Olen koko ikäni ollut se onneton hölmö joka on rientänyt muiden sukulaisten apuun. Siivonnut muiden huushollit, pessyt toisten pyykit, kitkenyt kasvimaat, autellut tilan töissä ja kyökin puolella.
Viimeisten vuosien aikana olen vasta herännyt todellisuuteen, että näissä rakkaissa sukulaisuusuhteissa olen minä ollut se osapuoli jonka oletetaan liikkuvan tapaamaan muita. Ihan sama missä päin Suomea olen milläkin hetkellä majaillut.
Nyt olen jo pidemmän aikaan jättänyt nuo vierailut väliin, odottaen että joku tulisi vihdoin minun luokseni. Turhaan! Oma perheeni on käynyt luonani kerran tämän vuoden puolella, muista "läheisistä" sukulaisistani ei ole kuulunut muuta kuin epämääräisiä hokemia siitä kuinka tulevat käymään. Kysymys kaikkien huulilla on kuitenkin koko ajan sama: milloin tulet käymään??? Asun vielä sen verran kaukana, että matkat sukulaisiin vie suuren osan opiskelijan budjetistani, mitä nämä normituloiset eivät varmasti edes käsitä.
Pahin tällä hetkellä tuntuu vielä olevan oma siskoni, joka elää niin yltäkylläistä elämää, ettei edes enään tiedä mitä ruoka maksaa. Kysyy minua kylään autollani, jotta pääsee asioille, kun miehensä on töissä. Tuohon automatkaan hänen luokseen kuluu jo viidennes kuukauden tuloistani. Olen siitä joskus hänelle yrittänyt vihjaillakin, mutta turhaan. Olisi varmaan jo aika purkautua, tuoda faktat pöydälle ja kutsua vaikka koko suku meille syksyn siivoustalkoisiin. Niin, kehoituksella tuoda omat eväät mukana tietenkin!
Viimeisten vuosien aikana olen vasta herännyt todellisuuteen, että näissä rakkaissa sukulaisuusuhteissa olen minä ollut se osapuoli jonka oletetaan liikkuvan tapaamaan muita. Ihan sama missä päin Suomea olen milläkin hetkellä majaillut.
Nyt olen jo pidemmän aikaan jättänyt nuo vierailut väliin, odottaen että joku tulisi vihdoin minun luokseni. Turhaan! Oma perheeni on käynyt luonani kerran tämän vuoden puolella, muista "läheisistä" sukulaisistani ei ole kuulunut muuta kuin epämääräisiä hokemia siitä kuinka tulevat käymään. Kysymys kaikkien huulilla on kuitenkin koko ajan sama: milloin tulet käymään??? Asun vielä sen verran kaukana, että matkat sukulaisiin vie suuren osan opiskelijan budjetistani, mitä nämä normituloiset eivät varmasti edes käsitä.
Pahin tällä hetkellä tuntuu vielä olevan oma siskoni, joka elää niin yltäkylläistä elämää, ettei edes enään tiedä mitä ruoka maksaa. Kysyy minua kylään autollani, jotta pääsee asioille, kun miehensä on töissä. Tuohon automatkaan hänen luokseen kuluu jo viidennes kuukauden tuloistani. Olen siitä joskus hänelle yrittänyt vihjaillakin, mutta turhaan. Olisi varmaan jo aika purkautua, tuoda faktat pöydälle ja kutsua vaikka koko suku meille syksyn siivoustalkoisiin. Niin, kehoituksella tuoda omat eväät mukana tietenkin!
Vastaukset 14
Vanhimmat
Luepä tämä kirja, Valtavaara: Kiltteydestä kipeät
minäkin olen se jonka luona ei käydä, kunhan luvataan ja aina muistetaan pyytää käymään. No lopetin käymisen kun meni rumaksi muutenkin koko juttu. Alettiin arvostelemaan ja neuvomaan lasteni kasvatuksessa vaikka niitäkään ei haluttu käydä koskaan katsomassa. Kyllästyin koko sukuuni ja nyt käyn vain äitiäni moikkaamassa silloin tällöin, muita en jaksa enää katsella saati sitten kuunnella. Huonotapaista porukkaa ovat nämä minun sukulaiseni melkeinpä kaikki. Juoppoja tupakoivia, pahalle haisevia ja toisia ihmisiä arvostelevia, en tahdo sellaisten kanssa seurustella enää.
Enkä enää ole pitkiin aikoihin erehtynyt ketään heistä pyytelemään käymään. Toivonkin etteivät vain saa päähänsä tulla, ei meillä ole mitään yhteistä enää.
Ero voi tulla suvunkin kanssa kun ihminen kasvaa erilleen heistä. Ja elämä on paljon helpompaa tällä tavoin.
