Pakko oli tänne kirjoittaa, koska kaipailisin muiden ihmisten mielipiteitä tähän asiaan:
Meillä on mieheni kanssa ikäeroa 7 vuotta ja tavatessamme olin itse 18v ja mieheni siis 25v. Seurustelimme vuoden jonka jälkeen menimme naimisiin melkein heti, kun täytin 19 vuotta. Kävin mieheni äitiä tapaamassa jo seurusteluaikana useasti eikä hän silloinkaan minusta pitänyt. Saattoi kyllä päällepäin olla iloinen ja ystävällinen, mutta selän takana puhui jatkuvasti kaikkea pahaa. Esimerkiksi että olen liian nuori hänen pojalleen ja ettei minulla ole kunnon ammattia tai työtä, olen ruma ja muutenkin huono ihminen kaikin tavoin ja hänen poikansa olisi viisainta jättää minut. Emme kuitenkaan eronneet vaan suhteemme on pikemminkin tullut jatkuvasti vahvemmaksi ja anoppi vuorostaan kokee, että olen pilannut hänen poikansa elämän. Nyt on jo yli 6 vuotta siitä, kun ensimmäisen kerran tapasin mieheni äidin. Olen nyt siis 24v ja sama jauhaminen jatkuu joka kerta, kun mieheni käy äitinsä luona yksin, vaikka minulla _on_ ammatti ja työ joista itse nautin ja joita miehenikin arvostaa ja muutenkin asiat kunnossa ja meillä on hieno parisuhde mieheni kanssa ollut aina. Silloin taas, kun itse olen mukana anoppilassa niin hän ei sano mitään pahaa minusta ja esittää iloista. Olen kuitenkin itse yrittänyt tulla kaikella mahdollisella tavalla vastaan anoppiani: Tehdä hänelle palveluksia ja auttaa häntä kotitöissä ja muissa, kuskata ympäriinsä ja olen aina ollut iloinen ja ystävällinen hänelle ja lähes joka kerta, kun olen mennyt hänen luokseen kylään, olen vienyt kukkia tms. hänelle. En ole koskaan pyytänyt häneltä mitään enkä muutenkaan rasittanut mitenkään.
Olemme puhuneet tästä miljoonat kerrat mieheni kanssa ja hän ei voi ymmärtää mistä moinen johtuu ja miten asian voisi ottaa jotenkin hienovaraisesti esille hänen äitinsä kanssa. Kyseessä on kuitenkin jo iäkäs ihminen, lähes 70v ja hän on hyvin äkkipikainen.
En haluaisi loukata ketään tai aiheuttaa turhia riitoja, mutta minua suuresti vaivaa tämä asia ja haluaisin sen jotenkin selvittää. Pitäisikö vain kylmästi mennä anoppilaan ja alkaa puhumaan tästä tai lähettää kirje vai miten asiaa voisi lähestyä? Minusta olisi mukavaa olla hyvissä väleissä anoppini kanssa. Toisaalta pelkään, että hän ei tahdo olla enää missään tekemisissä kanssani jos tätä asiaa aletaan työstämään. Mitä itse tekisitte? Kiitos kaikista vastauksista jo etukäteen!
