Minulla onkin vähän erikoisempi juttu tänne ja totta joka sana. Minun ja mieheni kaksoset kuolivat reilut 3 vuotta sitten. Toinen kuoli neljä kuukautta ennenkuin toinen ja toinen kuoli synnytyksessä. Meidän surumme oli suuri ja jouduimme käsittelemään koko surun toistemme, minun perheeni ja läheisten ystäviemme kanssa. Mieheni perheeltä emme saaneet yhtäkään lohduttavaa sanaa, emme mitään. Me hautasimme pienokaisemme vähän kuin salaa koska emme halunneet pitää suuria hautjaisia. Ja sen jälkeen se alkoi. Anoppini ja appiukkoni pyytelivät jatkuvasti kaikkia papereita mitä olimme saaneet todistukseksi. Kuolintodistuksia ym. Minä en ole tottunut esittelemään henkilökohtaisia papereita, enkä tehnyt poikkeusta nyttenkään. Silläkään uhalla että mieheni perhe alkaisi epäilemään koko raskautta. Ja niinhän he tekivätkin, he syyttelivät ihan suoraan ja kyselivät koko ajan. Meillä oli vielä "shokkitila" päällä ja he ruokkivat sitä lisää. He eivät voineet kuvitellekaan millaista tuskaa tunsin sydämessäni kun he esittivät epäilyjään. Että minä en ehkä ikinä olisi ollutkaan raskaana! Tätä jatkui vuoden verran vauvamme kuoleman jälkeen. Emme olisi varmastikaan jaksaneet tätä aikaa ilman minun perheeni rakkautta ja lohdutusta. Pari vuotta kului tästä ihan normaalisti. Minä sain taas kurottua välimatkaa appivanhempiini kiinnemmäksi vaikka se oli oikeata tuskaa. Mutta nyt muutama päivä sitten meidän painajaisemme taas alkoi uudestaan. Kolme ja puoli vuotta meidän rakkaan tyttövauvamme kuolemasta mieheni vanhemmat olivat esittäneet kamalat kyselyt miehelleni. Minä en silloin ollut heidän kanssaan mökillä, en tiedä oliko se hyvä asia vai huono. Olisinpa nyt kyllä ainakin pitänyt puoleni! Mutta kuitenkin.. he olivat kyselleet kaikkea että miksi sairaalasta ja ambulanssista sanottiin etteivät he tietäneet mitään minusta silloin kun jouduin sairaalaan synnyttämään. Ja miten minulle oli ensiksi sanottu että laskettu aika on marraskuussa ja sitten myöhemmin sanottiinkin että se olisi tammikuussa. Me ollaan selitetty nämä samat asiat varmaan tuhat kertaa heille, uudestaan ja uudestaan. Että miksi näin oli tapahtunut! Ja mitä lääkärit ja hoitajat olivat kertoneet ja miksi minä olin halunnut ettei minusta kerrottaisi soittajille mitään. Nyt nämä kyselyt taas alkoivat. Kertokaa mitä me voimme tehdä? Mitä minä voin tehdä? Meillä se suurin surutyö on nyt takanapäin, mutta en halua että niin tärkeästä asiasta kuin meidän kuolleesta lapsestamme esitettäisiin koko ajan syytöksiä ja epäilyjä. Mitä sitten vaikka he eivät uskoisikaan.. Mitä sitten vaikka he eivät osoittaneet sympatiaakaan.. Ei mitään.. mutta jättäisivät minun rakkaani rauhaan. Olen ihan turta ja poikki.. minuun sattuu! Haluan että he lopettaisivat, mutta en tiedä kuinka saisin heidät lopettamaan. Mitä minun pitäisi tehdä? Soitanko poliisille? Minun mielestäni tuollainen on jo häirintää/ahdistelua. kertokaa mitä voisin tehdä? Kaipaan neuvojanne! Kiitos!
Jatkuvaa epäilyä
PamelaG
172456
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Jos haluatte, että miehesi vanhemmat jättävät teidät rauhaan, on teidän varmaan revittävä auki nuo haavat.. Ottakaa paperit mukaan, menkää anoppilaan ja näyttäkää ne.
Kertokaa millaista riemua ensin koitte, kun odotitte lapsia. Kertokaa millaista tuskaa koitte, kun lapset menetitte. Kertokaa millaista tuskaa appivanhemmat teille tuottivat.
Minä en keksi muuta ratkaisua, jos haluatte välit heihin edes yrittää säilyttää.
Toinen tapa olisi kai pyytää jättämään rauhaan tuo asia.. Mutta sitä pyyntöä tuskin appivanhempasi noudattaisivat, kun noin sitkeitä asian kanssa ovat.