Olen tehnyt 21.2.1996 saman ratkaisun kuin n-55v, ja sen jälkeen elämäni on muuttunut mukavaksi. Päivääkään en ole ratkaisuani katunut.
Miten tuttua tekstiä.
Minulla on serkku toisella puolen suomea ja siellä kyllä sukuloitsinkin tyttäreni kanssa.
Kyllä kesti ennenkuin hoksasin miksi sinne kutsuttiin, niin, olinhan niin kätevä lapsenpiika kun muu perhekunta lähti tansseihin.
(Tosin on myönnettävä etten tansseista edes välitä, mutta näin jälkeenpäin ajatellen olisimme voineet tehdä jotain yhdessä.)
Yleensä minä jäin lasten kanssa ja ne muut lähti omiin rientoihinsa.
Kaikkea muutakin siellä sitten puuhastelin, sain aina kuulla kuinka "ihanan kätevä olenkin käsistäni" huomasinkin tekeväni serkkuni lapsille kesämekkoja.
Olin onnesa soikea kun niitä niin kehuivat, sain aina sisäisen papukaijamerkin.
Lopulta välkähti että olin vain sopiva piikanen kun se heille itselle sopi.
Nimittäin, serkkurouvalta putosi sammakko suusta:
-"Tuutkos meille taas heinäkuussa, olis niin kiva, kun sää olet niin hieno ompelijakin jos voisit samalla suunnitella vanhojen tanssipukua".
Niin, ja olisin sen sitten samalla ommellutkin, siinä vaan ohimennen.
Ajatella. Kyllä oli suunnitelma kun kesälomalla piti ommella se puku. Niin varmaan.
Muistelin siinä että herranen aika, ne tanssitkin on kai talvella.
Ihan kuin joku olisi lyönyt naamaan ja tajuntaan, taas sopivasti kutsu kun itse eivät osanneet tai viitsineet.
Kauheaa tälläinen poru, mutta kaikki tääkin tuli taas mieleeni kun luin tuota alkuperäistä.
En mennyt silloin, tästä on aikaa jo kuusi vuotta ja yhtään kutsua ei ole enää tullut.
Eivät ole tarvinneet.
Vapaamatkustajia ja hyväkskäyttäjiä oikein on? Älä tee enään yhtään mitään sukulaistesi eteen elleivät maksa siitä, sillä vastapalveluksia et tule koskaan saamaan! Hyvä että joskus edes herää todellisuuteen kuin ei koskaan, silloin vasta ihminen katkeraksi tulee.
ei sitä kannata tehdä vastapalveluksen toivossa,mieluummin sitten jättää takemättä vallan.Olen auttanut läheisiäni juhlien järjestelyissä ja muissa talkootöissä,mutta en ole ajatellut,että tarvitsisin siitä jonkin vastapalveluskorvauksen.Tilanne on sikäli hyvä,että tosipaikan tullen voin luottaa siihen,että apua jostakin suunnalta löytyy.Suvussani ihmisillä on tietenkin omat pikku omituisuutensa,mutta hätätilassa kyllä apujakin löytyy.
Sehän on ideaali tilanne jos tosiaan on niin että toisia avitetaan ja sitten itsekkin apua tarvittaessa saa.
Mutta jos aina vaan pyydetään apua just silloin kun tarvitaan, mutta muuten häivytään HuitsinNevadaan on se vähän kummallista.
Niin tunnen oloni kyllä hölmöksi jos ostan sukulastytölle kivoja synttärilahjoja, mutta hänen äitinsä ei edes kortilla omaa tyttöäni muista.
Ei se lahja vaan se muistaminen.
mutta voi sitä odottaa, että jos on itse autellut voisi se toinen edes rippusen pistää ristiin kun on hätä.
Meillä veli ei ota yhteyttä kuin silloin kun tarvitsee jotain. Lastenvahtia, kuljetusta, säilytyspaikkaa, hakijaa, nimenkirjoittajaa, mitä vain Saunakin on pitänyt käydä laittamassa päälle että pääsevät heti matkoilta lämpöiseen saunaan. Näin on menty vuosikymmeniä.
Kerran minulta hajosi auto. Seisoin vauvan ja mummon kanssa moottoritienlaidassa ja siinä hädässä soitin veljelle, joka asui muutaman kilometrin päässä.
Veli ei voinut tulla hinaamaan kun oli juuri hankkinut uuden auton, jolla ei saanut vielä hinata. Kysyin voisiko nappasta meidät tienposkesta ja heittää kotiin, siihen menisi niillä etäisyyksillä n. 20-30 minuuttia. Ei voinut kun olivat runsaan tunnin päästä lähdössä lentokentälle, että ovat varmasti ajoissa. Aikuiselta pojaltaan ei halunnut edes kysyä ettei ilta häiriinny.
