asioista -aiheesta kuin aiheesta. Kun sinä saman katon alla asut, et voi välttyä varsinkaan rakentavilta keskusteluilta. Fyysinen läheisyys on yksi tärkeimmistä asioista suhteen kannalta, eikä siinä ole mitään pahaa. Molempia kaivataan tasapuolisesti. Totta. On tärkeä suhteen kannalta tuntea toisen sisin olemus ja ajatusmaailma. Yhdessä asuessa pääset siihen tutustumaan väkisinkin ja näet sen aidon persoonan siinä edessäsi toimimassa. Vaikea edes vetää mitään roolia unelma miehestä/naisesta siinä vaiheessa kun toisen pärstä on siinä 24/7 edessäsi. Tämä roolinveto tosin onnistuu varmasti mainiosti, jos ei asukaan toisen kanssa yhdessä. Kukapa ei haluaisi antaa kumppanilleen "sitä parasta" puolta esille.

"(näilläkin palstoilla moni avosuhteessa elävä nainen tuskailee avokkeitaan, kun nämä eivät kosi --> todiste ettei avosuhteet useinkaan ole onnellisia). "

Tällainenkin on mahdollusta, vain jos toinen ei ole sitoutunut toiseen, eikä näistä asioista ole päätetty- ja keskusteltu yhdessä, ennen saman katon alle muuttamista. Näin ei kuitenkaan ole pelkoa minulla, eikä Nainen 26 liitossa. Meillä meidän avoLIITOT onkin todella onnellisia, kuten olemmekin jo kertoneet.

Kiitos ja kumarrus :D

Lue lisää

Vaikka en itse ole uskovainen, olen samaa mieltä "Hihhulin" kanssa useimmista asioista. Sinä vetoat useaan otteeseen siihen, että sormus sormessa tai nimi virallisessa paperissa ei ole merkki sitoutumisesta. Sormus ei olekaan, eivätkä kaikki avioparit sormusta käytäkään, mutta lakimiehenä voin kertoa sinulle, että avioliiton solmiminen on oikeustoimi, jolla kaksi henkilöä juridisesti sitovalla tavalla sitoutuvat yhteiskunnan silmissä virallisesti. Avoliitolla ei ole tällaista statusta, eikä teidän suullinen sopimuksenne ole millään tavalla pätevä. Avoliitolla on toki joitain oikeudellisia vaikutuksia, mutta vain niin kauan kuin asutte yhdessä. Aviopuoliso ei voi lopettaa sitoutumistaan yhteiskunnan silmissä vain muuttamalla eri osoitteeseen. Toki avioliitossa elävillä voi olla juridisia yhteisiä sitoumuksia (yhteinen asuntovelka jne.), mutta ne ovat aina erillisiä sitoumuksia, eivätkä koskaan johdu liitosta itsestään.

Mitä tulee prinsessahäihin, joista niin kerkeästi arvostelet "hihhulia", niin en muista kenenkään avioliittoa puolustavan puhuneen mitään häistä. Naimisiin voi mennä vaikka maistraatissa lounastauolla, jos ei halua käyttää hyväksi lain suomaa ylimääräistä vapaapäivää. Meidänkään häissä ei ollut kuin lähimmät ystävät ja sukulaiset.

Kun puhutaan naiviudesta, osoittaa mielestäni sinulta jonkinasteista naiviutta, jos kuvittelet avo- ja avioliiton eron olevan prinsessahäissä ja nimessä paperissa. Sen sitoutumisen asteen voisin valaista vaikka vertaamalla sitä, että (aviottoman) lapsesi isä tunnustaa sinulle yksityisesti isyytensä ja kantaa kortensa kekoon, siihen, että tämä sama mies marssii viranomaisten puheille ja tunnustaa näiden edessä isyytensä, jolloin lapsi on oikeutettu elatukseen, vaikka mies myöhemmin ei enää kantaisikaan korteaan kekoon. Jätetään perimysasiat nyt pois... Vaikka mies olisi kuinka vilpitön ja tosissaan yksityisen tunnustuksensa suhteen, onko sinusta naivia väittää, että jälkimmäinen tunnustus osoittaa suurempaa sitoutumista?

Tehän ette kyllä elä siinä mielessä avoliittoa, että sain kirjoituksistasi käsityksen, että olette menossa naimisiin eli mies (tai sinä, eletäänhän nykyaikaa) on kosinut ja häät ovat tulossa, vaikka päivämäärä ei olisikaan sovittu. Olette siis kihlapari ainakin sukunne ja kavereiden silmissä, vaikka sormuksia ette haluaisikaan kantaa. Onnea yhteiselle elämällenne?

Irvin Washington kirjoitti:

Vaikka en itse ole uskovainen, olen samaa mieltä "Hihhulin" kanssa useimmista asioista. Sinä vetoat useaan otteeseen siihen, että sormus sormessa tai nimi virallisessa paperissa ei ole merkki sitoutumisesta. Sormus ei olekaan, eivätkä kaikki avioparit sormusta käytäkään, mutta lakimiehenä voin kertoa sinulle, että avioliiton solmiminen on oikeustoimi, jolla kaksi henkilöä juridisesti sitovalla tavalla sitoutuvat yhteiskunnan silmissä virallisesti. Avoliitolla ei ole tällaista statusta, eikä teidän suullinen sopimuksenne ole millään tavalla pätevä. Avoliitolla on toki joitain oikeudellisia vaikutuksia, mutta vain niin kauan kuin asutte yhdessä. Aviopuoliso ei voi lopettaa sitoutumistaan yhteiskunnan silmissä vain muuttamalla eri osoitteeseen. Toki avioliitossa elävillä voi olla juridisia yhteisiä sitoumuksia (yhteinen asuntovelka jne.), mutta ne ovat aina erillisiä sitoumuksia, eivätkä koskaan johdu liitosta itsestään.

Mitä tulee prinsessahäihin, joista niin kerkeästi arvostelet "hihhulia", niin en muista kenenkään avioliittoa puolustavan puhuneen mitään häistä. Naimisiin voi mennä vaikka maistraatissa lounastauolla, jos ei halua käyttää hyväksi lain suomaa ylimääräistä vapaapäivää. Meidänkään häissä ei ollut kuin lähimmät ystävät ja sukulaiset.

Kun puhutaan naiviudesta, osoittaa mielestäni sinulta jonkinasteista naiviutta, jos kuvittelet avo- ja avioliiton eron olevan prinsessahäissä ja nimessä paperissa. Sen sitoutumisen asteen voisin valaista vaikka vertaamalla sitä, että (aviottoman) lapsesi isä tunnustaa sinulle yksityisesti isyytensä ja kantaa kortensa kekoon, siihen, että tämä sama mies marssii viranomaisten puheille ja tunnustaa näiden edessä isyytensä, jolloin lapsi on oikeutettu elatukseen, vaikka mies myöhemmin ei enää kantaisikaan korteaan kekoon. Jätetään perimysasiat nyt pois... Vaikka mies olisi kuinka vilpitön ja tosissaan yksityisen tunnustuksensa suhteen, onko sinusta naivia väittää, että jälkimmäinen tunnustus osoittaa suurempaa sitoutumista?

Tehän ette kyllä elä siinä mielessä avoliittoa, että sain kirjoituksistasi käsityksen, että olette menossa naimisiin eli mies (tai sinä, eletäänhän nykyaikaa) on kosinut ja häät ovat tulossa, vaikka päivämäärä ei olisikaan sovittu. Olette siis kihlapari ainakin sukunne ja kavereiden silmissä, vaikka sormuksia ette haluaisikaan kantaa. Onnea yhteiselle elämällenne?

Lue lisää

"Tehän ette kyllä elä siinä mielessä avoliittoa, että sain kirjoituksistasi käsityksen, että olette menossa naimisiin eli mies (tai sinä, eletäänhän nykyaikaa) on kosinut ja häät ovat tulossa, vaikka päivämäärä ei olisikaan sovittu. Olette siis kihlapari ainakin sukunne ja kavereiden silmissä, vaikka sormuksia ette haluaisikaan kantaa. Onnea yhteiselle elämällenne?"

Kiitokset! Näin on asian laita.

Mutta asiaan..

"avioliiton solmiminen on oikeustoimi, jolla kaksi henkilöä juridisesti sitovalla tavalla sitoutuvat yhteiskunnan silmissä virallisesti."

Totta. En tähän väitäkään vastaan.

"Avoliitolla ei ole tällaista statusta, eikä teidän suullinen sopimuksenne ole millään tavalla pätevä."

Näin ei varmasti juridisesti olekaan, mutta tässä ei ollutkaan kyse juridisista seikoista, vaan SITOUTUMISESTA. Ja mitä tulee sitoutumiseen, sitä ei osoita mitkään nimet virallisessa paperissa sen enempää, vaan se lähtee ihan sieltä ihmisen sisimmästä ja siihen juuri liittyy suullinen sopimus. Sitoutuminen ei ala vasta sitten puolisoiden välillä mystisesti, kun on kirjoitettu nimet viralliseen papruun, vaikka siellä lounastauolla! Eihän sitä ylipäätänsäkään kirjoiteta nimeä siihen viralliseen paperiin, ellei olla jo ENNEN ALLEKIRJOITTAMISTA SITOUDUTTU JO TOISIINSA. Miksi tämä on vaikea ymmärtää? En todellakaan vähättele avioliittoa, vaan kunnioitan sitä. Sellaisia avioliittoja en kunnioita pätkääkään, jotka on tosta noin vain solmittuja, ilman kunnon tutustumista toisiinsa. Sellaisiin, jotka juuri naivisti kuvittelevat juuri sen oikean sitoutumisen muka lähtevän vaan sieltä paperista, leimasta aviopuoliso, eikä oikeasti sieltä itsensä sisimmästä. Sanottakoon esimerkkinä sieltä radikaalimmasta päästä, kuten julkkikset (Britney Spears).

"Aviopuoliso ei voi lopettaa sitoutumistaan yhteiskunnan silmissä vain muuttamalla eri osoitteeseen."

Edelleenkään, mitä tällä on tekemistä varsinaisen sitoutumisen kanssa? Ei se nimi siinä paperissa välttämättä takaa sen sitoutuneempaa puolisoa toiselle, kuin avoliitossakaan. Jos olet mielessäsi ja suulisesti päättänyt olla enää sitoutumatta puolisoosi, niin silloin et enää ole, huolimatta siitä nimestä v-paperissa! Siksi on olemassa avioero. Tuskimpa yhteiskuntakaan ajattelee avioparista, jotka ovat muuttaneet omiin osoitteisiinsa, että ovat enää kovin sitoutuneita toisiinsa. Tosin se ajatus ja häpeä siitä, että joutuisi virallisesti eroamaan toisesta, voi olla monelle se suuri kynnys, ja täten valheellisesti kannustaa jatkamaan liittoa vaikka kulissina. Voiko tällaista liittoa sanoa enää sitoutuneeksi? Tuskin.

"Toki avioliitossa elävillä voi olla juridisia yhteisiä sitoumuksia (yhteinen asuntovelka jne.), mutta ne ovat aina erillisiä sitoumuksia, eivätkä koskaan johdu liitosta itsestään."

Tuskimpa kukaan ottaa kumppaninsa kanssa, olkoon sitten avio-tai avopuoliso yhteistä velkaa, ellei ole toiseen sitoutunut ja usko yhteiseen tulevaisuuteen! Näinhän sitä juuri sidotaan itseä parhaimmillaan juridisesti kumppaniinsa.

"Mitä tulee prinsessahäihin, joista niin kerkeästi arvostelet "hihhulia", niin en muista kenenkään avioliittoa puolustavan puhuneen mitään häistä. Naimisiin voi mennä vaikka maistraatissa lounastauolla, jos ei halua käyttää hyväksi lain suomaa ylimääräistä vapaapäivää. Meidänkään häissä ei ollut kuin lähimmät ystävät ja sukulaiset."

Aivan. Naimisiin voi mennä vaikka päällänsä seisoen. Kaikki päättää miten häänsä haluaa viettää. Toiset haluavat viettää ne kunnon kirkkohäät, jolloin on oltava sitä rahaakin. Joten, elämäntilanne voi joskus estää häiden järjestämisen sillä hetkellä. Kuten myös muutkin elämän tilanteet. Edelleenkään pari ei ole yhtään sen vähemmän sitoutunut toisiinsa, kuin olisi jo mennyt vaikka lounastauolla maistraatissa naimisiin. Avioliitto ei itsessään takaa suhteen pysyvyyttä. Se on raaka ja valitettava fakta, joka pitäisi kaikkien tajuta. Miksi muuten avioerot olisikaan mahdollisia?!

"Sen sitoutumisen asteen voisin valaista vaikka vertaamalla sitä, että (aviottoman) lapsesi isä tunnustaa sinulle yksityisesti isyytensä ja kantaa kortensa kekoon, siihen, että tämä sama mies marssii viranomaisten puheille ja tunnustaa näiden edessä isyytensä, jolloin lapsi on oikeutettu elatukseen, vaikka mies myöhemmin ei enää kantaisikaan korteaan kekoon."

Hohhojjaa! Kuka on alkuunsakin niin tyhmä, että tekisi lapsen sellaisen kanssa, joka ei jossakin vaiheessa haluaisikaan tunnustaa isyyttänsä! Noh, tietenkin näitäkin tyhmiä löytyy tästä maailmasta, mutta näin yleisestiottaen?! Osoittaa myös naiviutta sekin, jos luulee sitovan miehen vilpittömästi avioliiton kautta lapseen! Ei naimisiin mennä sen takia, että sidotaan raudoilla kumppani itseen ja lapseen. Se ei takaa siltikään parempaa isyyttä lapseen. Mutta olen kanssasi samaa mieltä siinä, ettei ennen avioliittoa kannata lapsia tehdä! Yksi syy on tuo juridinenkin seikka, muttei juridinen isyyden tunnustaminen takaa siltikään välttämättä kunnon isää lapselle!

"Vaikka mies olisi kuinka vilpitön ja tosissaan yksityisen tunnustuksensa suhteen, onko sinusta naivia väittää, että jälkimmäinen tunnustus osoittaa suurempaa sitoutumista?"

Ei edelleenkään osoita sen suurempaa sitoutumista, kuin ennenkään avioliittoa. Se lähtee ihmisestä itsestään, eikä niistä papereista!! Viralliset paperit osoittavat vain turvaa tällaisissa tapauksissa, kuten lasten hankinnan kanssa.

Irvin Washington kirjoitti:

Ei se maagisuus olekaan siinä sormuksessa, vaan siinä, että halutaan antaa se sormus.

MItä tulee siihen "testaukseen", niin kyse on nykyihmisen kontrolli-illuusiosta. Luullaan, että tarkkailemalla kumppania voidaan taata se, että avioliitto kestää kauemmin. Minä olen itse nähnyt tutkimuksen, jonka mukaan avoliiton pituudella ei ole vaikutusta avioliiton pituuteen, vaikka otettaisiin se avoliitto mukaan siiheen kestoon. Ja olen kuullut (en itse ole nähnyt), että toisessa tutkimuksessa nopeasti solmitut avioliitot kestivät kauemmin.

Koska nykyään on mahdollista, kannattaa toki testata yhteiseloa, mutta väittäisin useimmissa tapauksissa olevan parasta mennä naimisiin viimeistään 2-4 vuoden kuluessa seurustelun aloittamisesta. Opiskelu ym. voi tietenkin olla haittana, mutta on sitä ennenkin opiskeltu naituna.

Avioliitto on sitoutumisen osalta muutakin, kuin papin aamen (joka ei minulle merkitse paljoakaan, vaikka kirkkoon kuulunkin). Lesken asema on aivan eri kuin avopuolison. Meillä ei myöskään ole avioehtoa, joten kumpikin on ottanut harteileen "sakon" uhan, jos eroamme. Nyt tietenkin saan kymmeniä vastauksia, joissa huudetaan, että kyllä avosuhteessakin näin voi järjestää asiansa! se on kyllä totta. Mutta, kuinka monella teistä avopareista on keskinäinen testamentti? Kuinka moni teistä on sitoutunut eron sattuessa kompensoimaan toista? Jos tekään ette ole testausvaiheessa ja olette sitoutuneet toisiinne yhtä pitävästi kuin avioliitossa, teillä varmaan on yhteinen tili, yhteinen asunto ja enemmän tienaava puoliso maksaa toisen eläkevakuutusta?

Summa summarum: Kyllä minä väitän, että tämä testaaminen nimenomaan tarkoittaa, että ei ole yhtä sitoutunut kuin avioliitossa elävät. Aviossa elävät ihmiset ovat (ihannetilanteessa..) selvittäneet itselleen ja toiselle haluavansa tahtoa/yrittää elää toisen kanssa siten, että se käsi, jota puristavat alttarilla, on sama josta ote irtoaa kuolinvuoteella viimeisen henkäyksen myötä. Kukaan ei meille voi taata, mitä tässä maailmassa tapahtuu, mutta avioliitto tarkoittaa minulle sitä, että tämä nainen on minun puolisoni, meni syteen tai saveen, aina..

