Taas se totuus meidän suhteesta paljastui.
Viinaksia,hempeitä sanoja ja lupauksia kunnes tietyssä vaiheessa "hauskuutta" viha sai otteeseensa. Minä löin ensin miesystävääni ja hetken päästä hän. Nainen kun olen näissä mittelöissä jään arvattavasti aina kakkoseksi.
Emme asu yhdessä juuri tästä syystä. Välillä menee todella hyvin, mutta yhtäkkiä kaikki on taas mennyttä.
Erota ollaan yritetty ties kuinka monta kertaa. Ja ei kun takaisin.
Ensin en ollut väkivaltainen. Mutta kun mies piikitteli henkisesti aikansa alkoi mullakin toi lyöminen.
Alan olla etenkin itsestäni huolissaan ja kovasti. Toisaalta oli jo aikakin!
Vihaan meidän molempien tapaa "ratkoa" erimielisyydet näin. Mutta toista ei voi muuttaa, itseään voi yrittää.
Suhde on saanut niin farssimaisia piirteitä, että moni ei uskoisi jos kaiken tietäisivät.
Selvinpäin fyysistä väkivaltaa ei ole, johtuen kaiketi siitä, että olen ajan oloon oppinut pitämään turpani kiinni, mutta sitten ne patoutuu ja purkautuu em. tavalla.Mies myöntää toki, että hänenkin lyömisensä on väärin, MUTTA..hän ei olisi sellainen JOS minä olisin toisenlainen. Toisenlaisuus tarkoittaa sitä, että asioista ei voida keskustella selvinpäin vaan hän kokee ne heti riidaksi vaikka vakuutan, että ihan oikeasti haluan keskustella ja löytää ratkaisun yhdessä. Samoin se tarkoittaa myös sitä, että vaan hänellä tuntuu olevan oikeus väsymykseen töiden jälkeen ja hän päättää milloin mitäkin tehdään vai tehdäänkö lupauksista huolimatta mitään. Hänellä tuntuu olevan kaikki normaalit ihmisoikeudet, mutta ei minulla.
Herää kysymys jota kyselen, että miksi en yksinkertaisesti ota ja lähde tästä suhteesta. Miehelle tuntuu käyvän "yhdessä olo" tai ero. Siis aivan sama hänelle olenko hänen elämässään vaiko en. Arvoton olo ja kun tiedän, että itse vapaaehtoisesti vielä olen tässä. Siis olen jotenkin täysin seko. Pitäisi antaa toisen vaan mennä menojaan ja antaa hänen löytää onnensa.
Olen miettinyt paljon tätä ripustautumistani ja syy ainakin jonkinlainen on se, etten osaa olla yksin vaikka neljää kymppiä jo käyn! Olen aikoinaan nuorena (alle 20v) mennyt naimisiin ja kun ero sitten vuosia sitten tuli,takertuminen samankaltaisiin ihmisiin kuin mikä nytkin on tuntuu ikäänkuin toistavan itseään.
Kuten kerroin eroa on yritetty. Joka kerta olen päättänyt että nyt riitti. Nyt opettelen tämän yksinolemisen jalon taidon. Ja rakastamaan jälleen itseänikin. Alkuun tuntuu aivan ihanalta, kunnes tulee esim. joku kiva muisto mieleen ja pian taas textarit kulkee. Osittain olen lukuisten paikkakunnan vaihdosten vuoksi todella yksinäinen. Kaikki kaverit ovat jääneet ja uusia on aina vaan vaikeampi saada.
Kuitenkin pelkään itseäni. Ja myös miestäni joka ei sanottavammin lyö mutta käy mm. kurkkuun ihan yllättäenkin kiinni. Eli leikki ei ole kaukana. En halua, että mitään pahaa tapahtuu kummallekkaan.
Olen varannut itselleni ammattiapua. Kertonut myös miehelle tuostakin mahdollisuudesta purkaa omia tuntojaan. Tietenkään hän ei koe olevansa ammattiauttajan tarpeessa.