Sittenhän on se minkä varmaan saat useassa viestissä neuvoksesi: Pankaa välit heihin poikki.
Minä itse tekisin tuon ensimmäisen, onhan anopillasi ja appiukollasikin lapsia ja ovathan he sentään miehesi vanhemmat.
Minä kertoisin tuskani ja itkisin. Ehkä sitten osaisivat olla asian kanssa, ehkä eivät..
Parempaa oloa sinulle ja miehellesi. Tuska ei koskaan katoa, ikävä jää ainiaksi, mutta elämän on jatkuttava.
Otan osaa miehesi ja sinun suruun. Sanot, että olette jo päässeet vähän eteenpäin murheessanne. Se on hyvä. Jokainen uusi päivä vie yhä kauemmas koettelemuksestanne. Jossain edessäpäin paistaa jo valoakin.
Mutta niistä appivanhemmistasi.
Luulen, että he käyvät surua ja järkytystä eri tahtiin kuin te. Heidän on vaikea ymmärtää ja antaa asian olla. Se on liian iso käsitettäväksi.
Uskoisin, että appivanhempasi eivät tarkoita pahaa. He luultavasti eivät halua lisätä teidän taakkaanne, mutta ovat itse hädissään. He ovat jumittuneet asiaan.
Mutta mitä voisi tehdä? Jos pystyisit, voisit kertoa yhdessä miehesi kanssa, miltä teistä tuntuu nyt ja mitä olette käyneet läpi. Sanokaa, että teidän kohdallanne kävi näin eikä sille voinut kukaan mitään. Jos teidän, joita asia koskee paljon henkilökohtaisemmin, on selvittävä päivä kerrallaan eteenpäin, voisivatko appivanhemmat yrittää tukea teitä niin, että jättäisivät asian enemmän läpikäymisen.
Appivanhemmat voisivat saada myös apua itselleen, kuuntelijoita, esim. seurakunnasta. Sitä voisi ehdottaa. He voisivat puhua myös tuttavapariskuntien kanssa asiasta. Samanikäiset ihmiset ymmärtävät usein paremmin toistensa tunteita ja kieltä.
Toivotan sinulle ja miehellesi valoisia syyskesän päiviä.
miksi olet niin ehdoton. Eikö ainakin jo tässä vaiheessa, voisi näyttää heille eim.kuolintodistuksia.
Eihän sinun tarvitsisi itse mennä mukaan, vaan antaisit tehtävän miehellesi, mikäli tilanne on sinusta liian vaikea.
Tuntuu kyllä uskomattomalta, että he tosissaan epäilisivät koko raskautta, sillä harvoinpa äiti nyt niin pieni on, ettei sitä loppuaikoina päältä huomaisi.
Kuitenkin tässä asiassa on mielestäni jotakin outoa. Anteeksi nyt, mutta tuntuu, että miehen vanhemmat on pidetty aika pimennossa koko asiasta.
Ehkäpä he olivat hyvinkin loukkaantuneita, kun heille ei kerrottu oikeastaan yhtään mitään. Koko asia käsiteltiin, ja myös hautaus suoritettiin ilman heitä ja vain sinun vanhempasi ovat saaneet olla kaikessa osallisina.
Koska en tiedä yksityiskohtia, enkä todellisia tilanteita, on vaikeaa esittää omia, mukamas päteviä mielipiteitään.
Lasten kuolema ja sen jälkeiset tapahtumat ovat varmasti olleet appivanhemmillesikin kova paikka, josta he eivät tunnu selviävän ilman perusteellista läpikäymistä.
On sinun päätettävissäsi mille tasolle haluat suhteenne vastedes muodostuvan.
Me odotamme itse tällä hetkellä pian syntyvää uutta pikkutyttöä ja vaikka olemmekin miehen vanhempia, olisi todella tuskallisa ajatella, että vauvalle jotakin sattuisi. Jos niin ikävästi kuitenkin kävisi, en todellakaan ymmärtäisi mikäli meidät sivuutettaisiin koko asiasta ja olisin varmasti loukkaantunut. Kyllä mekin siinä tapauksssa haluaisimme antaa rakkautta ja lohdutusta.
Tosiasia kuitenkin myös on, etten minä missään tapauksessa ainoatakaan paperia vaatisi nähtäväkseni.
No me olemme nähneet ultraäänikuvat ja miniän pyöreän masun, eikä muutenkaan olisi mitään syytä heidän kertomisiaan epäillä.
Olen todella, todella, pahoillani puolestanne ja varsinkin tällä hetkellä, kun oma odotuksemme on loppusuoralla, tunnen syvää myötätuntoa menetyksestänne.
niin loppuu turhat löpinät.