PS: Ihmiset menevät kyllä naimisiinkin aivan väärin perustein ja miettimättä tarpeeksi. Kyllä ne juopot ja väkivaltaiset miehet ovat olleet juoppoja jo aikaisemmin ja nalkuttavat akat varmasti nalkuttaneet. JOs taas ongelmat alkavat myöhemmin, täytyisi ehkä selvittää ongelmien syys. Alkoholismikin on yllättävän usein "kunnollisilla" ihmisillä merkki masennuksesta. Samoin kuin naisten itkuraivari-kohtaukset.

PPS: Tarkoitukseni ei ole arvostella kenenkään valintoja tai pakottaa ketään avioliittoon. Tahdon vain sanoa, että on itsensä pettämistä väittää, että avoliiton sitoutuminen olisi sama kuin avioliitossa. Tunteiden taso voi olla toki sama, tai vaikka enemmän, mutta sitoutuminen ei ole, katsotaan asiaa sitten juridisesti, käytännölisesti, sosiaalisesti (nykyäänkin avoero on moraalisesti pienempi shokki kavereille/suvulle) tai vaikka teologisesti.

Lue lisää

"Ei se maagisuus olekaan siinä sormuksessa, vaan siinä, että halutaan antaa se sormus."

Eli loppupeleissä mielestäsi koko sormuksessa! Ilman sitä sormuksenkin vaihhtoa voi olla yhtäsitoutunut, tai sitoutuneempikin toiseen. Onhan näitä ns. teinikihlauksia nykyaika pullollaan, eikä niissä ole mitään hienoa! Annetaan se sormus toiselle "kihlasormuksena" koska se vain on niin siistiä ja osoittaa muka suurempaa sitoutuneisuutta, kuin ne joilla sitä sormusta ei ole..niin ja näillä tyypeillä ei ole siis tiedossakaan häitä koskaan, eli sormusta antaessa ei ole kosittu, vaan annettu kuin joku sydänkaulakorukin. Mielestäni on enemmän "maagista" muuttaa yhteen, kuin "vaihtaa" ne sormukset. Vielä naurettavampaa on olla muka "kihloissa", eikä olla päivääkään vielä asuttu yhdessä! On itsepetosta ja naurettavaa toimia, kuin jossain lasten satukirjoissa.

"MItä tulee siihen "testaukseen", niin kyse on nykyihmisen kontrolli-illuusiosta. Luullaan, että tarkkailemalla kumppania voidaan taata se, että avioliitto kestää kauemmin. Minä olen itse nähnyt tutkimuksen, jonka mukaan avoliiton pituudella ei ole vaikutusta avioliiton pituuteen, vaikka otettaisiin se avoliitto mukaan siiheen kestoon. Ja olen kuullut (en itse ole nähnyt), että toisessa tutkimuksessa nopeasti solmitut avioliitot kestivät kauemmin."

No haluatko sinä muka ostaa ns. sikaa säkissä? Kukapa JÄRKEVÄ ihminen haluaisikaan. Tällaisen poissulkeminen onnistuu vain ja ainostaan asumalla yhdessä,ennen sitä avioliiton solmimista. Ei mitkään parin vuoden tapailut auta mitään, toinen pyrkii aina koreilemaan toiselle, tämä ei yhdessä asuessa voi onnistua pidemmänpäälle. Kyllä ne alkoholismit ja väkivallat tms. tulee ilmi parhaiten jo avoliitossa. Sitoutuminen ei tapahdukaan tyyliin yhdessä yössä, vaan se muotoutuu ja vahvistuu mitä enemmän oppii tuntemaan toisen ihmisen ja tätä prosessia juuri nopeuttaa se yhdessä asuminen. Onhan tuo jo sanomattakin selvää, että paremmat mhdollisudet kestävään liittoon on sellaisella parilla, jotka ovat malttaneet tutustua kunnolla toisiinsa, kuin niillä hoppuilijoilla avioliittoon, eikä olla asuttu edes yhdessä. Ei ole kiva mennä naimisiin ja huomata, että hups miks mun mies/nainen noin käyttäytyy/toimii. Tällöin varmasti manataan, että olisi kannattanut rauhassa tutustua toisiinsa. Ei kannata uskoa sokeasti, joihinkin tilastoihin. Jo maalaisjärkikin sanoo toista! Mistäs tiedät, etteikö nämä nopeasti solmitut avioliitot, jotka "kestivät kauemmin" olisi olleet kulissia jossakin vaiheessa?

"Koska nykyään on mahdollista, kannattaa toki testata yhteiseloa, mutta väittäisin useimmissa tapauksissa olevan parasta mennä naimisiin viimeistään 2-4 vuoden kuluessa seurustelun aloittamisesta. Opiskelu ym. voi tietenkin olla haittana, mutta on sitä ennenkin opiskeltu naituna."

Ei se avoliitto enää välttämättä ole testaamista tietyssä vaiheessa. Se on vaan olotila, välimuoto. Joillekin pareille pysyvä sellainen. Mikä ihmeen hoppu pitää olla mennä naimisiin liian aikaisin? Mitä sillä muka saavutettaisiin? Jotain kunnioitusta vai? Ei ainakaan yhtään sen enempää sitoutumista, kuin ennen papin aamentakaan! Avioliittokin on vain sitä olotilaa itsessään. On yksilöllistä ja elämäntilanteista kiinni, milloin kannattaa mennä sitten naimisiin. Ei se aina ole niin yksiselitteistä. Ainoastaan ei ole yhtään järkeä eikä kunnioittava teko, mennä naimisiin liiankaan aikaisin. 2-4 vuotta kuulostaa ihan ok. Tosin, siihenkin vaikuttaa elämäntilanteet. Ei kyse ole välttämättä mistään halusta tai testiajasta. Jos jo kahden vuoden päästä menee siis naimisiin, kyllä kuitenkin noin lyhyessä ajassa on kannattanut asuakin kaksi vuotta yhdessä. Myöskin on paljon järkevämpää mennä naimisiin vasta opiskelujen jälkeen. Vai pitäisikö mennä naimisiin jo 19vee!?

"Summa summarum: Kyllä minä väitän, että tämä testaaminen nimenomaan tarkoittaa, että ei ole yhtä sitoutunut kuin avioliitossa elävät. Aviossa elävät ihmiset ovat (ihannetilanteessa..) selvittäneet itselleen ja toiselle haluavansa tahtoa/yrittää elää toisen kanssa siten, että se käsi, jota puristavat alttarilla, on sama josta ote irtoaa kuolinvuoteella viimeisen henkäyksen myötä."

Avoliitto ei ole kaikille yhtä kuin testiaika! Koitappa se ymmärtää. Ihannetila? hmm..onhan se hienoa, mutta se ei muuta sitä sitoutumisen astetta suuntaan eikä toiseen kun se pappi sanoo aamen. Eikä myöskään yhteiselämä siitä sen kummemaksi muutu, miksi muuttuisikaan? Jo ennen avioliittoa hyvissä ajoin on hyvä todeta jo pidemmän aikaa, että tämän ihmisen käsi on se mitä puristan hautaan saakka. Mutta olipa kyseessä sitten avo- tai avioliitto, mikään ei takaa (valitettavasti) onko se ihminen siinä vierelläsi hautaan asti. Papin aamen ei ole laki ja sitä varten onkin olemassa avioero.

"Kyllä ne juopot ja väkivaltaiset miehet ovat olleet juoppoja jo aikaisemmin ja nalkuttavat akat varmasti nalkuttaneet. JOs taas ongelmat alkavat myöhemmin, täytyisi ehkä selvittää ongelmien syys. Alkoholismikin on yllättävän usein "kunnollisilla" ihmisillä merkki masennuksesta. Samoin kuin naisten itkuraivari-kohtaukset."

Joo, siksi kannattaa ottaakin selvää, ennenkuin alttarille astuu, ilmeneekö kumppanissa näitä piirteitä. Ne kyllä avoliitossa tulevat avarmasti ajallaan esille. Siksipä ei kannatakaan vuoden seurustelun tai avoliitonkaan jälkeen mennä vielä naimisiin. On tottakai mahdollista, että näitä piirteitä voi ilmaantua myöhemminkin, huolimatta pitkästä yhteiselosta. Siinä vaiheessa siihen syynä varmastikin on joku elämäntilanteen muutos tms. Joka näin ollen voi olla korjattavissakin, kuin sellainen joka on perusluonteeltaan tällainen.

"Tahdon vain sanoa, että on itsensä pettämistä väittää, että avoliiton sitoutuminen olisi sama kuin avioliitossa. Tunteiden taso voi olla toki sama, tai vaikka enemmän, mutta sitoutuminen ei ole, katsotaan asiaa sitten juridisesti, käytännölisesti, sosiaalisesti (nykyäänkin avoero on moraalisesti pienempi shokki kavereille/suvulle) tai vaikka teologisesti."

No ei todellakaan ole mitään itsensä pettämistä, vaan ihan realistista. Jos tunteiden taso on sitä luokkaa, että tietää haluavansa olla toisen kanssa loppuelämänsä, niin kyllähän se nyt hyvänenaika on silloin yhtä SITOUTUNUT, avioliitossa tai ei! Avioero voi olla ulkoisesti enemmän shokki yhteiskunnalle, mutta vuosia kestänyt avoero varmasti lähipiirillekin. Sillähän ei ole mitään merkitystä mitä toiset ajattelevat tuollaisesta asiasta, jos vaakalaudalla on itsensä huijaaminen. Sitoutuminen lähtee sieltä omasta pääkopasta, ei olotilasta avioliitto!

"naivi" kirjoitti:

"Ei se maagisuus olekaan siinä sormuksessa, vaan siinä, että halutaan antaa se sormus."

Eli loppupeleissä mielestäsi koko sormuksessa! Ilman sitä sormuksenkin vaihhtoa voi olla yhtäsitoutunut, tai sitoutuneempikin toiseen. Onhan näitä ns. teinikihlauksia nykyaika pullollaan, eikä niissä ole mitään hienoa! Annetaan se sormus toiselle "kihlasormuksena" koska se vain on niin siistiä ja osoittaa muka suurempaa sitoutuneisuutta, kuin ne joilla sitä sormusta ei ole..niin ja näillä tyypeillä ei ole siis tiedossakaan häitä koskaan, eli sormusta antaessa ei ole kosittu, vaan annettu kuin joku sydänkaulakorukin. Mielestäni on enemmän "maagista" muuttaa yhteen, kuin "vaihtaa" ne sormukset. Vielä naurettavampaa on olla muka "kihloissa", eikä olla päivääkään vielä asuttu yhdessä! On itsepetosta ja naurettavaa toimia, kuin jossain lasten satukirjoissa.

"MItä tulee siihen "testaukseen", niin kyse on nykyihmisen kontrolli-illuusiosta. Luullaan, että tarkkailemalla kumppania voidaan taata se, että avioliitto kestää kauemmin. Minä olen itse nähnyt tutkimuksen, jonka mukaan avoliiton pituudella ei ole vaikutusta avioliiton pituuteen, vaikka otettaisiin se avoliitto mukaan siiheen kestoon. Ja olen kuullut (en itse ole nähnyt), että toisessa tutkimuksessa nopeasti solmitut avioliitot kestivät kauemmin."

No haluatko sinä muka ostaa ns. sikaa säkissä? Kukapa JÄRKEVÄ ihminen haluaisikaan. Tällaisen poissulkeminen onnistuu vain ja ainostaan asumalla yhdessä,ennen sitä avioliiton solmimista. Ei mitkään parin vuoden tapailut auta mitään, toinen pyrkii aina koreilemaan toiselle, tämä ei yhdessä asuessa voi onnistua pidemmänpäälle. Kyllä ne alkoholismit ja väkivallat tms. tulee ilmi parhaiten jo avoliitossa. Sitoutuminen ei tapahdukaan tyyliin yhdessä yössä, vaan se muotoutuu ja vahvistuu mitä enemmän oppii tuntemaan toisen ihmisen ja tätä prosessia juuri nopeuttaa se yhdessä asuminen. Onhan tuo jo sanomattakin selvää, että paremmat mhdollisudet kestävään liittoon on sellaisella parilla, jotka ovat malttaneet tutustua kunnolla toisiinsa, kuin niillä hoppuilijoilla avioliittoon, eikä olla asuttu edes yhdessä. Ei ole kiva mennä naimisiin ja huomata, että hups miks mun mies/nainen noin käyttäytyy/toimii. Tällöin varmasti manataan, että olisi kannattanut rauhassa tutustua toisiinsa. Ei kannata uskoa sokeasti, joihinkin tilastoihin. Jo maalaisjärkikin sanoo toista! Mistäs tiedät, etteikö nämä nopeasti solmitut avioliitot, jotka "kestivät kauemmin" olisi olleet kulissia jossakin vaiheessa?

"Koska nykyään on mahdollista, kannattaa toki testata yhteiseloa, mutta väittäisin useimmissa tapauksissa olevan parasta mennä naimisiin viimeistään 2-4 vuoden kuluessa seurustelun aloittamisesta. Opiskelu ym. voi tietenkin olla haittana, mutta on sitä ennenkin opiskeltu naituna."

Ei se avoliitto enää välttämättä ole testaamista tietyssä vaiheessa. Se on vaan olotila, välimuoto. Joillekin pareille pysyvä sellainen. Mikä ihmeen hoppu pitää olla mennä naimisiin liian aikaisin? Mitä sillä muka saavutettaisiin? Jotain kunnioitusta vai? Ei ainakaan yhtään sen enempää sitoutumista, kuin ennen papin aamentakaan! Avioliittokin on vain sitä olotilaa itsessään. On yksilöllistä ja elämäntilanteista kiinni, milloin kannattaa mennä sitten naimisiin. Ei se aina ole niin yksiselitteistä. Ainoastaan ei ole yhtään järkeä eikä kunnioittava teko, mennä naimisiin liiankaan aikaisin. 2-4 vuotta kuulostaa ihan ok. Tosin, siihenkin vaikuttaa elämäntilanteet. Ei kyse ole välttämättä mistään halusta tai testiajasta. Jos jo kahden vuoden päästä menee siis naimisiin, kyllä kuitenkin noin lyhyessä ajassa on kannattanut asuakin kaksi vuotta yhdessä. Myöskin on paljon järkevämpää mennä naimisiin vasta opiskelujen jälkeen. Vai pitäisikö mennä naimisiin jo 19vee!?

"Summa summarum: Kyllä minä väitän, että tämä testaaminen nimenomaan tarkoittaa, että ei ole yhtä sitoutunut kuin avioliitossa elävät. Aviossa elävät ihmiset ovat (ihannetilanteessa..) selvittäneet itselleen ja toiselle haluavansa tahtoa/yrittää elää toisen kanssa siten, että se käsi, jota puristavat alttarilla, on sama josta ote irtoaa kuolinvuoteella viimeisen henkäyksen myötä."

Avoliitto ei ole kaikille yhtä kuin testiaika! Koitappa se ymmärtää. Ihannetila? hmm..onhan se hienoa, mutta se ei muuta sitä sitoutumisen astetta suuntaan eikä toiseen kun se pappi sanoo aamen. Eikä myöskään yhteiselämä siitä sen kummemaksi muutu, miksi muuttuisikaan? Jo ennen avioliittoa hyvissä ajoin on hyvä todeta jo pidemmän aikaa, että tämän ihmisen käsi on se mitä puristan hautaan saakka. Mutta olipa kyseessä sitten avo- tai avioliitto, mikään ei takaa (valitettavasti) onko se ihminen siinä vierelläsi hautaan asti. Papin aamen ei ole laki ja sitä varten onkin olemassa avioero.

"Kyllä ne juopot ja väkivaltaiset miehet ovat olleet juoppoja jo aikaisemmin ja nalkuttavat akat varmasti nalkuttaneet. JOs taas ongelmat alkavat myöhemmin, täytyisi ehkä selvittää ongelmien syys. Alkoholismikin on yllättävän usein "kunnollisilla" ihmisillä merkki masennuksesta. Samoin kuin naisten itkuraivari-kohtaukset."

Joo, siksi kannattaa ottaakin selvää, ennenkuin alttarille astuu, ilmeneekö kumppanissa näitä piirteitä. Ne kyllä avoliitossa tulevat avarmasti ajallaan esille. Siksipä ei kannatakaan vuoden seurustelun tai avoliitonkaan jälkeen mennä vielä naimisiin. On tottakai mahdollista, että näitä piirteitä voi ilmaantua myöhemminkin, huolimatta pitkästä yhteiselosta. Siinä vaiheessa siihen syynä varmastikin on joku elämäntilanteen muutos tms. Joka näin ollen voi olla korjattavissakin, kuin sellainen joka on perusluonteeltaan tällainen.