Lähdin hakemaan kävellen apua ja kyytiä. Mummo ja vauva istuivat autossa.
Palasin autolle ja siinä kykittiin moottoritien penkalla ja odotettiin tilattua kyytiä. Koko hommaan meni toista tuntia. Yllätys yllätys veli ajoi siitä ohi matkalla lentokentälle. Sinne hävisi huomaamatta meitä ja lensi etelän lämpöön. Oli aika kumma tunne istua autossa hämärtyvässä illassa ja todeta, että joku oikeasti voi vastata avunpyyntöön: En auta, en ehdi.... onneksi ei oltu tiputtu jäihin, sinne oltaisi saatu upota ihan rauhassa.
Ei täällä kukaan ole auttanut vastapalveluksen toivossa eikä ap kirjoittanut vastapalveluksista vaan siitä, kuinka häntä on käytetty ja toivonut vain sukuaan kylään vuorostaan hänelle päinä.
Kukaan koskaan tee sinulle mitään mitä et itse halua/anna heidän tehdä. Hyvä kun vihdoinkin alat huomaamaan sen tosiasian että maailma on pullollaan avun tarvisijia ja hyväksikäyttäjiä.
Oma sääntöni on että kerran autan kutakin. Jos he kielttyvät vastapalveluksesta, apuni loppuu siihen paikkaan. Apuni heille siis ei tule toistumaan.
Tämä on tapa jolla pysymme "hyvän päivän" suhteessa ja sukukokouksissa ei tarvitse kellekään kantaa kaunaa. Jokainen jo tietää keneltä jatkuvasti pyytää apua tarvitsematta antaa mitään takaisin - ja keltä ei.
Riippuu hyvin paljon miten tämä suvun muisti pelaa.
Itse ainakin koin valtavan yllärin kun kerran eteeni tupsahti vanha kyyti.
Muistan kyllä joskus noin 1980 setäni kyyditsi minut paikasta A paikkaan B kun linja-autoa kyytiä ei enää ollutkaan.
Huolimaton olin kun sunnuntaivuoroa ei ajattu.
Sou, hän vei minut kotiin, olin kai jotain 25v, tunnustan, ei tullut mieleeni tarjota rahaa, tyhmä kun olin.
Mutta herranvuonna 2005 äitini mainitsi tapauksesta että kun niitä kyytejäkin on otettu vastaan niin pitäisi tehdä vastapalveluksia.
Hm....tämä on aivan totta.
Vastapalveluksia setäni ei ota vastaan kun ei tiedä koska taas joutuu tekemään mulle vastapalveluksen.
A - todettiin että kyyti kelpasi v.1980
B - otin kyydin vastaan, onneton.
C - en tarjonnut rahaa, kurja.
D - nyt siitä muistutettiin! v.2005, häpeän.
On näköjään sukuja jossa kirjataan kaikki ylös.
Huomautan vielä että äitin ei ollut silloin paikalla ja sitäpaitsi mitä se sille kuuluu?
Herranen aika sentään.Itse koen saavani kun voin auttaa muita mahdollisuuksien mukaan, en kirjaa niitä ylös enkä laskuta.
Näin meillä, auttelen kyllä mieluiten ystäviä ja kavereita.
Mistähän mahtaa johtua että nämä suvun sisäiset auttelut jäävät minimiin? :D
Eräs sukulaispari tapasi käydä viettämässä vapaa päivänsä meillä. Satojen kilometrien matka, mutta meillä sai siten maata syötettävänä ja juotettavan 2 -3 vuorokautta. Heillä oli myös tapana käydä risteilyllä useamman kerran vuodessa. Kätevästihän se kävi, kun meille majoittui ja me kuskasimme satamaan terminaalin ovelle saakka. Yksi kerta sitten sattui, että töiden lomassa heidän takaisin tulonsa unohtui ja he joutuivat odottamaan meitä. Siitä saa kuulla vielä tänä päivänä kuinka he joutuivat palelemaan odottaessaan. En ole viitsinyt sanoa mitään, ettei tulisi enenpää sanomista, mutta kummastuttaa, ettei aikuiset ihmiseta saa kännykällä soitettua ja kysyttyä, missä viipyy ja miksi seistä ulkona olisivat odottaneet terminaalissa.
Yritin sitten heille päin lomailemaan olisin ollut pari yötä heillä, mutta eipä onnistunut. Semmosta se on tämä vasta vuoroisuus. Välit ovat aika viileät ja saavat ollakin joulukortti asteella. Miksi täällä pitää olla valmis passaamaan vähintään joka kuukausi, mutta siellä ei edes yhtä kertaa.