Meillä on mieheni kanssa ikäeroa 7 vuotta ja tavatessamme olin itse 18v ja mieheni siis 25v. Seurustelimme vuoden jonka jälkeen menimme naimisiin melkein heti, kun täytin 19 vuotta. Kävin mieheni äitiä tapaamassa jo seurusteluaikana useasti eikä hän silloinkaan minusta pitänyt. Saattoi kyllä päällepäin olla iloinen ja ystävällinen, mutta selän takana puhui jatkuvasti kaikkea pahaa. Esimerkiksi että olen liian nuori hänen pojalleen ja ettei minulla ole kunnon ammattia tai työtä, olen ruma ja muutenkin huono ihminen kaikin tavoin ja hänen poikansa olisi viisainta jättää minut. Emme kuitenkaan eronneet vaan suhteemme on pikemminkin tullut jatkuvasti vahvemmaksi ja anoppi vuorostaan kokee, että olen pilannut hänen poikansa elämän. Nyt on jo yli 6 vuotta siitä, kun ensimmäisen kerran tapasin mieheni äidin. Olen nyt siis 24v ja sama jauhaminen jatkuu joka kerta, kun mieheni käy äitinsä luona yksin, vaikka minulla _on_ ammatti ja työ joista itse nautin ja joita miehenikin arvostaa ja muutenkin asiat kunnossa ja meillä on hieno parisuhde mieheni kanssa ollut aina. Silloin taas, kun itse olen mukana anoppilassa niin hän ei sano mitään pahaa minusta ja esittää iloista. Olen kuitenkin itse yrittänyt tulla kaikella mahdollisella tavalla vastaan anoppiani: Tehdä hänelle palveluksia ja auttaa häntä kotitöissä ja muissa, kuskata ympäriinsä ja olen aina ollut iloinen ja ystävällinen hänelle ja lähes joka kerta, kun olen mennyt hänen luokseen kylään, olen vienyt kukkia tms. hänelle. En ole koskaan pyytänyt häneltä mitään enkä muutenkaan rasittanut mitenkään.
Olemme puhuneet tästä miljoonat kerrat mieheni kanssa ja hän ei voi ymmärtää mistä moinen johtuu ja miten asian voisi ottaa jotenkin hienovaraisesti esille hänen äitinsä kanssa. Kyseessä on kuitenkin jo iäkäs ihminen, lähes 70v ja hän on hyvin äkkipikainen.
En haluaisi loukata ketään tai aiheuttaa turhia riitoja, mutta minua suuresti vaivaa tämä asia ja haluaisin sen jotenkin selvittää. Pitäisikö vain kylmästi mennä anoppilaan ja alkaa puhumaan tästä tai lähettää kirje vai miten asiaa voisi lähestyä? Minusta olisi mukavaa olla hyvissä väleissä anoppini kanssa. Toisaalta pelkään, että hän ei tahdo olla enää missään tekemisissä kanssani jos tätä asiaa aletaan työstämään. Mitä itse tekisitte? Kiitos kaikista vastauksista jo etukäteen!
Vastaukset 10
Vanhimmat
Mitä haittaa anopin vihoittelusta sinulle käytännössä on?
Anopilla on oma käsityksensä sinusta, maksaako vaivan yrittää muuttaa sitä?
Älä hyvä tyttö mene selvittelemään, äläkä kirjeitä kirjoittelemaan!
Jos tiedät, että et ole tehnyt mitään vääryyttä anopille, niin minusta SINULLA ei ole mitään selvitettävää.
Olen itse kolmen miniän anoppi, ja sen kokemuksen perusteella sanoisin, että olet jo tehnyt parhaasi mukaan. Enempää ei voi nuorelta ihmiseltä odottaa. Et ole anoppisi palvelija.
Hyväksy se, että anoppi/miniäsuhteestanne ei koskaan kummoisempaa tule.
Jos hän auttamisistasi ja kukkasista huolimatta ei ole muuttanut mielipidettään sinusta, niin hän EI tule sitä muuttamaan, vaikka nenälläsi kyntäisit pellon hänelle.
Päinvastoin, hän kokee yhä enemmän sinut itseään alempiarvoisena.
Tässä nimittäin käy sellainen paradoksi, että mitä enemmän autat ja tavallaan "mielistelet" häntä, hän kokee sinut yhä epäluotettavammaksi ja alempiarvoiseksi. Käytökselläsi ikään kuin todistat alamaisuuttasi.
Olen tähän ikääni ja ammattiini nähnyt monenmoista ihmispersoonaa ja anoppisi vaikuttaa sellaiselta, että häneen ei normaaleilla ystävyyden eleillä voi vaikuttaa.
Se minkä hän on kerran päättänyt, sen hän on päättänyt.
Olisin enemmänkin huolissani sinusta kuin anopistasi.
Olet saanut anopin tylyydestä itsetuntoosi kolauksen, ja nyt yrität hoitaa vaurion kuntoon sen aiheuttajan kautta.
Punkin puremakin hoidetaan poistamalla ensin punkki. Tässä tapauksessa anopin kanssa seurustelua mahdollisimman vähän.
Pyydän vielä kerran: älä lähetä kirjettä, älä selvittele.