"Tahdon vain sanoa, että on itsensä pettämistä väittää, että avoliiton sitoutuminen olisi sama kuin avioliitossa. Tunteiden taso voi olla toki sama, tai vaikka enemmän, mutta sitoutuminen ei ole, katsotaan asiaa sitten juridisesti, käytännölisesti, sosiaalisesti (nykyäänkin avoero on moraalisesti pienempi shokki kavereille/suvulle) tai vaikka teologisesti."

No ei todellakaan ole mitään itsensä pettämistä, vaan ihan realistista. Jos tunteiden taso on sitä luokkaa, että tietää haluavansa olla toisen kanssa loppuelämänsä, niin kyllähän se nyt hyvänenaika on silloin yhtä SITOUTUNUT, avioliitossa tai ei! Avioero voi olla ulkoisesti enemmän shokki yhteiskunnalle, mutta vuosia kestänyt avoero varmasti lähipiirillekin. Sillähän ei ole mitään merkitystä mitä toiset ajattelevat tuollaisesta asiasta, jos vaakalaudalla on itsensä huijaaminen. Sitoutuminen lähtee sieltä omasta pääkopasta, ei olotilasta avioliitto!

Lue lisää

Kiitos vastauksista, ihan hyviä pointteja. Haluaisin kuitenkin huomauttaa, että puuttuminen tuohon papin aameneen ja sormusten vaihtamiseen ei oikein ollut relevanttia.

Minä nimenomaan olen sitä mieltä, että avioliittoon tarvita sormuksia. Eivät kaikki avioparit käytäkään sormuksia. Emme myöskään vaimoni kanssa käyttäneet kihlasormuksia. Teinit ovat erikseen, heidän tekemisiään ei varmaan kannata käsitellä tässä.

Avioliittoon ei myöskään tarvita pappia, eikä aamenta. Maistraatissa pääsee vihille kätevästi, toimitus kestää n. vartin.

En myöskään ole sanonut, että ennen avioliitto ei saisi asua yhdessä. Nykyaikana se on jopa suotavaa. Kuten itsekin sanoit, on avoliitto "välivaihe". Avoliiton jälkeen sitoutuminen syventyy avioliitoksi, tai pari eroaa. Toki jotkut ihmiset jäävät avopariksi loppuiäkseen ja saavat myös lapsia. En tuomitse heitä, vaikka itse en niin toimisikaan.

Hyvä, että olette sitoutuneet olemaan loppuelämänne yhdessä, ei siihen todellakaan mitään pappia tarvita, se on teidän itsenne asia. Mutta, jos olette sitoutuneet toisiinne sanomalla se ääneen ("haluan olla sinuna kanssasi ikuisesti..."), toivottavasti olette myös hoitaneet sen käytännön sitoutumisen eli keskinäinen testamentti, henkivakuutukset, eläkevakuutukset jne. Ikävän usein näkee avioliittoa vastustettavan ideologisista syistä, mutta ei muisteta sitten hoitaa niitä asioita kuntoon.

Onnettomia avioliittoja löytyy varmasti niin nopeasti solmituista kuin myös pitkän harkinta-ajan jälkeen, sinänsä mainintasi kulissiavioliitoista meni ohi. Varsinkin eronneiden vanhemoien lapset vastustavat avioliittoa, he ovat pettyneitä, koska se papin aamen ei pitänytkään vanhempia yhdessä. Kahden ihmisen yhteinen tahto tuo ihmiset yhteen ja tahdon puute erottaa, ihan ilman papin apua. Ei se silti avioliiton vika instituutiona ole, että ihmiset eroavat.

Siinä olen kanssasi ehdottomasti samaa mieltä, että se sitoutuminen lähtee omasta itsestä ja puolisosta. Se lähtee siitä halusta olla osa toisen elämää aina. Minua ainakin lohduttaa se, että olen sitoutunut vaimooni niin, etä jos jään auton alle tänään töistä lähtiessäni, vaimoni on oikeutettu lesken eläkkeeseen ja perii minut. Ei raha ole kaikki kaikessa, mutta välittämiseen ja sitoutumiseen kuuluu aina myös toisesta huolehtiminen.

Irvin washington kirjoitti:

Kiitos vastauksista, ihan hyviä pointteja. Haluaisin kuitenkin huomauttaa, että puuttuminen tuohon papin aameneen ja sormusten vaihtamiseen ei oikein ollut relevanttia.

Minä nimenomaan olen sitä mieltä, että avioliittoon tarvita sormuksia. Eivät kaikki avioparit käytäkään sormuksia. Emme myöskään vaimoni kanssa käyttäneet kihlasormuksia. Teinit ovat erikseen, heidän tekemisiään ei varmaan kannata käsitellä tässä.

Avioliittoon ei myöskään tarvita pappia, eikä aamenta. Maistraatissa pääsee vihille kätevästi, toimitus kestää n. vartin.

En myöskään ole sanonut, että ennen avioliitto ei saisi asua yhdessä. Nykyaikana se on jopa suotavaa. Kuten itsekin sanoit, on avoliitto "välivaihe". Avoliiton jälkeen sitoutuminen syventyy avioliitoksi, tai pari eroaa. Toki jotkut ihmiset jäävät avopariksi loppuiäkseen ja saavat myös lapsia. En tuomitse heitä, vaikka itse en niin toimisikaan.

Hyvä, että olette sitoutuneet olemaan loppuelämänne yhdessä, ei siihen todellakaan mitään pappia tarvita, se on teidän itsenne asia. Mutta, jos olette sitoutuneet toisiinne sanomalla se ääneen ("haluan olla sinuna kanssasi ikuisesti..."), toivottavasti olette myös hoitaneet sen käytännön sitoutumisen eli keskinäinen testamentti, henkivakuutukset, eläkevakuutukset jne. Ikävän usein näkee avioliittoa vastustettavan ideologisista syistä, mutta ei muisteta sitten hoitaa niitä asioita kuntoon.

Onnettomia avioliittoja löytyy varmasti niin nopeasti solmituista kuin myös pitkän harkinta-ajan jälkeen, sinänsä mainintasi kulissiavioliitoista meni ohi. Varsinkin eronneiden vanhemoien lapset vastustavat avioliittoa, he ovat pettyneitä, koska se papin aamen ei pitänytkään vanhempia yhdessä. Kahden ihmisen yhteinen tahto tuo ihmiset yhteen ja tahdon puute erottaa, ihan ilman papin apua. Ei se silti avioliiton vika instituutiona ole, että ihmiset eroavat.

Siinä olen kanssasi ehdottomasti samaa mieltä, että se sitoutuminen lähtee omasta itsestä ja puolisosta. Se lähtee siitä halusta olla osa toisen elämää aina. Minua ainakin lohduttaa se, että olen sitoutunut vaimooni niin, etä jos jään auton alle tänään töistä lähtiessäni, vaimoni on oikeutettu lesken eläkkeeseen ja perii minut. Ei raha ole kaikki kaikessa, mutta välittämiseen ja sitoutumiseen kuuluu aina myös toisesta huolehtiminen.

Lue lisää

Mies puhuu Asiaa:)

Minusta ei ole harmillista, että toiset ajattelevat asioista eri tavoin kuin minä, vaan se että monet ovat epärehellisiä itselleen. Sanotaan mitä sanotaan, mutta monet uskottelevat itselleen olevansa avoliittoonsa tyytyväisiä, vaikka todellisuudessa toinen osapuoli on se, joka ei halua "vielä" sitoutua virallisesti. Monet eivät uskalla kyseenalaistaa tai tarkastella liittonsa avonaista tilannetta kriittisesti, sillä lopputulos voisi mutkistaa asioita..

olisit asunut toisen kanssa 20 vuotta, ja vasta sitten menette naimisiin.
samoin tapahtuu eroja, vaikka menet viikon tutustumisen jälkeen naimisiin.

tähän ei siis taida olla yleispätevää vastausta. vaikka kuinka tahtoisit rakastaa toista myötä-ja vastoinkäymisissä, ja yhteisestä sopimuksesta (niinkuin ap.teroittaa), niin silti tapahtuu eroja! se tahtokin saattaa murentua elämän sattumusten edessä.
jotkut taas sinnittelevät hampaat irvessä hamaan loppuun asti, mutta onko siinäkään mitään mieltä?

en tarkoita olla kyyninen, sillä uskon kyllä rakkauteen, ja on onnellisiakin pareja.
mutta mielestäni on mahdotonta sanoa tuohon kysymykseen mitään yleispätevää vastausta, että kuinka kauan pitää tuntea.

vaikka kirjoitti:

olisit asunut toisen kanssa 20 vuotta, ja vasta sitten menette naimisiin.
samoin tapahtuu eroja, vaikka menet viikon tutustumisen jälkeen naimisiin.

tähän ei siis taida olla yleispätevää vastausta. vaikka kuinka tahtoisit rakastaa toista myötä-ja vastoinkäymisissä, ja yhteisestä sopimuksesta (niinkuin ap.teroittaa), niin silti tapahtuu eroja! se tahtokin saattaa murentua elämän sattumusten edessä.
jotkut taas sinnittelevät hampaat irvessä hamaan loppuun asti, mutta onko siinäkään mitään mieltä?

en tarkoita olla kyyninen, sillä uskon kyllä rakkauteen, ja on onnellisiakin pareja.
mutta mielestäni on mahdotonta sanoa tuohon kysymykseen mitään yleispätevää vastausta, että kuinka kauan pitää tuntea.

Lue lisää

Kaikki ovat luullakseni perillä siitä, että eroja tapahtuu vaikka on asunut 20 vuotta tai 30 vuotta jne. yhdessä ennen avioliittoa... En usko, että kukaan asuisi ensiksi 10 vuotta jonkun kanssa yhdessä varmistaakseen, että eroa ei varmasti tule. Vaan ns. minimoidakseen riskejä. Riski on mielestäni isompi, viikon tutustumisen jälkeen avioitumisessa.

En puutu tässä nyt ollenkaan mihinkään uskonnolllisiin seikkoihin..mutta edelleenkin..!!..

Minusta suurin ongelmasi tässä on nyt se, että luulet avoliiton tarkoittavan avosuhdetta. Kai ymmärrät, että nämä kaksi asiaa ovat täysin eri asioita, eri planeetoilta tulleita termejä, jotka tarkoittavat TÄYSIN ERI ASIAA! Avosuhteessa kumppanin molemmat osapuolet todellakin saavat vilkuilla toisia ihmisiä "sillä silmällä", ilman mitään sitoutumista. Mutta! Tällä ei ole mitään tekemistä avoliiton kanssa! Avoliitossa voidaan olla yhtäsitoutuneita, kuin avioliitossakin. Nämä erottaa vain juridiset seikat. Se on se ero, virallisessa paperissa virallinen nimi, kuten itsekin sen sanoit. Voin todellakin sinulle havainnollistaa tämän asian ihan omasta elämästäni.

Sinä väität: " monet ihmiset elelee täällä toisaalta niin, että haluaa vaikuttaa ja varmistaa itse kaiken ("pitää asua ensin yhdessä-logiikkani sanoo että se varmistaa asiaa") mutta toisaalta niin, että asioita vain tapahtuu ("en mä voinut mun tunteille mitään, rakkaus vaan hipui pois, mä ihastuin vasten tahtoani jne.") Eikö sellaisessa maailmassa ole ahdistavan epävarmaa elää? "

Minä vastaan: En, en alkuunkaan elä tuolla logiikallasi. Emme katsele kumpikaan "sillä silmällä" muita yksilöitä, emmekä siis pidä mitään takaportteja auki toisille. Olemme syvästi SITOUTUNEITA JA VAKAUTUNEITA toisillemme, joten tavallaan olemme ja elämme, kuin olisimme jo naimisissa, vaikka tarkoitus on mennä naimisiin tulevaisuudessa. Olemmeko siis jotenkin mielestäsi vähemmän sitoutuneita, koska emme vielä satu olemaan naimisissa vaan ihan avoLIITOSSA. Mielestäni sana "avo" hämää tällaisissa tapauksissa. Eikö se sitoutuminen juuri tule parin yhteisestä sopimuksesta? Ei tämä yhteisesti sovittu sitoutuminen voi tulla sen kummemmin muuttumaan, sitten joskus kun siitä tullee virallinen, vain joidenkin paperien, sormusten ja juhlien myötä. Se on vain muodollisuutta ja materiaa, kaikessa siinä riitissään.

Lisäksi sinun olisi syytä tajuta se tosiasia, ettei avioliitto takaa, etteikö syrjähyppyjä tai muuta vastaavaa "takaportin pitämistä auki" tapahtuisi. Se on todellakin valitettava asia KAIKISSA normaaleissa eri suhteen muodoissa, jopa siinä avioliitossakin. Se on kaunis asia, jota kaikkien pitäisi vaalia (ettei siis petä) kaikissa näissä eri suhteen muodoissa, sekä pelkät seurustelvat, että avio- avoLIITOSSAkin elävät.

Sinun näkemyksistä: "Minun kokemukseni mukaan (oman sekä laajan ystäväpiirin) vasta avioliiton myötä yhteisen kodin perustaneet ovat olleet tosi tyytyväisiä päätökseensä ja hyvin onnellisia liitoissaan. On tiedättekö ihan mahtavan ihanaa mennä naimisiin, kun TIETÄÄ että toinen haluaa myös tehdä kaikkensa yhteisen onnen eteen."

Minun elämästäni: Se on hienoa, toivottavasti jatkossakin heidän avioliitossaan molemmat osapuolet ovat valmiita tekemään yhteisen onnen eteen kaikkensa, sekään kun ei ole mikään itsestäänselvyys joka vain tapahtuisi "sen avioliiton itsensä nimiin". Sen sinulle jälleen kerran valaisen todella konkreettisesti, mitä meidän avoLIITOSSAMME ollaan JO tehty, yhteisen onnemme ja jatkumomme eteen, ja joka todellakin kertoo vahvasta sitoutumisesta toiseen ja sitoo entisestäänkin; nimittäin olemme, (kuten avioliitossa tehdään) osataneet yhdessä yhteisen oman kodin ja kaikki sisustustavarat tms aivan kaikki, ovat yhdessä sinne hankittu, joten kaikki on yhteistä omaisuutta, eikä rahallisestikaan näin voi kuulua vain jommalle kummalle. Joten voit varmasti kuvitella, että asuntoa maksetaan yhdessä yhteisesti ja pitkän ajan. Eikö tämä kerro paljon sinusta jo yhteisestä sitoutumisesta toiseen ja tulevaisuuteen? Mites aviopari, jolla ei ole ollenkaan yhteistä omaisuutta (esim tuore aviopari, vähän aikaa serustelleen ennen aviota) ja asuvat siis vuokralla, tulee ongelmia ja miettivät eroa.. Käytännössä katsoenhan jos lähdetään osoittamaan sitoutumista juridisilla jutuilla, on silloin helpompi erota avioliitostakin, kun siihen ei ei ole vielä rakennettu mitään yhteisen omaisuuden piikkiin. Koska sinähän väität, ettei avoliitossa voi olla avioliittolaistenkin asioita, vaan se olisi muka avosuhdetta -ei mitään sitovaa mihinkään/kehenkään.

Otappa muuten huomioon, että yhtälailla avioliitossakin elävät pariskunnat (valitettavasti), voivat toteuttaa avosuhdetta yhteisestä päätöksestä. Eli ei se avioliitto ja yhteisesti vannottu vala, ole sen "pyhempi" este tällaisellekaan tapahtumaan. Vihkiminen on kaunis riitti ja avioliitto on tottakai kunnioitettava "olotila", mutta se ei ole edellytys yhteiselle vilpittömälle sitoutumiselle, joka mystisesti alkaisi vasta sitten, kun pappi sanoo aamen. Vain se rakentuu jo kauan ennen vihkimistä ja sitä vahvempi se on mitä enemmän siitä on yhdessä positiivisesti koettua, rakennettua että korjattua yhteiselämän arjen ylä- ja alamäkiä. Tämä kaikki on tukipilaria tahdolle jatkaa entistä vahvempana yhdessä yhteenpäin elämässä. On paljon helpompi luovuttaa, jos kaikki tämä puuttuu ja vaikka olisikin naimisissa. Ainoastaan tuossa vaiheessa ainut mikä voisi saada ja todella väärillä perusteilla jatkamaan avioliittoa, on häpeä siitä mitä muut ajattelisivat "kun olemmehan naimisissa" ja varsinkin jos "vastahan me menimme naimisiin, muut varmasti pitävät idiootteina muuten meitä".

Lisäksi en ollenkaan ymmärrä, miten voit puhua noin paradoksaalisesti, puhut ympyrää, itseäsi pussiin ..(!?)