Tiedän, että moni tätä lukiessaan vastailee ivalliseen sävyyn, mutta jospa tämän lukisi joku sellainenkin, joka on käynyt samaa läpi ja saanut elämänsä raiteilleen. Juuri heiltä odotan mielipiteitä!
Viinaksia,hempeitä sanoja ja lupauksia kunnes tietyssä vaiheessa "hauskuutta" viha sai otteeseensa. Minä löin ensin miesystävääni ja hetken päästä hän. Nainen kun olen näissä mittelöissä jään arvattavasti aina kakkoseksi.
Emme asu yhdessä juuri tästä syystä. Välillä menee todella hyvin, mutta yhtäkkiä kaikki on taas mennyttä.
Erota ollaan yritetty ties kuinka monta kertaa. Ja ei kun takaisin.
Ensin en ollut väkivaltainen. Mutta kun mies piikitteli henkisesti aikansa alkoi mullakin toi lyöminen.
Alan olla etenkin itsestäni huolissaan ja kovasti. Toisaalta oli jo aikakin!
Vihaan meidän molempien tapaa "ratkoa" erimielisyydet näin. Mutta toista ei voi muuttaa, itseään voi yrittää.
Suhde on saanut niin farssimaisia piirteitä, että moni ei uskoisi jos kaiken tietäisivät.
Selvinpäin fyysistä väkivaltaa ei ole, johtuen kaiketi siitä, että olen ajan oloon oppinut pitämään turpani kiinni, mutta sitten ne patoutuu ja purkautuu em. tavalla.Mies myöntää toki, että hänenkin lyömisensä on väärin, MUTTA..hän ei olisi sellainen JOS minä olisin toisenlainen. Toisenlaisuus tarkoittaa sitä, että asioista ei voida keskustella selvinpäin vaan hän kokee ne heti riidaksi vaikka vakuutan, että ihan oikeasti haluan keskustella ja löytää ratkaisun yhdessä. Samoin se tarkoittaa myös sitä, että vaan hänellä tuntuu olevan oikeus väsymykseen töiden jälkeen ja hän päättää milloin mitäkin tehdään vai tehdäänkö lupauksista huolimatta mitään. Hänellä tuntuu olevan kaikki normaalit ihmisoikeudet, mutta ei minulla.
Herää kysymys jota kyselen, että miksi en yksinkertaisesti ota ja lähde tästä suhteesta. Miehelle tuntuu käyvän "yhdessä olo" tai ero. Siis aivan sama hänelle olenko hänen elämässään vaiko en. Arvoton olo ja kun tiedän, että itse vapaaehtoisesti vielä olen tässä. Siis olen jotenkin täysin seko. Pitäisi antaa toisen vaan mennä menojaan ja antaa hänen löytää onnensa.
Olen miettinyt paljon tätä ripustautumistani ja syy ainakin jonkinlainen on se, etten osaa olla yksin vaikka neljää kymppiä jo käyn! Olen aikoinaan nuorena (alle 20v) mennyt naimisiin ja kun ero sitten vuosia sitten tuli,takertuminen samankaltaisiin ihmisiin kuin mikä nytkin on tuntuu ikäänkuin toistavan itseään.
Kuten kerroin eroa on yritetty. Joka kerta olen päättänyt että nyt riitti. Nyt opettelen tämän yksinolemisen jalon taidon. Ja rakastamaan jälleen itseänikin. Alkuun tuntuu aivan ihanalta, kunnes tulee esim. joku kiva muisto mieleen ja pian taas textarit kulkee. Osittain olen lukuisten paikkakunnan vaihdosten vuoksi todella yksinäinen. Kaikki kaverit ovat jääneet ja uusia on aina vaan vaikeampi saada.
Kuitenkin pelkään itseäni. Ja myös miestäni joka ei sanottavammin lyö mutta käy mm. kurkkuun ihan yllättäenkin kiinni. Eli leikki ei ole kaukana. En halua, että mitään pahaa tapahtuu kummallekkaan.
Olen varannut itselleni ammattiapua. Kertonut myös miehelle tuostakin mahdollisuudesta purkaa omia tuntojaan. Tietenkään hän ei koe olevansa ammattiauttajan tarpeessa.