Ihan itsesuojelun takia!
Minusta sinun pitäisi mieluummin antaa kukkaset itsellesi.
Älä vie lahjoja ja kukkia anopille, kun seuraavan kerran käväisette kylässä.
Muista anoppia ainoastaan jouluna, syntymäpäivänä ja äitienpäivänä!
Ylimääräiset auttamiset ja muistamiset unohda aivan kokonaan.
Täällä usein kehoitetaan anoppeja etsimään oma elämä. Minä pyytäisin nyt sinua etsimään oma elämäsi.
Aloita anopin unohtamisen kurssi!
Unohda se ihminen! Hän kyllä pärjää! Ihan varmasti pärjää.
Miksi sinun PITÄISI olla erityisen tekemisissä anopin kanssa, jos hän kerran on tyly ihmisenä?
Rajoita anoppisi tapaamiset aivan minimiin.
Jätä aloitteenteko kokonaan anopin käsiin.
Ole itsenäinen, ja ihmissuhteissa omillasi toimeentuleva.
Arvosta itseäsi ihmisenä. Et tarvitse anoppisi hyväksyntää, koska TIEDÄT muutenkin olevasi juuri se oikea ja ainut vaimo miehellesi.
Eipä taitaisi kukaan osata tuota asiaa paremmin enää ilmaista...
tsemppiä ap:lle; tässä on todella noudattamisen arvoinen neuvo!
Arvostan tätä vastausta.
Minulla on ollut anoppi 23 vuotta. Mitenkään en ole osannut häntä miellyttää.
Hänen perusluonteeseensa kuuluu aliarvioida, vähetellä jne. miniää.
Siinä ei auta mikään, vaikka mitä tekisi.
Olen omillani toimeen tuleva akateemisesti koulutettu nainen.
Sanompa mitä tahansa, niin aina sanon väärin. Anoppi on aivan alusta ottanut asenteen, ettei hän pidä minusta.
Noin kaksi vuotta sitten katkaisin kokonaan yhteydenpidon hänen kanssaan. Vanhetessaan hän on alkanut lisäksi muuttamaan minun sanomisiani aivan uuteen muotoon edelleen.
Tällä hetkellä en luota häneen ollenkaan ja aivan rehellisesti sanon kaikille, että emme ole missään tekemisissä keskenämme.
Nyt kun olen ollut avoin ja rehellinen, olen saanut palautetta sukulaisilta, että anoppini puhuu minusta mitä sattuu ja on ilmesesti toiminut näin aina.
Ymmärrän, että hän on valehtelija, ehkä patologinen sellainen ja vanhetessaan vielä monimutkaisempi, koska hän puhuu eri ihmisille samat asiat eri tavoin.
Elän omaa elämääni ilman anoppiani ja suhde mieheeni ei ole siitä muuttunut.
Anoppiin ei kannata ottaa yhteyttä, kirjettä ei kannata kirjoittaa ja kannattaa vähentää käyntejä.
Minun anoppini ei ole lainkaan luotettava, joten hänelle ei kannata puhua lainkaan. En puhu kenellekään anopistani pahaa, vaan sanon ainoastaan, että välimme ovat huonot.
Kannattaa tarkoin harkita kuinka toimii. Todellakin on olemassa anoppeja, joiden kanssa ei tule toimeen ja syynähän on monesti sairaus, kuten minun anoppini kohdalla, patologinen valehtelu.
Olen samaa mieltä anoppi x 56:n kanssa. Sinä olet parhaasi yrittänyt. Et voi tehdä enempää. Ymmärrän hyvin pahan mielesi, kun anoppisi käyttäytyy kuvaamallasi tavalla. Onneksi miehesi tukee sinua ja suhteenne on kunnossa. Se on pääasia, että sinä ja miehesi tulette hyvin toimeen keskenänne. Sinä ja miehesi olette valinneet toisenne, anoppi ei voi teidän väliinne tulla, vaikka anoppi ei sitä näytä tajuavankaan.