"Papin aamen ei todellakaan maagisesti vaikuta sitoutumisen asteeseen yhtään, kuten myöskään se että saa saman sukunimen tai se että on papereissa virallisesi yhdessä. Avioliitto lähtee paljon syvemmältä ja nämä ns. syvemmät asiat on valitettavasti pois muodista tällä hetkellä. Surullista."

Juurihan sinä molemmissa teksteissäsi ydinasiana toitotat tuota, ettei ilman papin aamenta voi olla sitoutunut kumppaniinsa, siitäkään huolimatta vaikka avoLIITOSSAKIN eläisi ihmiset. Kyllä minulle ja miehelleni ainakin ovat avioliiton periaatteet muodissa, kuten asian esitit. Ja uskon, että monelle muillekin. Ainoastaan se on joskus liiankin muodissa, että naimisiin juuri mennään liian hepposin perustein, melkein ihan vaan näytönpaikkana muille vuoksi. Joten, ei sen kuulu ollakaan "muodissa", silloinhan se vasta alentaakin avioliiton arvoa ja on häpeäksi niille, jotka ovat siihen OIKEASTIKIN VALMIITA.

Mikä on tämä mystinen sinun näkemyksesti, että avioliitto lähtee jostakin "syvältä", johon liittyvät mitkä "syvät" asiat? Koska ei se voi kovin syvää olla, jos lonkalta heitetään naimisiin, eikä olla edes vielä yhdessäkään asuttu. Nimittäin tällä sinun periaatteellahan näin juuri pitäisi toimia.

Hei!

Minä taisin ottaa uskonnon esiin, sillä rivien välistä lukemalla sain sen vaikutuksen, että olet uskovainen. Ilmeisesti olin oikeassa. Itselläni on useita uskovaisia (muitakin kuin tavallisia ev.lut.) ystäviä, joten olen tottunut siihen, että ihmiset perustelevat elämäntapojaan ja valintojaan uskonnolla. Silti syvimmin uskovaiset kristityt kaverini asuivat 3 vuotta yhdessä ennen avioliittoa, ja harrastivat jopa seksiä! Se ei silti ole tehnyt heidän avioliitostaan heikkoa, ja he rukoilevat Jumalalle tahtoa, voimaa ja rakkautta aivan samalla tavalla nyt, kuin avoliitossa.

"Minusta on tosi masentavaa, että monet ihmiset elelee täällä toisaalta niin, että haluaa vaikuttaa ja varmistaa itse kaiken ("pitää asua ensin yhdessä-logiikkani sanoo että se varmistaa asiaa") mutta toisaalta niin, että asioita vain tapahtuu ("en mä voinut mun tunteille mitään, rakkaus vaan hipui pois, mä ihastuin vasten tahtoani jne.") Eikö sellaisessa maailmassa ole ahdistavan epävarmaa elää?"

Minä olen varmisteluni jo tehnyt, aivan kuten miehenikin. Asumme yhdessä koska olemme toisiimme sitoutuneita ja rakastamme toisiamme. Haluamme naimisiin, mutta sen aika ei ole vielä tullut useista eri syistä. Olin varma tästä suhteesta jo ennen yhteenmuuttoa, muuten en olisi muuttanut hänen kanssaan yhteen. Avoliitto oli minulle isompi askel kuin "pelkät" kihlat, avoliitossa on pakko sitoutua, pakko tahtoa elää yhdessä. On aina helppoa puhua avioliitosta ja mennä kihloihin, vaikkei asuta yhdessä, ja minulle se tuntuu paljon epävarmemmalta kuin yhdessä asuminen, arjen jakaaminen ja yhteinen elämä. Itse uskon kohtaloon ja karmaan, ja pyrin elämään mahdollisimman hyvän elämän. Raamatun kymmenen käskyä ei ole minulle laki, vaan ohjenuora jolla saavuttaa hyvän elämän. En silti ole sitä mieltä, että esiaviollinen seksi on pahasta, tai ettei sunnuntaina saisi tehdä töitä. Raamattua on luettava kontekstissa, ja sille ei saa antaa liikaa valtaa. Itse olen uskomuksessani ja suhteessani varma, tämän varmempi minusta ei tule edes vokaalin ostamisen myötä...

"Minä uskon, että ihminen voi vaikuttaa hyvinkin paljon toimintaansa tahtonsa kautta. Ja toisaalta on asioita, joissa pitää luottaa ihmistä suurempaan voimaan ja viisauteen."

Olet mielestäni oikeassa, ihminen ohjaa omaa elämäänsä. En usko, että on olemassa valmis polku jonka voimme vain seurata. Teemme päivittäin valintoja, ja nämä valinnat vaikutavat elämäänne kulkuun. On silti kapeakatseista sanoa, että vain Jumala on tie onnelliseen liittoon, sillähän sinä vähättelet kaikkia muita uskontoja, uskomuksia ja vakaumuksia. Entäpä ateistit, eikö ateistit voi elää onnellisessa avioliitossa? Eikö se riitä, että uskoo ihmisten hyvyyteen, kohtaloon tai vaikkapa siihen, että kaikki järjestyy? Meinaatko tosissas, että avioliiton ja parisuhteen kolmantena osapuolena tai kivijalkana on oltava meidän, kristittyjen, Jumala?

Sanot toisaalta:

"Uskon silti, että kristilliseltä arvopohjalta rakennetulla liitolla on erityisen hyvä ennuste toimia.En tarkota nyt siis uskontoa,tai tapakristillisyyttä vaan uskoa siihen että elävä Jumala on ja toimii."

Tässä puhut kristitystä arvopohjasta, joka mielestäni olisikin hyvä toimia parisuhteen pohjana. Toisaalta, samoja ajatuksia löytyy kaikista uskonnoista, kultainen sääntö ei ole mikään kristinuskon "oma juttu". Tässä puhut taas Jumalasta, ja pyyhit pois kaikkien muiden uskomusten ja uskontojen mahdollisuudet onnistua.

On totta, että jotta parisuhde voisi onnistua se tarvitsee yhteisen arvopohjan, mutta onko näiden arvojen pakko perustua vain ja ainoastaan Raamattuun tai uskontoon? Eikö samanlainen arvopohja ole esimerkiksi tahto saada paljon lapsia ja elää rauhallista perhekeskeistä elämää, tai tahto tehdä uraa ja elää lapsettomina, tai vasemmistoliittolaisuus, tai ekologinen ajattelu, tai mikä tahansa? Eikö ole tärkeämpää, että puolisoilla on samanlainen moraalikäsitys, kuin että heillä on sama uskonto?

" On tiedättekö ihan mahtavan ihanaa mennä naimisiin, kun TIETÄÄ että toinen haluaa myös tehdä kaikkensa yhteisen onnen eteen."

Tiedätkö, minulle avoliitto, eli yhteenmuuttaminen, oli valtavan ihana askel, sillä tuntui ihanalta, että olin löytänyt sen ihmisen, jonka kanssa aion viettää loppuelämäni. Tuntui ihanalta ottaa tämä askel ja tehdä suhteestamme vakavan ja vakaan.

"Sitoutuessaan loppuelämäksi antaa ja saa enemmän. Epävarmuus(sitä avoliitto pitää aina sisällään, sitä on tekopyhää kiistää) syö tätä antamista ja saamista."

Minä olen sitoutunut loppuelämäkseni. Tämän enempää varmuutta en voi saada sormuksen, yhteisen sukunimen, lapsien tai minkään muun kautta. Eikä sitä voi saada avioliitossakaan.

Liiton onnistuminen on kiinni luottamuksesta, minun on vain luotettava liittoomme ja tehtäväni kaiken, jotta se kestäisi. Hyvän liiton ja parisuhteen suurin vihollinen on itsestäänselvyys. Jos toista aletaan pitää itsestäänselvyytenä ei auta Jumalat eikä Raamatut.

Et tainut mainita, oletko itse vielä naimisissa vai et. Mutta oli miten oli, haluan toivottaa sinulle kaikkea hyvää. Pidä kiinni uskostasi ja ajatuksistasi, sillä ihmisellä ei loppujen lopuksi ole kuin moraalinsa ja periaatteensa.

Nainen 26 kirjoitti:

Hei!

Minä taisin ottaa uskonnon esiin, sillä rivien välistä lukemalla sain sen vaikutuksen, että olet uskovainen. Ilmeisesti olin oikeassa. Itselläni on useita uskovaisia (muitakin kuin tavallisia ev.lut.) ystäviä, joten olen tottunut siihen, että ihmiset perustelevat elämäntapojaan ja valintojaan uskonnolla. Silti syvimmin uskovaiset kristityt kaverini asuivat 3 vuotta yhdessä ennen avioliittoa, ja harrastivat jopa seksiä! Se ei silti ole tehnyt heidän avioliitostaan heikkoa, ja he rukoilevat Jumalalle tahtoa, voimaa ja rakkautta aivan samalla tavalla nyt, kuin avoliitossa.

"Minusta on tosi masentavaa, että monet ihmiset elelee täällä toisaalta niin, että haluaa vaikuttaa ja varmistaa itse kaiken ("pitää asua ensin yhdessä-logiikkani sanoo että se varmistaa asiaa") mutta toisaalta niin, että asioita vain tapahtuu ("en mä voinut mun tunteille mitään, rakkaus vaan hipui pois, mä ihastuin vasten tahtoani jne.") Eikö sellaisessa maailmassa ole ahdistavan epävarmaa elää?"

Minä olen varmisteluni jo tehnyt, aivan kuten miehenikin. Asumme yhdessä koska olemme toisiimme sitoutuneita ja rakastamme toisiamme. Haluamme naimisiin, mutta sen aika ei ole vielä tullut useista eri syistä. Olin varma tästä suhteesta jo ennen yhteenmuuttoa, muuten en olisi muuttanut hänen kanssaan yhteen. Avoliitto oli minulle isompi askel kuin "pelkät" kihlat, avoliitossa on pakko sitoutua, pakko tahtoa elää yhdessä. On aina helppoa puhua avioliitosta ja mennä kihloihin, vaikkei asuta yhdessä, ja minulle se tuntuu paljon epävarmemmalta kuin yhdessä asuminen, arjen jakaaminen ja yhteinen elämä. Itse uskon kohtaloon ja karmaan, ja pyrin elämään mahdollisimman hyvän elämän. Raamatun kymmenen käskyä ei ole minulle laki, vaan ohjenuora jolla saavuttaa hyvän elämän. En silti ole sitä mieltä, että esiaviollinen seksi on pahasta, tai ettei sunnuntaina saisi tehdä töitä. Raamattua on luettava kontekstissa, ja sille ei saa antaa liikaa valtaa. Itse olen uskomuksessani ja suhteessani varma, tämän varmempi minusta ei tule edes vokaalin ostamisen myötä...

"Minä uskon, että ihminen voi vaikuttaa hyvinkin paljon toimintaansa tahtonsa kautta. Ja toisaalta on asioita, joissa pitää luottaa ihmistä suurempaan voimaan ja viisauteen."

Olet mielestäni oikeassa, ihminen ohjaa omaa elämäänsä. En usko, että on olemassa valmis polku jonka voimme vain seurata. Teemme päivittäin valintoja, ja nämä valinnat vaikutavat elämäänne kulkuun. On silti kapeakatseista sanoa, että vain Jumala on tie onnelliseen liittoon, sillähän sinä vähättelet kaikkia muita uskontoja, uskomuksia ja vakaumuksia. Entäpä ateistit, eikö ateistit voi elää onnellisessa avioliitossa? Eikö se riitä, että uskoo ihmisten hyvyyteen, kohtaloon tai vaikkapa siihen, että kaikki järjestyy? Meinaatko tosissas, että avioliiton ja parisuhteen kolmantena osapuolena tai kivijalkana on oltava meidän, kristittyjen, Jumala?

Sanot toisaalta:

"Uskon silti, että kristilliseltä arvopohjalta rakennetulla liitolla on erityisen hyvä ennuste toimia.En tarkota nyt siis uskontoa,tai tapakristillisyyttä vaan uskoa siihen että elävä Jumala on ja toimii."

Tässä puhut kristitystä arvopohjasta, joka mielestäni olisikin hyvä toimia parisuhteen pohjana. Toisaalta, samoja ajatuksia löytyy kaikista uskonnoista, kultainen sääntö ei ole mikään kristinuskon "oma juttu". Tässä puhut taas Jumalasta, ja pyyhit pois kaikkien muiden uskomusten ja uskontojen mahdollisuudet onnistua.

On totta, että jotta parisuhde voisi onnistua se tarvitsee yhteisen arvopohjan, mutta onko näiden arvojen pakko perustua vain ja ainoastaan Raamattuun tai uskontoon? Eikö samanlainen arvopohja ole esimerkiksi tahto saada paljon lapsia ja elää rauhallista perhekeskeistä elämää, tai tahto tehdä uraa ja elää lapsettomina, tai vasemmistoliittolaisuus, tai ekologinen ajattelu, tai mikä tahansa? Eikö ole tärkeämpää, että puolisoilla on samanlainen moraalikäsitys, kuin että heillä on sama uskonto?

" On tiedättekö ihan mahtavan ihanaa mennä naimisiin, kun TIETÄÄ että toinen haluaa myös tehdä kaikkensa yhteisen onnen eteen."

Tiedätkö, minulle avoliitto, eli yhteenmuuttaminen, oli valtavan ihana askel, sillä tuntui ihanalta, että olin löytänyt sen ihmisen, jonka kanssa aion viettää loppuelämäni. Tuntui ihanalta ottaa tämä askel ja tehdä suhteestamme vakavan ja vakaan.

"Sitoutuessaan loppuelämäksi antaa ja saa enemmän. Epävarmuus(sitä avoliitto pitää aina sisällään, sitä on tekopyhää kiistää) syö tätä antamista ja saamista."

Minä olen sitoutunut loppuelämäkseni. Tämän enempää varmuutta en voi saada sormuksen, yhteisen sukunimen, lapsien tai minkään muun kautta. Eikä sitä voi saada avioliitossakaan.

Liiton onnistuminen on kiinni luottamuksesta, minun on vain luotettava liittoomme ja tehtäväni kaiken, jotta se kestäisi. Hyvän liiton ja parisuhteen suurin vihollinen on itsestäänselvyys. Jos toista aletaan pitää itsestäänselvyytenä ei auta Jumalat eikä Raamatut.

Et tainut mainita, oletko itse vielä naimisissa vai et. Mutta oli miten oli, haluan toivottaa sinulle kaikkea hyvää. Pidä kiinni uskostasi ja ajatuksistasi, sillä ihmisellä ei loppujen lopuksi ole kuin moraalinsa ja periaatteensa.

Lue lisää

Moi,

epäilit muistaakseni toista kirjoittajaa (sitä, joka ajattelee asioista hyvin samoin kuin itse...terveisiä vaan!:)) uskikseksi. Hänestä en siis tiedä, mutta minä kyllä sellaiseksi lukeudun.

Jotenkin tuntuu, että tämä keskustelu on vähän sellaista eipäs-juupas -sävyistä, hyvistä perusteluista huolimatta. Täytyy tähän väliin sanoa sinulle Nainen 26, että tapasi kirjoittaa erilaista näkökantaa on mukava. Vaikka olemme hyvin eri linjoilla asioista, perustelet ja otat kantaa ihailtavan rakentavasti. Kaikesta näkee, että olet ihan oikeasti miettinyt asioita syvällisesti. Oma tyylini kirjoittaa on välillä vähän provokatiivinen (vaikka on täällä muitakin:)),vaikka tarkoitankin mitä kirjoitan.

Joka tapauksessa asioiden ajattelu ja omien ajatusmallien ravistelu on ihan terveellistä ja hyödyllistä. Ja mielenkiintoista! Olen aiemmin, ennen uskoon tuloani ajatellut asioista hyvin samoin kuin avoliiton kannattajat. Siksi voin kyllä tajuta, miksi ihmiset perustelevat asioita tietyin perusteluin, olenhan itsekin samoja käyttänyt! Uskoon tultuani silmäni kuitenkin avautuivat ihan uudenlaiseen ajatteluun, ikäänkuin näin asiat ihan eri tavalla kuin ennen. Asiaa on vähän vaikea selittää muuten, kuin että Jumala alkoi avaamaan asioita syvemmin. Kukaan ei muuten tullut minua aivopesemään, jos joku sitä epäilee. Muutenkaan- aivopesemällä ei ketään uskoon saada. Uskontoon kyllä voi, tai johonkin lahkoon pimahtamaan yms. mutta oikea elävä usko on jotain ihan muuta. Sen voi saada aikaan vain elossa oleva Jeesus, jonka ääni pääsee ihmisen sisimpään jostain kuoressa olevasta aukosta. Ja en voi hienompaa elämää kuvitella, kuin elämä elävän Jumalan kanssa, jonka kanssa on yhteydessä, ja joka vastaa konkreettisesti rukouksiin ja toimii elämässä hämmästyttävän todellisella tavalla.