Ajattelen aika paljon samoin kuin Eräs anoppi. Ja tosiaan, miksi miehesi vanhemmille ei voisi näyttää papereita, jos niissä ei ole mitään salattavaa? Jos haluat oikeasti lopettaa epäilyt, helpointa on esittää todisteet.
Tiesivätkö he raskaudestasi? Jos ette olleet siitäkään puhuneet, ei ole ihme jos he kokevat outona salassa pidetyt hautajaiset. Mitä oikein haudattiin? Kyllä minäkin olisin huolestunut ja loukkaantunutkin, jos poikani perheessä tapahtuisi jotain suurta ja surullista, mutta minut haluttaisiin pitää etäällä, enkä edes tietäisi mitä oikein on tapahtunut.
Kuitenkin olisit halunnut sympatiaa miehesikin vanhemmilta, mutta samaan aikaan lukitsit heidät ulkopuolelle. Sympatiaa on vaikea jakaa verkkoaidan raoista. Sinulla on ollut vaikeaa, onneksi oma perheesi on ollut tukenasi.
Miehesi vanhemmat ovat antaneet teille toipumisaikaa, olette edelleen heille tärkeitä, siksi he kyselevät, jostain syystä heille on edelleen epäselvää, mitä kolme vuotta sitten tapahtui. Oletko varma, että heidän kyselynsä ovat vain syytöksiä ja epäilyjä? Ovatko teidän tuhanteen kertaan toistamanne selittelyt olleet sellaisia, että niistä voi saada kokonaiskuvan surullisesta tapauksestanne?
Jos haluatte olla väleissä miehesi vanhempien kanssa, on teidän raotettava porttia hieman enemmän, jos ette sulkekaa se.
Appivanhempasi ovat seinähulluja, kun he käyvät läpi sairaalat ja ambulanssikuskit udellen teidän henkilökohtaisia asioitanne. Ei noilta instansseilta heru mitään tietoja ulkopuolisille, sanoohan sen jo salassapitovelvollisuus.
Ei sinulla ole myöskään mitään velvollisuutta näyttää kuolintodistuksia tai muita sairaalapapereita noille hyeenoille. Eivät he siitä rauhoitu, koska tuollaisilla aivotoiminnoilla varustetut ihmiset eivät ymmärtäisi niitä höykäsen pöläystä. Alkaisi vain uusi kinaaminen ja väärinymmärtäminen latinankielisten termien kanssa ja sitten sinä vasta sopassa olet.
Pane miehesi selvittämään asiat vanhempiensa kanssa. Hänen velvollisuutensa avioliitossanne on hoitaa suhteenne omiin vanhempiinsa ja lopettaa tuollaisten paukapäiden kyselyt.
Vointeja!
levittelemään potilastietoja sukulaisille, heillä ei ole mitään oikeutta saada tietoja. Sinun synnytyskertomuksesi on sinun, muut erilaisiset lausunnot (patologia ym) lasten vanhempien. Jos joku terveydenhuollon ammattilainen erehtyy sanomaan asiasta yhtään mitään appivanhemmillesi, hän tekee tietosuojarikoksen, jossa voi virka/toimi mennä. Tarvittaessa ota yhteyttä sairaalan hallintoon.
??????????
Kuolintodistushan ei ole mikään synnytyskertomus, vaan tieto kuolintapahtumasta, ja se lähetetään lääninhallitukselle, joka lähettää tiedon kuolemasta tilastokeskukselle, kelaan, henkikirjoittajalle jne. Kuolintodistuksessa mainitaan kuolinsyy, mutta lääkärin antamassa hautaamisluvassa ei edes sitä.
Olikohan kuoleman syyssä jotain epäilyttävää, erityisen intiimiä tai jotain muuta salattavaa, kun sitä ei voi näyttää.
Velvollisuutta ei tietenkään ole appivanhemmille mitään näyttää, mutta kun ap. kysyikin keinoja heidän epäilyjensä lopettamiseen.
velvollisuuksista. Paras olisi kuitenkin esittää paperit niin epäilyt loppuisi, mikä siinä nyt sitten on niin vaikeaa?Molemminpuolinen rehellisyys kannattaa aina.
Tietääkseni vain elävinä syntyneistä voidaan kirjoittaa kuolintodistus. Lain silmissä sikiö ei ole ns. elävä ihminen, eli ei voida virallisesti todistaa kuolleeksi. Äidin epikriisi tmv. lienee ainoa virallinen asiakirja, josta asia ilmenee.
vaikkapa kohdunpoistoon liittyviä asiakirjoja itsestään, koska muuten on epäilyttävää että mistä kivuista valittaa...