Mielestäni kysymys on anopin kateudesta sinua kohtaan. Ehkä hän kokee, että sinä olet vienyt häneltä hänen poikansa, mutta ketään ihmistä ei voi omistaa! Hän mitätöi ja puhuu sinusta pahaa, koska olet jotain sellaista, jota hän ei soisi omalle pojalleen. Ehkä hän haluaisi olla tärkein ihminen miehesi elämässä, mutta lasten kuuluu itsenäistyä! Sitä anoppisi ei kai tajua. Olet mielestäni joutunut sijaiskärsijäksi, kun anoppisi
ei osaa käsitellä omaa kateuttaan.
Olen itse kokenut anoppini kateutta yli kaksikymmentä vuotta ja todella pahoittanut mieleni monia kertoja. Aluksi en ymmärtänyt, mistä oli kysymys, mutta vuosien kuluessa asia selveni minulle. Mieheni ei itse suostu ymmärtämään, että hänen äitinsä tekisi minulle väärin. Tukea en siis ole saanut. Itse olen harventanut käyntini anopin luona kahteen kolmeen kertaan vuodessa. Nyt voin paljon paremmin,ja anoppi saa ajatella minusta mitä haluaa. Meidän anoppi-miniä suhteemme ei vaan toiminut.
Voimia alkuperäisen kirjoittajalle!
Olen törmännyt aivan samanlaiseen anoppiin! Onkohan normaalia anoppia olemassakaan?! Ois kiva tavata semmonen.
Muuta vastausta en ole keksinyt käytökselleen kuin sen että on kateellinen. Siitä kertoo myös se että jos hankimme uusia huonekaluja, auton tai ostan itselleni uusia vaatteita tai käyn kampaajalla. Anoppi tekee kaiken samaan tyyliin. Ostaa samat huonekalut, vaihtoi jopa autoa, samanlainen kampaus on pakko saada ym. Rasittavaa mutta uskon että paha saa aina palkkansa enkä välitä enää. Elän omaa elämääni ja elämäämme, ei siinä anopin sana paljoa paina.
Minulle sattui niin, että luulin, että tulemme anoppini kanssa hyvin toimeen. Itse olen aina ollut sitä mieltä, että minulla on ihan hyvä anoppi. Mutta toisin näköjään olikin. Olimme mieheni kanssa naimisissa 22 vuotta ja erosimme jokin aika sitten. Pyysin anoppini 50 v syntymäpäivilleni. Hän ei tullut, eikä edes ilmoittanut minulle etukäteen, että ei tule. Se siitä anopista. Johtopäätöksenä voin ajatella, että kaikki parikymmentä vuotta hän on näytellyt.
juttuja tulee mieleen oma nuoruus ja kuinka se oma anoppi oli niin kauhea uteli ja kyseli kaikkea mitä mielestäni ei hänen tarvinnut tietää. Kun ikää tuli lisää aloin kuitenkin arvostaa hänen sanomisiaan ja kuunnella häntä. En ollut joka sanomisesta heti karvat pystyssä, valmiina hyökkäykseen, vaan laskin ensin kymmeneen ja tarkastelin asioita kunnolla. Nyt kun häntä ei enää ole, on joskus jopa ikävä niitä jutteluhetkiä, meistä tuli mitä parhaimmat kaverit.
Olen koittanut tuota asioista suoraan puhumista, sillä seurauksella, että välit menivät entistä huonommiksi. Jos olen mukana perheemme käydessä anoppilassa, kaikki on yhtä hymyilyä, jonka sitten voin todeta teeskentelyksi, kun mieheni käy yksin, ja saan kuulla mitä ihmeellisempiä arvioita itsestäni ja jopa vanhemmistani. Minun appivanhempani ovat kateellisia siis jopa siitä, että mieheni tulee hyvin toimeen minun vanhempieni kanssa.
Älä mene sörkkimään yhtään anopin käsityksiä, ne vain pahenevat suorasta puheesta, usko pois.