Minun ei pitänyt alkaa saarnaamaan, enkä alakaan, mutta sen haluan vain sinulle Nainen26 (ja muillekin) sanoa, että meidän kristittyjen Jumala EI ole sama kuin muiden uskontojen. On suuri valhe uskoa, että "kaikki uskonnot ovat loppujen lopuksi samaa jumaluutta ja vievät samaan", koska näin ei oikeasti ole. Eri uskonnoissa Jumala on ihan eri luonteinen, jos tutustuu eri uskontoihin, sen voi hyvin nopeasti opeista löytää. Lisäksi meidän Jumalan armo on jotain, mitä et mistään toisesta uskonnosta löydä. Ja tähän armolliseen Jumalaan uskovana minäkään en voi sinua tai ketään muutakaan tuomita mistään, yksin Jumala tietää missä kukakin menee. Mutta samaan aikaan Raamatussa opetetaan, että meidän on vietävä totuutta maailmaan. Koska ainoastaan totuus saa ihmisen vapaaksi. Ihminen ei nimittäin ole niin vapaa, mitä luulee, ilman Jeesusta...

Raamattu on siis minulle elämän ylin ohje, ja uskon sen olevan kaikkinensa totta. Toki se on kirjoitettu kauan sitten, mutta sen perusseikat ja opit eivät ole aika- tai kulttuurisidonnaisia. Ja se juuri onkin niin hienoa! Vaikka kuinka haluaisi, ei Raamatusta voi poimia sellaisia asioita, jotka "minua miellyttävät" ja jättää osan "vanhentuneenena tai suvaitsemattomana" pois. Se on olettava sellaisenaan, muutenhan ei voi olla varma siitäkään, onko Jeesuksen ristille meno sittenkään riittänyt...

Onneksi en usko hetkeäkään, että sitä tarvitsisi epäillä. Eikä muutakaan Raamatussa. Raamattu voi tuntua vaikealta kirjalta, mutta kun pyytää JUmalaa avaamaan sitä, alkaa teksi yllättäen avautumaan ihan uudella tavalla. Käytännössä itsekin kokeiltu- kannattaa kokeilla. Suvaitsuvaisuudesta muuten vielä- Raamattu ei kehoita meitä suvaitsemattomuuteen. Siellä ehkä kerrotaan, miten asioiden Jumalan tahdon mukaan pitäisi mennä, mutta samaan aikaan kehoitetaan rakastamaan kaikkia, jopa vihamiehiä. Rakkaus sisältää kuitenkin rajat, aivan kuten lapsen kasvatuskin. Ei hyvä isä anna lapsen juosta uudelleen autotielle, vaan kertoo huolestuneensa ja opettaa seuraavaa kertaa varten, ettei niin saa tehdä. Silti jos lapsi uudelleen töppää, sama toistuu; isä ehkä toruu, mutta antaa anteeksi ja kehottaa uudelleen olemaan menemättä sinne. Lopulta olisi tietenkin toivottavaa, että se lapsi oppisi olemaan varovainen.

Isän huolesta tässä avoliitto-asiassakin näin hengelliseltä kannalta on kyse. Jumala kun sitoutuu vasta avioliitossa olemaan kolmas lanka liitossa, evästäjä ja auttaja, jos vaikeuksia matkalle tulee. Toki Jumala on jo sinkkuna ja seurustellessa meidän apuna ja tukena, mutta Raamatussa on hyvin selvästi osoitettu, että yhteinen elämä yheisessä kodissa (sisältäen seksin) on asia, jolle Jumala haluaa antaa siunauksensa avioliiton kautta.

En ole hetkeäkään katunut että naimisiin mennessämme vasta muutimme yhteen. Vaikka oli niiiin vaikea pitää näppejä erossa toisesta (ja taistelua rajoista käytiin itsen kanssa...), Suuremman voimalla maltoimme odottaa kuitenkin seksiä hääyöhön. En muuten enää usko hetkeäkään, etteikö kaksi toistaan rakastavaa ihmistä sopisi toisilleen seksuaalisesti, vaikka eivät seksiä testaisi. Kyllä sen väreilyn tuntee ilman tosi toimiakin..;) Avioliitto on ihana paikka oppia tuntemaan toinen seksuaalisesti. Siinä on sellaista turvallisuutta ja puhtautta, jota avoliitossa ei vain yksinkertaisesti voi olla. Olimme puhuneet seksistä jo paljon ennen avioliittoa, se ei ole mikään kielletty tai likainen asia, vaan kaunis ja puolisot yhteen liittävä juttu. Ja kaiken lisäksi tosi kivaa:)

Avioliittoa ei Raamatun mukaan luo papin aamen eikä pelkästään edes kaksi tahtoa, vaan Jumalan siunaus. Entä jos alttarille uskaltautumisessa onkin juuri tämä se "iso hui"... jospa ihmisessä sittenkin joku syvällä sydämessä tietää, että Jumala on siinä läsnä ja kuulee ne meidän lupaukset..?

Joka tapuksessa, kaikkea hyvää sinulle ja muillekin, oli liitto sitten mikä hyvänsä. Tässä minun ajatuksiani asiasta.

Kiiski kirjoitti:

Moi,

epäilit muistaakseni toista kirjoittajaa (sitä, joka ajattelee asioista hyvin samoin kuin itse...terveisiä vaan!:)) uskikseksi. Hänestä en siis tiedä, mutta minä kyllä sellaiseksi lukeudun.

Jotenkin tuntuu, että tämä keskustelu on vähän sellaista eipäs-juupas -sävyistä, hyvistä perusteluista huolimatta. Täytyy tähän väliin sanoa sinulle Nainen 26, että tapasi kirjoittaa erilaista näkökantaa on mukava. Vaikka olemme hyvin eri linjoilla asioista, perustelet ja otat kantaa ihailtavan rakentavasti. Kaikesta näkee, että olet ihan oikeasti miettinyt asioita syvällisesti. Oma tyylini kirjoittaa on välillä vähän provokatiivinen (vaikka on täällä muitakin:)),vaikka tarkoitankin mitä kirjoitan.

Joka tapauksessa asioiden ajattelu ja omien ajatusmallien ravistelu on ihan terveellistä ja hyödyllistä. Ja mielenkiintoista! Olen aiemmin, ennen uskoon tuloani ajatellut asioista hyvin samoin kuin avoliiton kannattajat. Siksi voin kyllä tajuta, miksi ihmiset perustelevat asioita tietyin perusteluin, olenhan itsekin samoja käyttänyt! Uskoon tultuani silmäni kuitenkin avautuivat ihan uudenlaiseen ajatteluun, ikäänkuin näin asiat ihan eri tavalla kuin ennen. Asiaa on vähän vaikea selittää muuten, kuin että Jumala alkoi avaamaan asioita syvemmin. Kukaan ei muuten tullut minua aivopesemään, jos joku sitä epäilee. Muutenkaan- aivopesemällä ei ketään uskoon saada. Uskontoon kyllä voi, tai johonkin lahkoon pimahtamaan yms. mutta oikea elävä usko on jotain ihan muuta. Sen voi saada aikaan vain elossa oleva Jeesus, jonka ääni pääsee ihmisen sisimpään jostain kuoressa olevasta aukosta. Ja en voi hienompaa elämää kuvitella, kuin elämä elävän Jumalan kanssa, jonka kanssa on yhteydessä, ja joka vastaa konkreettisesti rukouksiin ja toimii elämässä hämmästyttävän todellisella tavalla.

Minun ei pitänyt alkaa saarnaamaan, enkä alakaan, mutta sen haluan vain sinulle Nainen26 (ja muillekin) sanoa, että meidän kristittyjen Jumala EI ole sama kuin muiden uskontojen. On suuri valhe uskoa, että "kaikki uskonnot ovat loppujen lopuksi samaa jumaluutta ja vievät samaan", koska näin ei oikeasti ole. Eri uskonnoissa Jumala on ihan eri luonteinen, jos tutustuu eri uskontoihin, sen voi hyvin nopeasti opeista löytää. Lisäksi meidän Jumalan armo on jotain, mitä et mistään toisesta uskonnosta löydä. Ja tähän armolliseen Jumalaan uskovana minäkään en voi sinua tai ketään muutakaan tuomita mistään, yksin Jumala tietää missä kukakin menee. Mutta samaan aikaan Raamatussa opetetaan, että meidän on vietävä totuutta maailmaan. Koska ainoastaan totuus saa ihmisen vapaaksi. Ihminen ei nimittäin ole niin vapaa, mitä luulee, ilman Jeesusta...

Raamattu on siis minulle elämän ylin ohje, ja uskon sen olevan kaikkinensa totta. Toki se on kirjoitettu kauan sitten, mutta sen perusseikat ja opit eivät ole aika- tai kulttuurisidonnaisia. Ja se juuri onkin niin hienoa! Vaikka kuinka haluaisi, ei Raamatusta voi poimia sellaisia asioita, jotka "minua miellyttävät" ja jättää osan "vanhentuneenena tai suvaitsemattomana" pois. Se on olettava sellaisenaan, muutenhan ei voi olla varma siitäkään, onko Jeesuksen ristille meno sittenkään riittänyt...

Onneksi en usko hetkeäkään, että sitä tarvitsisi epäillä. Eikä muutakaan Raamatussa. Raamattu voi tuntua vaikealta kirjalta, mutta kun pyytää JUmalaa avaamaan sitä, alkaa teksi yllättäen avautumaan ihan uudella tavalla. Käytännössä itsekin kokeiltu- kannattaa kokeilla. Suvaitsuvaisuudesta muuten vielä- Raamattu ei kehoita meitä suvaitsemattomuuteen. Siellä ehkä kerrotaan, miten asioiden Jumalan tahdon mukaan pitäisi mennä, mutta samaan aikaan kehoitetaan rakastamaan kaikkia, jopa vihamiehiä. Rakkaus sisältää kuitenkin rajat, aivan kuten lapsen kasvatuskin. Ei hyvä isä anna lapsen juosta uudelleen autotielle, vaan kertoo huolestuneensa ja opettaa seuraavaa kertaa varten, ettei niin saa tehdä. Silti jos lapsi uudelleen töppää, sama toistuu; isä ehkä toruu, mutta antaa anteeksi ja kehottaa uudelleen olemaan menemättä sinne. Lopulta olisi tietenkin toivottavaa, että se lapsi oppisi olemaan varovainen.

Isän huolesta tässä avoliitto-asiassakin näin hengelliseltä kannalta on kyse. Jumala kun sitoutuu vasta avioliitossa olemaan kolmas lanka liitossa, evästäjä ja auttaja, jos vaikeuksia matkalle tulee. Toki Jumala on jo sinkkuna ja seurustellessa meidän apuna ja tukena, mutta Raamatussa on hyvin selvästi osoitettu, että yhteinen elämä yheisessä kodissa (sisältäen seksin) on asia, jolle Jumala haluaa antaa siunauksensa avioliiton kautta.

En ole hetkeäkään katunut että naimisiin mennessämme vasta muutimme yhteen. Vaikka oli niiiin vaikea pitää näppejä erossa toisesta (ja taistelua rajoista käytiin itsen kanssa...), Suuremman voimalla maltoimme odottaa kuitenkin seksiä hääyöhön. En muuten enää usko hetkeäkään, etteikö kaksi toistaan rakastavaa ihmistä sopisi toisilleen seksuaalisesti, vaikka eivät seksiä testaisi. Kyllä sen väreilyn tuntee ilman tosi toimiakin..;) Avioliitto on ihana paikka oppia tuntemaan toinen seksuaalisesti. Siinä on sellaista turvallisuutta ja puhtautta, jota avoliitossa ei vain yksinkertaisesti voi olla. Olimme puhuneet seksistä jo paljon ennen avioliittoa, se ei ole mikään kielletty tai likainen asia, vaan kaunis ja puolisot yhteen liittävä juttu. Ja kaiken lisäksi tosi kivaa:)

Avioliittoa ei Raamatun mukaan luo papin aamen eikä pelkästään edes kaksi tahtoa, vaan Jumalan siunaus. Entä jos alttarille uskaltautumisessa onkin juuri tämä se "iso hui"... jospa ihmisessä sittenkin joku syvällä sydämessä tietää, että Jumala on siinä läsnä ja kuulee ne meidän lupaukset..?

Joka tapuksessa, kaikkea hyvää sinulle ja muillekin, oli liitto sitten mikä hyvänsä. Tässä minun ajatuksiani asiasta.

Lue lisää

Ainahan se keskustelu jossakin välissä menee siihen hiekkalaatikkomaiseen eipäs-juupas -väittelyyn, olisikohan se yksi luonnonlaeista? :)

Ehkä tämä pohdiskeleva, analysoiva ja perusteltu tapa kirjoittaa on osaksi iän tuomaa kokemusta ja osittain myös työstä johtuvaa. Mutta kiva kuulla, että pystyn ilmaisemaan ajatukseni selkeästi ja hyvin. Ainahan sitä vähän pelkää, meneekö tyyli liian provokatiiviseksi tai puolustusvoittoiseksi kun keskustellaan näinkin henkilökohtaisista asioista. Hyvän keskusteluavauksen pitää mielestäni olla hieman kärjistävä ja tunteita herättävä, sillä muuten keskustelu ei lähde lainkaan liikkeelle.

En voi sanoa olevani "avoliiton kannattaja", en siis pidä avoliittoa pidemmässä mittakaavassa parempana kuin avioliitto. Kyllä avioliitto on perheen kannalta se paras vaihtoehto. Mutta en myöskään väheksy avoliittoa tai sen merkitystä ihmisille. Sinä puhut Jumalasta ja Jeesuksena parisuhteen osapuolina, minä taas väitän, että parisuhteen ihmiset ovat tärkeämpiä. Ja jos liiton puolisot ovat todellakin sitoutuneita, se riittää. En usko, että siihen tarvitaan uskonnon voimaa tai Jumalaa auttamaan. Sillä ainakin itse olen pärjännyt hyvin liitossani ilman Jumalaa.

Sitten muutamia perusteluja sille, miksi uskon puolisojen välisen rakkauden olevan tarpeeksi:

Kun olin pieni, isäni sairastui eritätin pahasti, hän oli viittä vaille kuollut, mutta jaksoi selvitä äitini seisoessaan hänen rinnalla. Isäni sai voimaa ei Jumalalta, mutta perheestään. Hänet kantoi eteenpäin ajatus vaimostaan ja lapsistaan. Voit tietysti väittää, että Jumala on ollut läsnä, ja jos hän on olemassa niin näin varmasti on, mutta se ei ollut usko Jumalaan joka isääni auttoi. Vaan tahto selviytyä hengissä perheen takia. Väitänkin, että suurimmissa osissa onnistuneissa avioliitoissa tai parisuhteissa se on tämä ihmisen sisäinen tahto, ihmisen toista kohtaan tuntema rakkaus, joka on se kantava voima.

Lisäksi mieheni vanhemmat kärsivät pitkään lapsettomuudesta. Hekin löysivät itsestään parina ja perheenä voiman jatkaa, eikä siihen tarvittu Jumalaa. Anoppini on lapsuudessaan sattuneista syistä täysin sanoutunut irti seurakunnasta ja uskon hänen edelleen kantavan kaunaa asioista. Hän siis ei hae tukea Jumalan sanasta, vaan itsestään.

Toki, jos Jumala on olemassa hän vaikuttaa meissä kaikissa. Ja se, joka meistä vaikuttaa meidän omalta voimalta onkin ylhäältä saatu voima jatkaa ja jaksaa. Mutta oli miten oli, ei meidän perheessä eikä mieheni perheessä ole ollut tapana luottaa Jumalaan ja siihen, että hän korjaa pahat asiat tai antaa voimia jaksamaan. Kyllä ne voimat on aina löydetty omasta itsestä. Ehkä siis en näe asioita samalla tavalla kuin sinä, kasvatusympäristöstäni johtuen? Olen kuitenkin syntynyt avioliitossa oleville vanhemmille, joille tulee ensi vuonna 30-vuotishääpäivä. Mieheni oli äpärä, jonka vanhemmat menivät naimisiin vasta myöhemmin ;)

Niin, en minä väittänyt, että kaikki uskonnot ovat loppupelissä samoja, mutta tarkoitin, että kaikissa uskonnoissa löytyy usko johonkin korkeampaan. Lisäksi kaikissa uskonnoissa ja kulttuureissa on ilmiö, jota me kutsumme "avioliitoksi". Sinun tekstisi on erittäin, erittäin länsimaalainen ja kaikki tarkastellaan kristinuskon kautta. Etkö usko, että muut kuin kristityssä hengessä solmitut avioliitot voivat olla onnistuneita? Entäs ne, jotka solmivat avioliiton läheisten läsnäollessa maistraatissa? Eikö tämä ole sitoutumista ja lupauksen antamista?