Tiedän, että moni tätä lukiessaan vastailee ivalliseen sävyyn, mutta jospa tämän lukisi joku sellainenkin, joka on käynyt samaa läpi ja saanut elämänsä raiteilleen. Juuri heiltä odotan mielipiteitä!
Vastaukset 4
Vanhimmat
ja ota etäisyyttä, jospa löytäisit tunteillesi uuden kohteen. Kyseessähän on vain miesystävä, älä edes itseksesi sano häntä "mieheksesi", ei teidän välillä ole oikeanlaista lämpöä ja läheisyyttä. Ota siis tietoisesti etäisyyttä tähän miesystävääsi, jota et voi muuttaa. Älä ajattele koko henkilöä, ainakaan "romanttisessa" mielessä, älä kaunistele hänen virheitään. hetken kuluttua et enää oikeasti halua tavata häntä.
Ajattele mitä haluaisit tulevaisuudelta: varmaan ihan toisenlaista elämää. Hae aktiivisesti näiden mielikuvien avulla muutosta kohti parempaa. Miksi tyytyisit vähempään. Ongelma poistuu ihan itsestään, jos rakastut johonkin fiksumpaan tyyppiin.
Tätä on kokeiltu käytännössäkin ja on toiminut.
kehu mies päivässä.....hehee
Tahoisin vastata sinulle, auttaa takaisin tielle, jolta eksyit tai jolla et vielä ole ollutkaan.
Tiedän, että tyhjentävää vastausta ei ole.
Totuus kuitenkin on. Se, mitä on tapahtunut ja mistä on vastuussa.
Totuus ei poistu, jos silmät panee kiinni ja kieltää.
Jos viha on patoutunut sisäinen ja sitä ei käsittele, se tulee esille aina ja aina uudelleen ja niin kauan ja usein, että se on käsiteltävä tai seurauksista päättää pahimmassa tapauksessa viranomaiset. Muussa sinun ja miehesi särkynyt mielenterveys.
Sillä rakastaako toista on asia, josta ei edes kannata vihan ja väkivallan kanssa yhtä aikaa puhua. Rakkaus ja viha eivät asu samassa hetkessä. Sitä on noiden tunteiden vuorottelu.
Jätä rakkaus sydämeessi ja sieluusi, mutta siirry elämään, jossa et vahingoita toista etkä anna itseäsi vahingoittaa.
Yksikään suhde ei elä ilman hyviä hetkiä. Ne hetket tulevan muistoihin. Älä rakenna päätöksiäsi kuitenkaan muistoille ja menneisyydelle, vaan pidä tulevaisuus mielessä, päämääränäsi.
Jos et pysty itsellesi sellaista lupausta tekemään, josta aiot todella pitää kiinni, että toiseen ihmiseen ei käydä käsiksi, älä mene takaisin suhteeseen, jossa oma ja toisen fyysinen ja henkinen terveys on vaakalaudalla. Siihen sinulla ei ole oikeutta. Siihen ei ole kenelläkään oikeutta, olkoon ihmisen historiassa mitä tahansa. Sama miehellesi.
Tehkää päätös ja pitäkää siitä kiinni.
Siihen takuulla pystyy, jos haluaa muutakin kuin muistot, jos haluaa tulevaisuuden.
Kirjoitat tänne väkivalta -palstalle, joten oletan, että tuo väkivalta on jotenkin keskeinen juttu teidän välillä. Kerrot myös, että sinä löit miestäsi ja sitten hän vastasi siihen. Tuo toiseen kohdistuva väkivalta on ihan hyvä syy lähteä hakemaan apua itselleen. Ja apua sellaista paikasta, jossa ollaan erikoistuttu väkivaltaisuus -ongelmiin. Useinhan terapia-ammattilaiset, vaikka muuten hyviä olisivatkin, ovat täysin avuttomia konkreettista väkivaltaisuutta kohdatessaan. Siksi apua kannattaa hakea paikoista, jotka ovat erikoistuneet väkivaltaisuuteen.
Mm. www.vakivalta-apua.fi osoitteesta löytyy väkivaltaisuuteen apua tarjoava paikka. Parin tutun kautta olen kuullut palvelusta hyvää