Minä menin aikoinani jopa niin pitkälle, että näytin tiliotteitammekin, kun minua syytettiin mieheni rahallisesta hyväksikäytöstä. Vaikka tiliotteet paljastivat totuuden täysin erilaiseksi, silti appivanhempani puhuvat minusta edelleen, kuin käyttäisin jotenkin miestäni hyväksi. Kipeä ajatuskin. Olen itse aivan hyvin tienaava, ja jos totta puhutaan, ei meidän raha-asiamme kyllä kuulu kenellekään muille kuin meille. Olin juuri samanlainen kuin sinäkin, halusin vain oikaista väärät käsitykset, koska valheellinen syyttely oli minusta niin epäreilua. Ei auta. Vaikka kuule lähettäisit videota teidän parisuhteen toiminnasta ja onnellisesta perhe-elämästä, olisi sekin tuolla tavoin asennoituneen anopin mielestä pelkkä väärennös, hänhän tietää miten teidän perheen asiat oikeasti ovat.
En ole koskaan loukannut anoppiani tai appeani mitenkään, ainoa kerta kun puhuin suoraan (silloinkin ihan diplomaattisesti) puolustaen itseäni valheellisilta käsityksiltä, oli sitten heidän mielestään se verivihollismainen loukkaus. Kuulemma sanomiseni on taltioitu muistiin (aijaa, sekö että minä en käytä miestäni hyväkseni, tässä papereita jotka sen todistavat, ja että tästä eteenpäin, meidän raha- ja muut henkilökohtaiset asiamme perheemme sisällä ovat vain meidän asioitamme) ja kun joskus koittaa perinnön jaon aika, ne kaivetaan esiin. Selvä. Minähän tietenkin siis olisin heidän perintönsä perässä, rahanahne taloudellisesti miestäni hyväksikäyttävä sika kun olen heidän mielestään. Vailla mitään totuuspohjaa.
Kuule, helpommalla pääset, kun naurat noille epätoivoisille yrityksille tehdä sinusta paha ihminen, jolta oma poika tulisi pelastaa. Sinä ja miehesi sentään tiedätte, mikä on totuus, joten anna anopin louskuttaa niin kauan kun leuat vielä liikkuvat. Turhia ovat yritykset muuttaa käsityksiä, jos kerran heistä olet paholaisminiä.
Aivan selvästi mustasukkaisuus on nostanut päätään ja pahemman kerran. Nyt se sitten on vielä jäänyt "päälle" vanhuuden myötä. Varsinkin naisilla tuntuu olevan tapa morkata miniää koska itse ei voi enää olla ns. "samalla viivalla". Ei enää kykenee tekemään kunnolla ruokaa; palaa pohjaan. Suola unohtuu, tulee liikaa suolaa jne. Tästä se johtuu; valta-aseman menetyksestä tai ainakin kuvitellun aseman menetyksestä. Kaikki tämä tapahtuu hänen omassa mielessä vaikka mitään perustetta sille ei ole.
Sinu täytyy nyt olla erityisen tarkka sanoistasi, tuskin olet sellaista tyyppiä joka ottaa "nokkiinsa" anopin turhista valituksista. Paras keino välttää stressiä on myötäily.
Myötäily on omasta mielestäni "taiteenlaji". Sinun tulee osata olla samaa mieltä oikeissa asioissa ja eri mieltä oikeissa asioissa. Nyt sitten olisikin viimeinen tilaisuus oppia anopista kaikki.
Ykeisohjeena voin sanoa että jos anoppi tai appi valittaa tekemisistä niin ohjaa suunta niin että voit pyytää korrektisti anopin/apen tekemään se sillä hetkellä esim. Kun valmistat ruokaa ja anoppi sanoo ettei noin sitä tehdä. Niin välittömästi pyydä hänet kauhan varteen ja sano, No niin se taitaa olla! Tuleppas sinä tähän niin minä katan sillä aikaa vaikka pöydän. Minä voin samalla vähän ottaa mallia jos se vaan sopii.
Tai jos anoppi/appi sanoo jotain aivan älytöntä vastoin mitään ennakkoaavistuksia. Niin vastaus pitää olla "EiiKai, voi se noin olla/mennä"????
Yleensä anoppi tai appi vastaa että, JUU juu kyllä se niin menee. Niin vastaa kylmänrauhallisesti että "Niin kai se sitten on". Tämä vaatii pokkaa. Tuohon edelliseen viitaten sinun täytyy vain tuumia että "No jo on????" Muista, älä naura äläkä väitä vastaan!!!