Puhut armollisesta jumalasta, se ei ole ainoastaan kristinuskon ominaispiirre. Myös islamin Allah on armollinen, itseasiassa sekin uskonto muistuttaa hyvin monessa asiassa kristinuskoa, mm. siinä, että ihminen tuomitaan viimeisenä päivänä hänen tekojensa mukaan, mutta jumalan (Allahin) armosta kaikki uskovat pääsevät taivaaseen, virheistään/synneistään huolimatta. Ja onhan juutalaisillakin armollinen jumala, eikö vain? :)

Uskonnon asioista on toki aina mielenkiintoista keskustella (omassa lähi- ja ystäväpiirissäni löytyy tavallisia ev.lutlaisia niin tapauskovaisia kuin erittäin hartaasti harrastavia kristittyjä, helluntalaisia, adventisteja, jehovan todistajia, metodisteja, lestadiolaisia, ateisteja, katolilaisia ja muslimeja), ja mitä enemmän ihmisten kanssa keskustelen, sitä vakuuttuneempi olen siitä, että kaikissa uskonnoissa ydin on samanlainen. Kaikki uskonnot pyrkivät antamaan ohjeita, miten elää hyvän ja moraalisen elämän, mutta sellaisen elämän voi saavuttaa myös ilman, että moraalin tai periaatteet määritellään Raamatun, Koraanin tai Toran mukaan. Uskon siihen, että meissä ihmisissä on sisäänrakennettu "hyvän ja pahan" -tunnistin, moraali, jonka mukaan eläämme.

Minä noudatan erään ruotsalaisen naistenlehden papin antamaa ohjetta (siinä lehdessä oli pitkä artikkelisarja, "Raamattukoulu"), jonka mukaan Raamattua ei pidä lukea sanatarkasti. Siitä ei tietenkään voi vain valita haluamansa kohdat, mutta sille ei saa antaa liikaa valtaa ja se on luettava yli 2000 vuotta vanhana kirjana. Tämä kyseinen pappi on nainen, joten ymmärrät ehkä hänen näkökulmaansa? Hänestä Raamatussa on tekstejä, jotka aiheuttavat lukijassa pahaoloa ja ehkä jopa paheksuntaa, eikä näille teksteille saa antaa liikaa valtaa.

Mitä seksiin tulee, saanko kysyä olitko sinä ja miehesi neitsyitä ennen avioliittoa? Itselläni on erittäin hedonistinen näkemys seksistä: seksi on nautinto, joka on tarkoitettu käytettävksi. En tietenkään kannusta ketään irtosuhteisiin henkisistä ja terveydellisistä syistä, mutta en myöskään näe esteitä sille, ettei seksiä voisi harrastaa jo ennen avioliittoa sen oikean kanssa.

Minä koen, että minun ja mieheni välinen rakkaus, meidän tahto ja sisäiset voimat ovat riittäviä kantamaan meidät loppuelämään asti. Paitsi jos tietysti hurahdan uskoon ja on pakko ottaa Jumala mukaan kolmanneksi osapuoleksi. Hmm, haluaiskohan tuo mies kokeilla kolmen kimppaa...? ;)

Nainen 26 kirjoitti:

Ainahan se keskustelu jossakin välissä menee siihen hiekkalaatikkomaiseen eipäs-juupas -väittelyyn, olisikohan se yksi luonnonlaeista? :)

Ehkä tämä pohdiskeleva, analysoiva ja perusteltu tapa kirjoittaa on osaksi iän tuomaa kokemusta ja osittain myös työstä johtuvaa. Mutta kiva kuulla, että pystyn ilmaisemaan ajatukseni selkeästi ja hyvin. Ainahan sitä vähän pelkää, meneekö tyyli liian provokatiiviseksi tai puolustusvoittoiseksi kun keskustellaan näinkin henkilökohtaisista asioista. Hyvän keskusteluavauksen pitää mielestäni olla hieman kärjistävä ja tunteita herättävä, sillä muuten keskustelu ei lähde lainkaan liikkeelle.

En voi sanoa olevani "avoliiton kannattaja", en siis pidä avoliittoa pidemmässä mittakaavassa parempana kuin avioliitto. Kyllä avioliitto on perheen kannalta se paras vaihtoehto. Mutta en myöskään väheksy avoliittoa tai sen merkitystä ihmisille. Sinä puhut Jumalasta ja Jeesuksena parisuhteen osapuolina, minä taas väitän, että parisuhteen ihmiset ovat tärkeämpiä. Ja jos liiton puolisot ovat todellakin sitoutuneita, se riittää. En usko, että siihen tarvitaan uskonnon voimaa tai Jumalaa auttamaan. Sillä ainakin itse olen pärjännyt hyvin liitossani ilman Jumalaa.

Sitten muutamia perusteluja sille, miksi uskon puolisojen välisen rakkauden olevan tarpeeksi:

Kun olin pieni, isäni sairastui eritätin pahasti, hän oli viittä vaille kuollut, mutta jaksoi selvitä äitini seisoessaan hänen rinnalla. Isäni sai voimaa ei Jumalalta, mutta perheestään. Hänet kantoi eteenpäin ajatus vaimostaan ja lapsistaan. Voit tietysti väittää, että Jumala on ollut läsnä, ja jos hän on olemassa niin näin varmasti on, mutta se ei ollut usko Jumalaan joka isääni auttoi. Vaan tahto selviytyä hengissä perheen takia. Väitänkin, että suurimmissa osissa onnistuneissa avioliitoissa tai parisuhteissa se on tämä ihmisen sisäinen tahto, ihmisen toista kohtaan tuntema rakkaus, joka on se kantava voima.

Lisäksi mieheni vanhemmat kärsivät pitkään lapsettomuudesta. Hekin löysivät itsestään parina ja perheenä voiman jatkaa, eikä siihen tarvittu Jumalaa. Anoppini on lapsuudessaan sattuneista syistä täysin sanoutunut irti seurakunnasta ja uskon hänen edelleen kantavan kaunaa asioista. Hän siis ei hae tukea Jumalan sanasta, vaan itsestään.

Toki, jos Jumala on olemassa hän vaikuttaa meissä kaikissa. Ja se, joka meistä vaikuttaa meidän omalta voimalta onkin ylhäältä saatu voima jatkaa ja jaksaa. Mutta oli miten oli, ei meidän perheessä eikä mieheni perheessä ole ollut tapana luottaa Jumalaan ja siihen, että hän korjaa pahat asiat tai antaa voimia jaksamaan. Kyllä ne voimat on aina löydetty omasta itsestä. Ehkä siis en näe asioita samalla tavalla kuin sinä, kasvatusympäristöstäni johtuen? Olen kuitenkin syntynyt avioliitossa oleville vanhemmille, joille tulee ensi vuonna 30-vuotishääpäivä. Mieheni oli äpärä, jonka vanhemmat menivät naimisiin vasta myöhemmin ;)

Niin, en minä väittänyt, että kaikki uskonnot ovat loppupelissä samoja, mutta tarkoitin, että kaikissa uskonnoissa löytyy usko johonkin korkeampaan. Lisäksi kaikissa uskonnoissa ja kulttuureissa on ilmiö, jota me kutsumme "avioliitoksi". Sinun tekstisi on erittäin, erittäin länsimaalainen ja kaikki tarkastellaan kristinuskon kautta. Etkö usko, että muut kuin kristityssä hengessä solmitut avioliitot voivat olla onnistuneita? Entäs ne, jotka solmivat avioliiton läheisten läsnäollessa maistraatissa? Eikö tämä ole sitoutumista ja lupauksen antamista?

Puhut armollisesta jumalasta, se ei ole ainoastaan kristinuskon ominaispiirre. Myös islamin Allah on armollinen, itseasiassa sekin uskonto muistuttaa hyvin monessa asiassa kristinuskoa, mm. siinä, että ihminen tuomitaan viimeisenä päivänä hänen tekojensa mukaan, mutta jumalan (Allahin) armosta kaikki uskovat pääsevät taivaaseen, virheistään/synneistään huolimatta. Ja onhan juutalaisillakin armollinen jumala, eikö vain? :)

Uskonnon asioista on toki aina mielenkiintoista keskustella (omassa lähi- ja ystäväpiirissäni löytyy tavallisia ev.lutlaisia niin tapauskovaisia kuin erittäin hartaasti harrastavia kristittyjä, helluntalaisia, adventisteja, jehovan todistajia, metodisteja, lestadiolaisia, ateisteja, katolilaisia ja muslimeja), ja mitä enemmän ihmisten kanssa keskustelen, sitä vakuuttuneempi olen siitä, että kaikissa uskonnoissa ydin on samanlainen. Kaikki uskonnot pyrkivät antamaan ohjeita, miten elää hyvän ja moraalisen elämän, mutta sellaisen elämän voi saavuttaa myös ilman, että moraalin tai periaatteet määritellään Raamatun, Koraanin tai Toran mukaan. Uskon siihen, että meissä ihmisissä on sisäänrakennettu "hyvän ja pahan" -tunnistin, moraali, jonka mukaan eläämme.

Minä noudatan erään ruotsalaisen naistenlehden papin antamaa ohjetta (siinä lehdessä oli pitkä artikkelisarja, "Raamattukoulu"), jonka mukaan Raamattua ei pidä lukea sanatarkasti. Siitä ei tietenkään voi vain valita haluamansa kohdat, mutta sille ei saa antaa liikaa valtaa ja se on luettava yli 2000 vuotta vanhana kirjana. Tämä kyseinen pappi on nainen, joten ymmärrät ehkä hänen näkökulmaansa? Hänestä Raamatussa on tekstejä, jotka aiheuttavat lukijassa pahaoloa ja ehkä jopa paheksuntaa, eikä näille teksteille saa antaa liikaa valtaa.

Mitä seksiin tulee, saanko kysyä olitko sinä ja miehesi neitsyitä ennen avioliittoa? Itselläni on erittäin hedonistinen näkemys seksistä: seksi on nautinto, joka on tarkoitettu käytettävksi. En tietenkään kannusta ketään irtosuhteisiin henkisistä ja terveydellisistä syistä, mutta en myöskään näe esteitä sille, ettei seksiä voisi harrastaa jo ennen avioliittoa sen oikean kanssa.

Minä koen, että minun ja mieheni välinen rakkaus, meidän tahto ja sisäiset voimat ovat riittäviä kantamaan meidät loppuelämään asti. Paitsi jos tietysti hurahdan uskoon ja on pakko ottaa Jumala mukaan kolmanneksi osapuoleksi. Hmm, haluaiskohan tuo mies kokeilla kolmen kimppaa...? ;)

Lue lisää

Heti aluksi, kun en ole muistanut varmaan sanoa, uskon kyllä mitä esim. sinä kerrot sitoutumisestasi avopuolisosi kanssa. En epäile enkä vähättäle sitä, saati ole mustamaalaamassa tulevaa avioliittoanne epäonnistuneeksi.Minulla on myös ystäviä, jotka edustavat erilaisia elämänkatsomuksia, tai elävät/ovat eläneet avoliitossa (btw sinun ystäväpiirissäni kun on myös monen sortin edustajaa, niin esim. luterilaiset ja helluntailaiset ovat kaikki kristittyjä, kun taas jehovan todistajat eivät, tarkennan vain vähän käsitteitä..) En tuputa näkemyksiäni heille, enkä ala mekkaloimaan avioliitosta kyläillessäni heidän kotonaan;)

Olen vain sitä mieltä, että edustamaani näkökulmaa saa harvoin perusteltuna lukea mistään, siksi haluankin tuoda tällaista ajattelua julkiseen pohdintaan. Olin nimittäin itse typertynyt, kun aikoinani asioita ajateltuani ja uusiin näkökulmiin tutustuttuani, tajusin, etten ennen uskoontuloani en ollut realistisesti edes tajunnut, että tämän päivän maailmassa voi avioliitosta ajatella näin!

Ennen uskoontuloani (tulin uskoon parinkympin kieppeillä) ajattelin, että homma menee joskua tulevaisuudessa niin, että kun oikean ihmisen tapaa, ensin seurustelee, sitten mennään kihloihin ja kun jonkin ajan kuluttua tietää ja tuntee toisen ja elämäntilanne on sopiva, on häiden vuoro.(tuntuuko tutulta..;)) Ajattelin kuitenkin jo tuolloin, että seksi kuuluu siihen vaiheeseen, kun on oikeasti sitoutunut (=seurustelee vakavasti, avoliitossa?). En ole ns. uskovaisen kodin kasvatti, joten en kotona ollut aiheesta moista kasvatusta saanut. En kuitenkaan löytänyt tuohon mennessä ketään niin vakavasti otettavaa, joten säilyin hyvin kokemattomana uskoontulooni saakka. Ja sitten ajatukset seksistä muuttuivatkin edelleen, joten kyllä, olimme mieheni kanssa neitsyitä mennessämme naimisiin(kolmenkympin kieppeillä). Olemme usein huokaisseet, miten käsittämättömän kiitollisia olemmekaan, että olemme saaneet jakaa seksuaalisuuden lahjan vain toistemme kanssa. Sanottakoon, että sekä mieheni että minä olemme kuitenkin markkinoilla sijoittuneet ihan mukavasti,mitään jäännöspaloja emme ole;) Yök miten pinnallista tuollaista sanoa, mutta kun näin kasvottomasti keskustelemme, tiedän että erilaisia miellekuvia helposti syntyy..

Mutta takaisin itse aiheeseen. En siis tosiaankaan väitä, että muiden kuin kristittyjen avioliitot ovat automaattisesti tuhoon tuomittuja, en ollenkaan. Uskon silti, että kun kaksi ihmistä uskoo avioliittonsa Jumalan käsiin ja rakentaa tältä pohjaltaan liittoaan, ovat mahdollisuudet pysyvälle liitolle erittäin hyvät. Jos ongelmia tulee, uskon Jumalan olevan sitoutunut auttamaan kahta rukoillen häneltä apuaan pyytävää.

Kirjoitukseni oli hyvin länsimaalainen, koska olen kasvanut länsimaalaisssa yhteiskunnassa omaksuen sen arvot ja moraalikäsityksen. Uskon samoin, kuten sinä, että ihmisellä on sisimmässään rakennettuna tieto oikeasta ja väärästä. Uskon kuitenkin, että sen on laittanut sinne Jumala luodessaan ihmisen. Tämä hiljainen tieto on vuosien varrella kuitenkin haalentunut, sillä kaikki ihmiset (myös uskikset) ovat syntiinlangenneita, eli tekevät monia asoita vastoin Jumalan tahtoa. Ja joskus ihminen ihan tietoisestikin turruttaa omaatuntoaan.

Moraalikäsitys tai arvot eivät siis synny tyhjästä kenellekään. Ne opitaan siinä kulttuurissa, jossa me elämme. Länsimaalainen yhteiskunta (lainsäädäntö, käsitys oikeasta ja väärästä jne.) perustuu hyvin vahvasti juutalaiskristilliseen perintöön. Jopa monet sanonnat, joita ei tule ajatelleeksi, juontavat juurensa Raamatusta.. Sen sijaan esim. islamiin perustuvassa yhteiskunnassa asioiden oikeus/vääryys, Hyvyys/pahuus voi olla länsimaalaisen yhteiskuntaan verrattuna ihan toisenlainen. Esimerkiksi voisi ottaa esim. kunnianloukkauksesta seuraavan koston olevan islamilaisessa yhteiskunnassa sallittua, kun taas juutalaiskrislilliseen länsimaalaiseen yhteiskuntaan kuuluu hyve-ajatteluna olla kostamatta ja selvittää asia muuten oikeuden mukaisesti.

Jos maailmankartalta maalataan maat, joissa yhteiskunta perustuu islamin uskoon tai monijumalaisiin uskontoihin, voi samalla nähdä alueet, joissa yhteiskunta on hyvin epätasa-arvoinen, jopa väkivaltainen ja kaoottinen. Emme usein tule ajatelleeksikaan, miten paljon esim. Suomen tasa-arvoiseen yheiskuntaan vaikuttaa se, että olemme pohjimmiltamme hyvin kristillinen valtio (ainakin toistaiseksi...) Se, että ihmiset käyttävät esim. jenkeissä kristittyjen Jumalaa verukkeena esim. öljysotiin, ei kerro uskosta tai Jumalasta mitään, ainoastaan ihmisen itsekyydestä.

Ja mitä jumaliin tulee, muslimienA llah EI ole armon jumala, samoin kuin kristittyjen Jumala. Islam on hyvin lakihenkinen uskonto, jossa ihminen suorittaa monin tavoin elämäänsä, eikä silti voi olla ihan varma pelastumisestaan,vasta kuin kuolemansa jälkeen. Kristittyjen Jumala on sen sijaan tietoinen ihmisen heikkoudesta, ja rakkaudestaan luomaansa kohtaan tuli itse ihmiseksi maan päälle kärsimään tuomion, joka kuuluisi oikeasti ihmisille. Ihmisen tarvitsee vain ottaa tämä vastaan (uskoa) ja siinä kaikki. Tämä ei tietenkään tarkoita, että uskovat saavat sitten elää kuin pellossa, vaan Jumala tahtoo auttaa meitä pyrkimyksissämme elää niin että kaikilla olisi hyvä olla. Ja juutalaisten jumala on sama jumala kuin kristityillä. He eivät vaan kaikki vielä ole uskoneet, että Jeesus oli Vanhan Testamentin ennustukssa luvattu pelastaja, vaan odottavat tätä yhä tulemaan maan päälle tänäkin päivänä..