Ei hyvänen aika minun intiimeistä paikoistani kyllä lukisi kukaan ainuttakaan lausetta itseni ja mieheni lisäksi.
Lapsen poismenoa voi surra muutenkin kuin lukemalla kaavinta-asiakirjoja.
Suosittelisin että appivanhemmat menisivät hakemaan apua kriisiterapiasta, koska kolmenkaan vuoden jälkeen eivät ole päässeet suruprosessissaan syyn etsintää pidemmälle. Ensin kielletään, sitten vihataan ja etsitään syyllistä. Sitten surraan, jonka jälkeen voidaan suuntautua uudelleen. Ymmärrän appivanhempia, että ovat kokeneet itsensä ulkopuolisiksi, mutta ymmärrän miniää, jolla on lapsen menetyksen kanssa ollut niin paljon omaa surua, ettei ole voinut enempää ottaa huomioon muita ihmisiä omissa suruissaan.
saa, mutta AP itse puhuu kuolintodistuksista ja muista papereista mitä ovat saaneet.
Kaipa niistä ainakin jo tässä vaiheessa jonkun paperin voisi näyttää, tai sitten hyväksyä sen, että appivanhemmat ovat loukkaantuneet ja välit eivät ehkä koskaan tule kuntoon. Ilm. mieskin on valmis ottamaan sen riskin, koska pitää omia vanhempiaan eriarvoisessa asemassa kuin miniän vanhempia. Kirjoituksesta päätellen heille on asiat selvitetty ja vain toiset isovanhemmat on pidetty pimennossa.
Voihan olla, että tähän on pätevä selitys, mutta näissä kirjoituksissa se ei ole tullut ilmi.
Jos ei mistään asioista kerrota, niin vaikeatahan on sitten kovin suurta lämpöä ja empatiaa osoittaa.
Joka tapauksessa tuntuu käsittämättömältä, että asia on mennyt tähän pisteeseen. Miten ihmeessä tällaista asiaa yleensä epäillään, tai joudutaan epäilemään, varsinkin kun on kysymyksessä oman pojan lapsi. Kaipa nyt appivanhemmilla silmät päässä on. Vai eikö odotusaikana olla oltu missään tekemisissä?
hirveästi. On aika ihmeellinen asia, että toinen lapsi voi olla kuolleena kohdussa 4 kk ja toinen vain kasvaa. Luulisi mätänemisen olevan jo kuolemaksi äidillekin. Ehkä appivanhempasikaan eivät usko tätä mahdolliseksi.
Ehkä joku hoitoalan ihminen voisi vastata, onko mahdollista.
Varmaan on kiva ap:n lueskella täältä tällaisia juttuja, eikö nyt yhtään pää toimi?!?
Millä oikeudella toisen surua edes epäillään? Ja miten ap:n olisi pitänyt muka omassa surussaan vielä huomioida ja miettiä, että nyt vaan kaikki tulisivat tasapuolisesti kohdelluiksi?? Mitä helvetin tunteettomia olioita täällä oikein kirjoittelee??
Tässä on kyse LAPSEN KUOLEMASTA, eikä jostain helvetin oikeuksista kyseenalaistaa ja epäillä sitä. Appivanhemmat hakekoot apua ammattiauttajilta älköönkä sälyttäkö enempää pahaa oloa sellaisten niskaan, joita muutenkin on elämä koetellut.
Millaisia hirviöitä täällä oikein kirjoittelee?
Kyllä on mahdollista. Ja juuri niinhän on tässäkin tapauksessa käynyt. On jopa tapauksia, joissa toisesta kaksosesta tiedätään vasta syntymän yhteydessä, toinen syntyy kuolleena, toinen elävänä. Ja sitten on kaksosia, joista ei tiedetty, jotka molemmat syntyvät elävänä, täytenä yllätyksenä. Tänä ultraäänten ja 4D-videoidenkin aikana se on täysin mahdollista, jos toinen kaksonen on toisen takana. Tai häntä ei edes osata etsiä. Kuollut kaksonen lakkaa kehittymästä, elävä jatkaa kasvamistaan.
Ihmettelen vain tämän kirjoittajan motiivia suuresti, miten toisen ihmisen suurta surua lasten menettämisestä kehdataan näin epäillä. Sama koskee aloittajan appivanhempia. En ihmettele yhtään, että ovat jääneet ulkopuolisemmiksi kuin aloittajan omat vanhemmat.
jos kirjoituksestani tuli paha mieli. En tosiaan tiennyt, että sellainen odotus on mahdollista. Enkä mitenkään halunnut pahoittaa alkuperäisen kirjoittajan mieltä. Ottakaa vastaan anteeksipyyntöni.