Tapasin pariskunnan äskettäin, olivat yhä katkeria siitä matkasta ja muutenkin kitkerän katkeria kaikesta, kuinka on sorrettu ja hyväksikäytetty. Ei tee mieli kuunnella katkeruutta ja kaateellisuutta, kun sen tietää että harvalla on asiat niin hyvin kuin heillä.
Itse olen todella väsynyt, sekä henkisesti että fyysisesti läheisiini.
Vanhempani ovat jo iäkkäitä ja asuvat toisella paikkakunnalla ja viimevuosina minä olen ollut se ainoa joka heitä auttaa.
Minulla on yksi isoveli, joka sairastui vakavasti pari vuotta sitten. Tästä johtuva suru, sairaallassa olot, veljen perheen auttaminen, heidän lastensa lastenvahtina oleminen, henkinen apu heille kaikille ja omille vanhemmilleni.
Olen itse 42v, työssä suht vaativassa ammatissa jossa odotetaan joustoa ja 'työlleen uhrautumista'. Minulla ei ole miestä eikä omia lapsia, aika ei edes riitä mihinkään omaan, ainakin siltä' tuntuu.
Olen lykännyt hyvää työtilaisuutta lähteä ulkomaille pariksi vuodeksi juuri läheisen sairauden takia, koska kukaan muukaan ei olisi heitä auttanut enkä ole halunnut jättää heitä pulaan.
Onneksi minulla on kuitenkin hyviä ystäviä, keille olen voinut purkaa omaa henkistä kriisiäni, surua sairaudesta ja huoliani, muuten olisin varmasti itse jo katkenut ja murtunut.
Nyt tilanne jatkuu riitaisana veljen perheessä ja sairaus näyttää taas nostaneen kättään, ei ole tietoa paraneeko enää koskaan, mikä on tulevaisuus.
Mitä tehdä, jättääkkö kaikki ja vaan lähteä ulkomaille ja alkaa elää OMAA elämää, tuntuu surulliselta ja voimattomalta kun jää ilman rakkautta ja henkilökohtaista onnea (tai onko se edes enää tässä iässä mahdollista ketään tavata).
Miessuhteet ovat jääneet lyhyiksi, mutta tuskin kuitenkaan näiden murheiden takia, nuorempana olin vain ujo, hiljainen ja ahkera opiskelijatyttö joka ei ollut bileiden keskipisteenä.
Taidan sairastaa liian kilttien naisten tautia, mutta olen aidosti ristiriidassa oman itseni ja tarpeideni kanssa. Kaipaan huolista vapaata elämää, jossa on oman työni ja harrasteiden lisäksi iloa, naurua ja iloisia ystäviä ympärilläni. Toisessa vaakakupissa painavat yhä enemmän apua tarvitsevat vanhempani ja veljen perhe joka elää kriisiään ja tukeutuu minuun, olenhan se ainoa läheinen kehen voi luottaa.
Jättääkkö kaikki ja elää itsekkäästi vai uhrata omasta elämästään (onko se uhrausta vai kadunko lopun elämäni kun en auttanutkaan?) kenties seuraavat 5v tai 10v toisille. En kuitenkaan lapsettomanan ikinä tule saamaan vanhana mitään apua ja hoitoa keneltäkään, eli vastaavaa huolenpitoa en saa 'vastalahjana'.
Taisi olla tyhmä purkaus, mutta kyseessä on taas yksi raskas pvä ja monta puhelinsoittoa joissa soittajat purkavat ja itkevät ahdistustaan.
Niin ja 'ammattiapu' :D saanen vähän hymyillä.... ei ole saatavilla kun sitä tarvitaan.
Mikset voisi tehdä molempia. Ajatella itseäsi ja huolehtia vanhenevista vanhemmistasi. Et todellakaan ole itsekäs, jos haluat välillä jotain omaakin. Luulen, että jos jäät heittopussiksi katkeroidut elämääsi jossain vaiheessa. Lähde tutkimaan, etsimään sitä mitä ilo elämässäsi olisi. Lähde vaikka sillä asenteella että tämä on loppuelämäsi viimeinen päivä ja sen on taphduttava NYT! Kun saat omat asiasi ja elämäsi järjestykseen, voit tyytyväisemmin sitten hoitaa vanhempiasikin.
Veljesi tilannettakaan et voi jäädä vahtimaan loputtomiin. Tiedät varmasti fiksuna ihmisenä itsekin, että se mikä on määrä tapahtua tapahtuu, vaikka kuinka olisit koko ajan vieressä. Keskustele asiasta vaikka veljesi ja vanhempiesi kanssa ja yritä saada heillekin näkyviin se mitä tunnet. Jos ovat todellisia lähimmäisiäsi, ymmärtävät että sinäkin tarvitset jaksaasesi palasen itsetyytyväisyyttä ja onnea.
SINÄ ja hyvinvointisi on tärkeä! Välitä myös siitä!