NYT tuli kyllä saarnaa, hups:)

Kiiski kirjoitti:

Heti aluksi, kun en ole muistanut varmaan sanoa, uskon kyllä mitä esim. sinä kerrot sitoutumisestasi avopuolisosi kanssa. En epäile enkä vähättäle sitä, saati ole mustamaalaamassa tulevaa avioliittoanne epäonnistuneeksi.Minulla on myös ystäviä, jotka edustavat erilaisia elämänkatsomuksia, tai elävät/ovat eläneet avoliitossa (btw sinun ystäväpiirissäni kun on myös monen sortin edustajaa, niin esim. luterilaiset ja helluntailaiset ovat kaikki kristittyjä, kun taas jehovan todistajat eivät, tarkennan vain vähän käsitteitä..) En tuputa näkemyksiäni heille, enkä ala mekkaloimaan avioliitosta kyläillessäni heidän kotonaan;)

Olen vain sitä mieltä, että edustamaani näkökulmaa saa harvoin perusteltuna lukea mistään, siksi haluankin tuoda tällaista ajattelua julkiseen pohdintaan. Olin nimittäin itse typertynyt, kun aikoinani asioita ajateltuani ja uusiin näkökulmiin tutustuttuani, tajusin, etten ennen uskoontuloani en ollut realistisesti edes tajunnut, että tämän päivän maailmassa voi avioliitosta ajatella näin!

Ennen uskoontuloani (tulin uskoon parinkympin kieppeillä) ajattelin, että homma menee joskua tulevaisuudessa niin, että kun oikean ihmisen tapaa, ensin seurustelee, sitten mennään kihloihin ja kun jonkin ajan kuluttua tietää ja tuntee toisen ja elämäntilanne on sopiva, on häiden vuoro.(tuntuuko tutulta..;)) Ajattelin kuitenkin jo tuolloin, että seksi kuuluu siihen vaiheeseen, kun on oikeasti sitoutunut (=seurustelee vakavasti, avoliitossa?). En ole ns. uskovaisen kodin kasvatti, joten en kotona ollut aiheesta moista kasvatusta saanut. En kuitenkaan löytänyt tuohon mennessä ketään niin vakavasti otettavaa, joten säilyin hyvin kokemattomana uskoontulooni saakka. Ja sitten ajatukset seksistä muuttuivatkin edelleen, joten kyllä, olimme mieheni kanssa neitsyitä mennessämme naimisiin(kolmenkympin kieppeillä). Olemme usein huokaisseet, miten käsittämättömän kiitollisia olemmekaan, että olemme saaneet jakaa seksuaalisuuden lahjan vain toistemme kanssa. Sanottakoon, että sekä mieheni että minä olemme kuitenkin markkinoilla sijoittuneet ihan mukavasti,mitään jäännöspaloja emme ole;) Yök miten pinnallista tuollaista sanoa, mutta kun näin kasvottomasti keskustelemme, tiedän että erilaisia miellekuvia helposti syntyy..

Mutta takaisin itse aiheeseen. En siis tosiaankaan väitä, että muiden kuin kristittyjen avioliitot ovat automaattisesti tuhoon tuomittuja, en ollenkaan. Uskon silti, että kun kaksi ihmistä uskoo avioliittonsa Jumalan käsiin ja rakentaa tältä pohjaltaan liittoaan, ovat mahdollisuudet pysyvälle liitolle erittäin hyvät. Jos ongelmia tulee, uskon Jumalan olevan sitoutunut auttamaan kahta rukoillen häneltä apuaan pyytävää.

Kirjoitukseni oli hyvin länsimaalainen, koska olen kasvanut länsimaalaisssa yhteiskunnassa omaksuen sen arvot ja moraalikäsityksen. Uskon samoin, kuten sinä, että ihmisellä on sisimmässään rakennettuna tieto oikeasta ja väärästä. Uskon kuitenkin, että sen on laittanut sinne Jumala luodessaan ihmisen. Tämä hiljainen tieto on vuosien varrella kuitenkin haalentunut, sillä kaikki ihmiset (myös uskikset) ovat syntiinlangenneita, eli tekevät monia asoita vastoin Jumalan tahtoa. Ja joskus ihminen ihan tietoisestikin turruttaa omaatuntoaan.

Moraalikäsitys tai arvot eivät siis synny tyhjästä kenellekään. Ne opitaan siinä kulttuurissa, jossa me elämme. Länsimaalainen yhteiskunta (lainsäädäntö, käsitys oikeasta ja väärästä jne.) perustuu hyvin vahvasti juutalaiskristilliseen perintöön. Jopa monet sanonnat, joita ei tule ajatelleeksi, juontavat juurensa Raamatusta.. Sen sijaan esim. islamiin perustuvassa yhteiskunnassa asioiden oikeus/vääryys, Hyvyys/pahuus voi olla länsimaalaisen yhteiskuntaan verrattuna ihan toisenlainen. Esimerkiksi voisi ottaa esim. kunnianloukkauksesta seuraavan koston olevan islamilaisessa yhteiskunnassa sallittua, kun taas juutalaiskrislilliseen länsimaalaiseen yhteiskuntaan kuuluu hyve-ajatteluna olla kostamatta ja selvittää asia muuten oikeuden mukaisesti.

Jos maailmankartalta maalataan maat, joissa yhteiskunta perustuu islamin uskoon tai monijumalaisiin uskontoihin, voi samalla nähdä alueet, joissa yhteiskunta on hyvin epätasa-arvoinen, jopa väkivaltainen ja kaoottinen. Emme usein tule ajatelleeksikaan, miten paljon esim. Suomen tasa-arvoiseen yheiskuntaan vaikuttaa se, että olemme pohjimmiltamme hyvin kristillinen valtio (ainakin toistaiseksi...) Se, että ihmiset käyttävät esim. jenkeissä kristittyjen Jumalaa verukkeena esim. öljysotiin, ei kerro uskosta tai Jumalasta mitään, ainoastaan ihmisen itsekyydestä.

Ja mitä jumaliin tulee, muslimienA llah EI ole armon jumala, samoin kuin kristittyjen Jumala. Islam on hyvin lakihenkinen uskonto, jossa ihminen suorittaa monin tavoin elämäänsä, eikä silti voi olla ihan varma pelastumisestaan,vasta kuin kuolemansa jälkeen. Kristittyjen Jumala on sen sijaan tietoinen ihmisen heikkoudesta, ja rakkaudestaan luomaansa kohtaan tuli itse ihmiseksi maan päälle kärsimään tuomion, joka kuuluisi oikeasti ihmisille. Ihmisen tarvitsee vain ottaa tämä vastaan (uskoa) ja siinä kaikki. Tämä ei tietenkään tarkoita, että uskovat saavat sitten elää kuin pellossa, vaan Jumala tahtoo auttaa meitä pyrkimyksissämme elää niin että kaikilla olisi hyvä olla. Ja juutalaisten jumala on sama jumala kuin kristityillä. He eivät vaan kaikki vielä ole uskoneet, että Jeesus oli Vanhan Testamentin ennustukssa luvattu pelastaja, vaan odottavat tätä yhä tulemaan maan päälle tänäkin päivänä..

NYT tuli kyllä saarnaa, hups:)

Lue lisää

...niin siis piti tuossa viestissäni kirjoittaa, että ajettelin ennen uskoontuloani, että kun tapaa mukavan tyypin, aletaan seurustelemaan, MUUTEATAAN YHTEEN, mennään kihloihin, jne...

Eli aika oleellinen vaihe jutun kannalta jäi pois;)

Kiiski kirjoitti:

Heti aluksi, kun en ole muistanut varmaan sanoa, uskon kyllä mitä esim. sinä kerrot sitoutumisestasi avopuolisosi kanssa. En epäile enkä vähättäle sitä, saati ole mustamaalaamassa tulevaa avioliittoanne epäonnistuneeksi.Minulla on myös ystäviä, jotka edustavat erilaisia elämänkatsomuksia, tai elävät/ovat eläneet avoliitossa (btw sinun ystäväpiirissäni kun on myös monen sortin edustajaa, niin esim. luterilaiset ja helluntailaiset ovat kaikki kristittyjä, kun taas jehovan todistajat eivät, tarkennan vain vähän käsitteitä..) En tuputa näkemyksiäni heille, enkä ala mekkaloimaan avioliitosta kyläillessäni heidän kotonaan;)

Olen vain sitä mieltä, että edustamaani näkökulmaa saa harvoin perusteltuna lukea mistään, siksi haluankin tuoda tällaista ajattelua julkiseen pohdintaan. Olin nimittäin itse typertynyt, kun aikoinani asioita ajateltuani ja uusiin näkökulmiin tutustuttuani, tajusin, etten ennen uskoontuloani en ollut realistisesti edes tajunnut, että tämän päivän maailmassa voi avioliitosta ajatella näin!

Ennen uskoontuloani (tulin uskoon parinkympin kieppeillä) ajattelin, että homma menee joskua tulevaisuudessa niin, että kun oikean ihmisen tapaa, ensin seurustelee, sitten mennään kihloihin ja kun jonkin ajan kuluttua tietää ja tuntee toisen ja elämäntilanne on sopiva, on häiden vuoro.(tuntuuko tutulta..;)) Ajattelin kuitenkin jo tuolloin, että seksi kuuluu siihen vaiheeseen, kun on oikeasti sitoutunut (=seurustelee vakavasti, avoliitossa?). En ole ns. uskovaisen kodin kasvatti, joten en kotona ollut aiheesta moista kasvatusta saanut. En kuitenkaan löytänyt tuohon mennessä ketään niin vakavasti otettavaa, joten säilyin hyvin kokemattomana uskoontulooni saakka. Ja sitten ajatukset seksistä muuttuivatkin edelleen, joten kyllä, olimme mieheni kanssa neitsyitä mennessämme naimisiin(kolmenkympin kieppeillä). Olemme usein huokaisseet, miten käsittämättömän kiitollisia olemmekaan, että olemme saaneet jakaa seksuaalisuuden lahjan vain toistemme kanssa. Sanottakoon, että sekä mieheni että minä olemme kuitenkin markkinoilla sijoittuneet ihan mukavasti,mitään jäännöspaloja emme ole;) Yök miten pinnallista tuollaista sanoa, mutta kun näin kasvottomasti keskustelemme, tiedän että erilaisia miellekuvia helposti syntyy..

Mutta takaisin itse aiheeseen. En siis tosiaankaan väitä, että muiden kuin kristittyjen avioliitot ovat automaattisesti tuhoon tuomittuja, en ollenkaan. Uskon silti, että kun kaksi ihmistä uskoo avioliittonsa Jumalan käsiin ja rakentaa tältä pohjaltaan liittoaan, ovat mahdollisuudet pysyvälle liitolle erittäin hyvät. Jos ongelmia tulee, uskon Jumalan olevan sitoutunut auttamaan kahta rukoillen häneltä apuaan pyytävää.

Kirjoitukseni oli hyvin länsimaalainen, koska olen kasvanut länsimaalaisssa yhteiskunnassa omaksuen sen arvot ja moraalikäsityksen. Uskon samoin, kuten sinä, että ihmisellä on sisimmässään rakennettuna tieto oikeasta ja väärästä. Uskon kuitenkin, että sen on laittanut sinne Jumala luodessaan ihmisen. Tämä hiljainen tieto on vuosien varrella kuitenkin haalentunut, sillä kaikki ihmiset (myös uskikset) ovat syntiinlangenneita, eli tekevät monia asoita vastoin Jumalan tahtoa. Ja joskus ihminen ihan tietoisestikin turruttaa omaatuntoaan.

Moraalikäsitys tai arvot eivät siis synny tyhjästä kenellekään. Ne opitaan siinä kulttuurissa, jossa me elämme. Länsimaalainen yhteiskunta (lainsäädäntö, käsitys oikeasta ja väärästä jne.) perustuu hyvin vahvasti juutalaiskristilliseen perintöön. Jopa monet sanonnat, joita ei tule ajatelleeksi, juontavat juurensa Raamatusta.. Sen sijaan esim. islamiin perustuvassa yhteiskunnassa asioiden oikeus/vääryys, Hyvyys/pahuus voi olla länsimaalaisen yhteiskuntaan verrattuna ihan toisenlainen. Esimerkiksi voisi ottaa esim. kunnianloukkauksesta seuraavan koston olevan islamilaisessa yhteiskunnassa sallittua, kun taas juutalaiskrislilliseen länsimaalaiseen yhteiskuntaan kuuluu hyve-ajatteluna olla kostamatta ja selvittää asia muuten oikeuden mukaisesti.

Jos maailmankartalta maalataan maat, joissa yhteiskunta perustuu islamin uskoon tai monijumalaisiin uskontoihin, voi samalla nähdä alueet, joissa yhteiskunta on hyvin epätasa-arvoinen, jopa väkivaltainen ja kaoottinen. Emme usein tule ajatelleeksikaan, miten paljon esim. Suomen tasa-arvoiseen yheiskuntaan vaikuttaa se, että olemme pohjimmiltamme hyvin kristillinen valtio (ainakin toistaiseksi...) Se, että ihmiset käyttävät esim. jenkeissä kristittyjen Jumalaa verukkeena esim. öljysotiin, ei kerro uskosta tai Jumalasta mitään, ainoastaan ihmisen itsekyydestä.

Ja mitä jumaliin tulee, muslimienA llah EI ole armon jumala, samoin kuin kristittyjen Jumala. Islam on hyvin lakihenkinen uskonto, jossa ihminen suorittaa monin tavoin elämäänsä, eikä silti voi olla ihan varma pelastumisestaan,vasta kuin kuolemansa jälkeen. Kristittyjen Jumala on sen sijaan tietoinen ihmisen heikkoudesta, ja rakkaudestaan luomaansa kohtaan tuli itse ihmiseksi maan päälle kärsimään tuomion, joka kuuluisi oikeasti ihmisille. Ihmisen tarvitsee vain ottaa tämä vastaan (uskoa) ja siinä kaikki. Tämä ei tietenkään tarkoita, että uskovat saavat sitten elää kuin pellossa, vaan Jumala tahtoo auttaa meitä pyrkimyksissämme elää niin että kaikilla olisi hyvä olla. Ja juutalaisten jumala on sama jumala kuin kristityillä. He eivät vaan kaikki vielä ole uskoneet, että Jeesus oli Vanhan Testamentin ennustukssa luvattu pelastaja, vaan odottavat tätä yhä tulemaan maan päälle tänäkin päivänä..

NYT tuli kyllä saarnaa, hups:)

Lue lisää

Ensiksi vähän uskonnonasiaa:

Juu, luterilaiset ja helluntalaiset ovat kristittyjä, mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että he noudattavat Jumalan sanaa hieman eri tavoin. Ja kun sanot islamia lakihenkiseksi suorittamiseen perustuvaan uskontoon, mitä se katolilaisuus sitten on? Heillähän vasta suorituspaineita onkin, vaikka Jumala on sama kuin kristityllä?
Noh, tuli se moraalikäsitys sitten Jumalalta tai vanhemmilta, ihmisissä se kuitenkin on. Ja kuten jo aiemmin totesin, kaikki uskonnot antavat ihmisille ohjeen, miten elää jotta elämä olisi mahdollisimman hyvä itseään ja muita kohtaan.

"Jos maailmankartalta maalataan maat, joissa yhteiskunta perustuu islamin uskoon tai monijumalaisiin uskontoihin, voi samalla nähdä alueet, joissa yhteiskunta on hyvin epätasa-arvoinen, jopa väkivaltainen ja kaoottinen."

Hmm. En näkisi asian näin mustavalkoisena. Totta on, että monessa muslimimaassa on sota, mutta johtuuko se uskonnosta vai ihmisistä? Itse olen käynyt esimerkiksi Marokossa ja juttelin siellä paikallisten naisten kanssa, ja jutteluissa tuli hyvin esiin se, miten tasa-arvoinen maa
on, vaikka minulla oli hyvin erilainen näkemys.

Ja jos Raamattua lukee oikein tarkasti, siitähän selviää, että mies on perheen pää. Raamatussa naisille ja miehille annettiin eri tehtävät, ja mies on se, joka huolehtii perheestään ja tekee päätökset. Joten voitko sanoa, että meidän luterilaisuus on oikeasti tasa-arvoinen? Sillä jos meidän yhteiskunta pohjautuisi uskontoon sellaisena kuin se oli 2000 vuotta sitten, meillä naisilla ei olisi kovin hauskaa olla. Myös Koraanissa löytyy tällaisia samanlaisia ohjeita, mies on perheen pää ja elättäjä, mutta nainen tekee päätökset taloudessa. Näin se oli Suomessakin muutama sata vuosi sitten. Mies teki työt ja toi rahat taloon, mutta nainen päätti maatilan hankinnoista. Ehkä meidän näkemys tasa-arvosta on syntynyt vasta kehityksen myötä? Eikä kyseessä siis ole mikään uskontoon sisäänrakennetusta ominaisuudesta?

Tätä minä tarkoitin, kun sanoin, että Raamattua pitää lukea kontekstissa. En usko, että Jumala luodessaan meitä halusi, ettemme kehity, opi tai kasva. Eiköhän tarkoitus ollut antaa avaimet käteen ja hyviä neuvoja matkalle, ja sitten antaa kehityksen alkaa?

"Ennen uskoontuloani (tulin uskoon parinkympin kieppeillä) ajattelin, että homma menee joskua tulevaisuudessa niin, että kun oikean ihmisen tapaa, ensin seurustelee, sitten mennään kihloihin ja kun jonkin ajan kuluttua tietää ja tuntee toisen ja elämäntilanne on sopiva, on häiden vuoro.(tuntuuko tutulta..;))"

Ei tuo oikein tutulta kuulosta, en missään vaiheessa kuvitellut meneväni kihloihin ennen kun tuntee toisen täydellisesti. Enkä halua mitään pitkiä kihlajaisia. Kihloihin mennään kun tehdään lupaus naimisiin menossa, ja samassa yhteydessä päätetään hääpäivä, tai ainakin kuukausi kun halutaan mennä naimisiin. En tajua pitkiä kihlajaisia :)

Niin, kyllähän minäkin yläasteella suunnittelin elämäni tällaiseksi: seurustelu ja tutustuminen, yhteenmuutto, opiskelu ja ammattiin valmistuminen, vakituinen työpaikka, kihlaus ja hääpäivän sopiminen, häät n. vuoden päästä tuosta, omakotitalo ja lapsia. Enkä ole ainakaan vielä tuosta pahemmin poikennut.

"Mutta takaisin itse aiheeseen. En siis tosiaankaan väitä, että muiden kuin kristittyjen avioliitot ovat automaattisesti tuhoon tuomittuja, en ollenkaan. Uskon silti, että kun kaksi ihmistä uskoo avioliittonsa Jumalan käsiin ja rakentaa tältä pohjaltaan liittoaan, ovat mahdollisuudet pysyvälle liitolle erittäin hyvät. Jos ongelmia tulee, uskon Jumalan olevan sitoutunut auttamaan kahta rukoillen häneltä apuaan pyytävää."

Tässähän se meidän suurin ero sitten on. Itse jopa oudoksun ajatusta rukoilla Jumalaa jos liitossa menee huonosti. Eiköhän ne syyt silloin ole ihan omassa itsessään, ja olisi järkevämpää yrittää selvittää ne kahdestaan? Tarkoitan siis, että jos liitossa on ongelmia, niistä on keskusteltava ja niihin on pyrittävä löytämään sopiva ratkaisu, ehkä kompromissi. Toki tunne siitä, että Jumala auttaa ja tukee voi auttaa, mutta ei kannata liian paljon jättää Jumalan käsiinkään.

Esimerkki lähipiiristä: Eräs tuttava on erittäin uskovainen babtisti, jonka mies oli erittäin pahasti alkoholisoitunut ja humalassa väkivaltainen. Tämä tuttavanainen ei jättänyt miehensä, vaan kävi kirkossa, rukoili Jumalaa ja pyrki jaksamaan. Tästä kärsi ainakin parin neljä ala-ikäistä lasta ja toki myös nainen itse. Eikö olisi ollut fiksumpaa rukoila Jumalalta voimia jättää kyseinen mies, eikä sitä, että Jumala muuttaisi miehen? Mitä pahemmaksi miehen ryyppääminen meni, sitä enemmän aikaa nainen vietti seurakuntansa parissa. Mielestäni tämä ei ollut paras mahdollinen ratkaisu, sen sijaan, että hän olisi paennut Jumalansa luo, hänen olisi pitänyt tarttua parisuhteen ongelmiin ja tarvittaessa jopa erota miehestään. Tai ainakin lasten takia muuttaa pois.

Tämä oli hyvin radikaali esimerkki, mutta täysin tosi.

Mukavaa viikonloppua sinulle ja miehellesi! :)

Nainen 26 kirjoitti:

Ensiksi vähän uskonnonasiaa:

Juu, luterilaiset ja helluntalaiset ovat kristittyjä, mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että he noudattavat Jumalan sanaa hieman eri tavoin. Ja kun sanot islamia lakihenkiseksi suorittamiseen perustuvaan uskontoon, mitä se katolilaisuus sitten on? Heillähän vasta suorituspaineita onkin, vaikka Jumala on sama kuin kristityllä?
Noh, tuli se moraalikäsitys sitten Jumalalta tai vanhemmilta, ihmisissä se kuitenkin on. Ja kuten jo aiemmin totesin, kaikki uskonnot antavat ihmisille ohjeen, miten elää jotta elämä olisi mahdollisimman hyvä itseään ja muita kohtaan.

"Jos maailmankartalta maalataan maat, joissa yhteiskunta perustuu islamin uskoon tai monijumalaisiin uskontoihin, voi samalla nähdä alueet, joissa yhteiskunta on hyvin epätasa-arvoinen, jopa väkivaltainen ja kaoottinen."

Hmm. En näkisi asian näin mustavalkoisena. Totta on, että monessa muslimimaassa on sota, mutta johtuuko se uskonnosta vai ihmisistä? Itse olen käynyt esimerkiksi Marokossa ja juttelin siellä paikallisten naisten kanssa, ja jutteluissa tuli hyvin esiin se, miten tasa-arvoinen maa
on, vaikka minulla oli hyvin erilainen näkemys.

Ja jos Raamattua lukee oikein tarkasti, siitähän selviää, että mies on perheen pää. Raamatussa naisille ja miehille annettiin eri tehtävät, ja mies on se, joka huolehtii perheestään ja tekee päätökset. Joten voitko sanoa, että meidän luterilaisuus on oikeasti tasa-arvoinen? Sillä jos meidän yhteiskunta pohjautuisi uskontoon sellaisena kuin se oli 2000 vuotta sitten, meillä naisilla ei olisi kovin hauskaa olla. Myös Koraanissa löytyy tällaisia samanlaisia ohjeita, mies on perheen pää ja elättäjä, mutta nainen tekee päätökset taloudessa. Näin se oli Suomessakin muutama sata vuosi sitten. Mies teki työt ja toi rahat taloon, mutta nainen päätti maatilan hankinnoista. Ehkä meidän näkemys tasa-arvosta on syntynyt vasta kehityksen myötä? Eikä kyseessä siis ole mikään uskontoon sisäänrakennetusta ominaisuudesta?

Tätä minä tarkoitin, kun sanoin, että Raamattua pitää lukea kontekstissa. En usko, että Jumala luodessaan meitä halusi, ettemme kehity, opi tai kasva. Eiköhän tarkoitus ollut antaa avaimet käteen ja hyviä neuvoja matkalle, ja sitten antaa kehityksen alkaa?

"Ennen uskoontuloani (tulin uskoon parinkympin kieppeillä) ajattelin, että homma menee joskua tulevaisuudessa niin, että kun oikean ihmisen tapaa, ensin seurustelee, sitten mennään kihloihin ja kun jonkin ajan kuluttua tietää ja tuntee toisen ja elämäntilanne on sopiva, on häiden vuoro.(tuntuuko tutulta..;))"

Ei tuo oikein tutulta kuulosta, en missään vaiheessa kuvitellut meneväni kihloihin ennen kun tuntee toisen täydellisesti. Enkä halua mitään pitkiä kihlajaisia. Kihloihin mennään kun tehdään lupaus naimisiin menossa, ja samassa yhteydessä päätetään hääpäivä, tai ainakin kuukausi kun halutaan mennä naimisiin. En tajua pitkiä kihlajaisia :)

Niin, kyllähän minäkin yläasteella suunnittelin elämäni tällaiseksi: seurustelu ja tutustuminen, yhteenmuutto, opiskelu ja ammattiin valmistuminen, vakituinen työpaikka, kihlaus ja hääpäivän sopiminen, häät n. vuoden päästä tuosta, omakotitalo ja lapsia. Enkä ole ainakaan vielä tuosta pahemmin poikennut.

"Mutta takaisin itse aiheeseen. En siis tosiaankaan väitä, että muiden kuin kristittyjen avioliitot ovat automaattisesti tuhoon tuomittuja, en ollenkaan. Uskon silti, että kun kaksi ihmistä uskoo avioliittonsa Jumalan käsiin ja rakentaa tältä pohjaltaan liittoaan, ovat mahdollisuudet pysyvälle liitolle erittäin hyvät. Jos ongelmia tulee, uskon Jumalan olevan sitoutunut auttamaan kahta rukoillen häneltä apuaan pyytävää."

Tässähän se meidän suurin ero sitten on. Itse jopa oudoksun ajatusta rukoilla Jumalaa jos liitossa menee huonosti. Eiköhän ne syyt silloin ole ihan omassa itsessään, ja olisi järkevämpää yrittää selvittää ne kahdestaan? Tarkoitan siis, että jos liitossa on ongelmia, niistä on keskusteltava ja niihin on pyrittävä löytämään sopiva ratkaisu, ehkä kompromissi. Toki tunne siitä, että Jumala auttaa ja tukee voi auttaa, mutta ei kannata liian paljon jättää Jumalan käsiinkään.

Esimerkki lähipiiristä: Eräs tuttava on erittäin uskovainen babtisti, jonka mies oli erittäin pahasti alkoholisoitunut ja humalassa väkivaltainen. Tämä tuttavanainen ei jättänyt miehensä, vaan kävi kirkossa, rukoili Jumalaa ja pyrki jaksamaan. Tästä kärsi ainakin parin neljä ala-ikäistä lasta ja toki myös nainen itse. Eikö olisi ollut fiksumpaa rukoila Jumalalta voimia jättää kyseinen mies, eikä sitä, että Jumala muuttaisi miehen? Mitä pahemmaksi miehen ryyppääminen meni, sitä enemmän aikaa nainen vietti seurakuntansa parissa. Mielestäni tämä ei ollut paras mahdollinen ratkaisu, sen sijaan, että hän olisi paennut Jumalansa luo, hänen olisi pitänyt tarttua parisuhteen ongelmiin ja tarvittaessa jopa erota miehestään. Tai ainakin lasten takia muuttaa pois.

Tämä oli hyvin radikaali esimerkki, mutta täysin tosi.

Mukavaa viikonloppua sinulle ja miehellesi! :)

Lue lisää

Olet oikeassa, että luterilaiset ja esim. helluntailaiset usein noudattavat Jumalan sanaa hieman eri tavoin. Osittain kyse on teologisista näkemyseroista (esim. kastekysymys), mutta ihan sellainen arkipäivässä eläminen kyllä johtuu suureksi osaksi siitä, että monet kirkkoon kuuluvat (luterilaiset) eivät nimenomaan noudata Raamattua, koska eivät usko siihen perimmäisesti tai sitten halua noudattaa sitä. Raamattu on joka tapauksessa kaikille kristityille ihan sama.

Mitä halusin moraalikäsityksestä siis sanoa, on juuri se, että kukaan ei voi väittää, että oma moraali ei ole "mistään", tullut vain minusta. Halusit tai et, Suomessa kasvaneena moraalikäsitykseesi ja arvopohjaasi on juurtunut aika paljon kristillistä meininkiä.

Sitten tasa-arvoon. Minusta oikeaa tasa-arvoa on nimenomaan se, että mies ja nainen ovat ja saavat olla erilasia. Mehän olemme erilaisia! Epätasa-arvoa on se jos esim. mies ja nainen saavat samasta työstä eri palkkaa (mitä valitettavasti kyllä Suomessakin tapahtuu) tai muuten naista tai miestä loukataan, alistetaan tai väheksytään siksi että on nainen/mies. Mutta minusta on ärsyttävää ja kummallista, kun jossain tilanteissa miesten ja naisten välinen tasa-arvo ymmärretään tasapäistämiseksi. Ei kukaan pysty tai jaksa olla miesnainen, kaikkeen pystyvä ja kaikki puolet omaava. Se on yksinkertaisesti liian rankkaa, koska meitä ei ole tarkoitettu olemaan ja tekemään kaikkea.

Minusta on ihanaa olla nainen, joka saa olla nainen, näyttää naiselta, ajatella naisena jne. Toki naisissa ja miehissä on myös eroja sukupuolten sisällä, tietenkin persoonat ovat erilaisia. Mutta siitä en nyt puhukaan, ymmärrät varmaan. Minä haluan, että mies ON perheen pää, ja minä saan vaimona tukea häntä siinä. Ja mieheni tietysti tukee ja arvostaa minua, koska olen ihmisistä hänelle tärkein. Tasa-arvo on sitä, että saa paitsi antaa, myös saada toiselta. Nainen on tietyissä asioissa "heikommilla" ja mies toisissa. Yhdessä me täydennämme toisiamme!

Tosi surullista kuulla, miten uskovalle tuttavallesi on tapahtunut. Vaikka eroa en ensimmäisenä avioliiton vaikeuksiin olekaan tarjoamassa, en myöskään missään tapauksessa hyväksy väkivaltaa avioliitossa. Jos puolisolla on esim. alkoholiriippuvuus tai/ja hän on väkivaltainen, ei mielestäni kenenkään tule sellaiseen tilanteeseen tietenkään jäädä. Enkä usko Jumalankaan niin tahtovan. Jumala haluaa jokaiselle luodulleen parasta, eikä varmasti ole Hänen tahtonsa, että joku jää kutistamaan itseään tuollaiseen tuhoavaan liittoon.

Uskon silti, että Jumala voi eheyttää ja parantaa ihmisiä ja joskus jopa ajan kuluessa saattaa tällaisiakin pareja uudelleen yhteen, Jumalalle kun mikään ei ole mahdotonta. Tiedän tosi tapauksia minäkin:) Eli se, etä uskovat ihmiset voivat rukoilla elämäänsä Jumalalta apua, ei tarkoita terveen järjen käytön unohtamista, sillä senkin Jumala on meille lahjaksi antanut ihan käytettäväksi. Lisäksi "kolmisäikeiseen lankaan" tarvitaan kolme; Jumalan lisäksi sekä mies että nainen. Jos jompikumpi puolisoista ei ole mukana liittoa rakentamassa, pienenee tietenkin mahdollisuudet saada yhteistä hyvää aikaan.

NIin, olen tässä keskustelun tuoksinnassa myös minä tullut siihen tulokseen, että meidän perustavanlaatuinen näkemyseromme on aika hengellinen! Emme siis todennäköisesti voi kovin lähelle tulla näkökulminemme, ja se meille kummallekin suotakoon. Unohdin muuten ottaa kantaa edellisessä viestissäni siihen ruotsalaisen naispapin Raamattukouluun, jota olit lukenut lehdestä. Ruotsin luterilainen kirkko on ehkä vieläkin maallistunempi kuin meillä Suomessa. Minä en siis purematta nielisi lukemaani, vaan tutkisin, mikä teologinen näkymys ym. kirjoittajan lähtökohtana on. Tänä päivänä osa papeista (myös Suomen kirkon sisällä) ei edes tunnusta uskovansa Jeesukseen ja tulkitsee Raamattua ns. historialliskriittisellä otteella. Tällöin Raamattua todellakin voi pilkkoa ja paloitella, ottaa yhden jutun sieltä ja leikata pahalta tuntuvan pois.

Lisäksi kirjoitit, että Raamattua pitää lukea oikeissa kontekstissa. Näin juuri. Siksi onkin hämmentävää, että Raamattua usein lainaavat ja selittävät paljolti myös sellaiset ihmiset, jotka eivät loppujen lopuksi ole Raamattua paljonkaan lukeneet. En tällä tarkoita iskua vyösi alle, vaan ihan yleisesti tällaista tapahtuu vaan niin usein.

( ...asiasta viidenteen, korjaisin muistaessani "suunnitelmalistaani" , jonka nuorena tein, ja jota nyt viestissäsi kommentoit (enkö näin sen korjannut jo viestini peräänkin..?) Ajattelin siis silloin VASTA avoliiton jälkeen meneväni kihloihin. Voi olla, että kirjoitin kiireessäni väärin päin?)

Olemme kaikesta huolimatta saaneet aika ajoin liekit sivustolle aikaan, joten asiaa on varmasti tullut ajateltua puolin ja toisin. Ja se on aika hyvä asia;)

Mukavaa viikonloppua myös sinulle ja avopuolisollesi!:)