Haluan pyytää Teiltä kaikilta naisilta anteeksi. Pyydän Teiltä anteeksi kaikkien niiden miesten puolesta, jotka ovat Teitä joskus loukanneet. Pyydän anteeksi, koska he eivät ole Teiltä anteeksi pyytäneet. On ollut todella raskasta lukea viestejänne ja monen viestin jälkeen pysähtyä ajattelemaan sitä arvokasta ja kaunista ihmistä, jota tämä henkilö toimillaan noin satuttaa. Mihin on kadonneet kaikki ne lupaukset yhteisestä liitosta, niin myötä kuin vastoin käymisissä. Miten ne pienet ihmiset, jotka ovat saaneet alkunsa rakkauden tuloksena voidaan noin vain unohtaa omien pyrkimysten ja nautintojen vuoksi. Miten ne arjen toisen auttamiset, huomionosoitukset, hellät sanat ja teot jotka toisen saa tuntemaan itsensä hyväksi ja halutuksi jätetään sanomatta ja tekemättä.
Itse en ole saanut mahdollisuutta, kuin vaihtaa kihlat naiseni kanssa. Emme ole naimisisssa. Siihen on monia syitä. Kylläkin varmasti kaikki on tapahtunut nopeasti vuosia sitten. Siinä mielessä "väärässä järjestyksessä", ettei asiat ole menneet oppikirjojen mukaan perheenperustamisesta ja sen toteutusjärjestyksestä. Toisaalta, kuinkakohan kaikki koskaan menee oppikirjojen mukaan.
Meillä on kaksi valloittavaa tytärtä, jota rakastan ja vaalin päivittäin ajatuksissani, teoissani, työssäni ja vapaa-ajalla. Nyt yhteisen seitsemän vuoden, liki kahdeksan, päätteeksi meillä murenee kaikki käsiin.
Avovaimoni on sanonut haluavansa itsenäistyä. Kokee jääneensä vailla jotain nuoruudestaan. Erityisesti omaa itsenäistä elämää, kun ei ole koskaan saanut maksaa omaa vuokraa, elää omaa vastuullista arkea, mennä ja tulla vapaasti. Hän siis haluaa itsenäistyä nyt, kun olemme 30-vuotiaita, perheellisiä aikuisia. Ei, kyse ei ole siitä, että olisimme tavanneet yläasteen kahdeksannella luokalla ja hankkineet lapset tuolloin. Olemme tavanneet aikuisina ja molemmilla on ollut suhteita ja elämää ennen tätä. Myös nykyisessä suhteessamme olen aina ollut avoin häntä kohtaa, suvaitsevainen ja nimenomaan antanut mennä ja tutustua ihmisiin. Mustasukkaisuus on ollut aina kaukana meistä ja minusta miehenä.
Olen aina halunnut puhua asioista, kuulla jos on jotain sydämellä. Ennen kaikkea olen aina sanonut, että pitää pystyä kertomaan toiselle (minulle) jos on jotain mikä painaa mieltä tai kokee haluavansa, tällöin molemmat tietäisi ja voisimme yhdessä tehdä päätökset.
Harvoin, hyvin harvoin suhteessamme olen kokenut osakseni hellyyttä. Sellaista ohikiitävän askeleen pientä viipymistä, kun käsi kulkee vyötärölinjaa pitkin, tai rapsuttaa selkää huomaamattomasti. Melkeinpä koskaan en voi sanoa tulla otetuksi kiinni takaa ja halatuksi vain siksi, että toisen olisi tehnyt mieli juuri silloin koskettaa niin paljon. Itse olen näitä asioita tehnyt. Toisen mielestä kyllästymiseen asti kaiketi. Suurin virhe minkä joudun tunnollani kantamaan on se, että olen alkanut sanomaan näistä asioista, ehkä joskus ikäväänkin sävyyn: "Miksi et koskaan sano -kulta, miksi et koskaan halaa, tai suukota minua omatoimisesti, miksi et koskaan sanoa hyvää yötä, tai suukota aamulla huomenen toivotuksia". Nuo olisi niin ihania asioita kokea, mutta olen varmasti tehnyt kammottavan virheen alkaessani kysymään niitä toiselta ja siinä mielessä vaatimaan? Olisinko voinut hukuttaa toisen vaan arjen hellyyksiin ennemmin ja sitä kautta saada joskus vastinetta. Jälkeenpäin koen, ehkä etten ole jaksanut odottaa niitä kauempaa?!
Nyt kesän kynnyksellä avovaimoni alkoi ajatustasolla sitoutua toiseen mieheen, kirjoitella, tekstailla, soitella salaa ja pitää aktiivista roolia itse omalta puolelta tähän mieheen. Hän jäi kaikista näistä asioista kiinni. Toki, kun tunnen puolisoni pitkän ajan takaa, niin oli mahdottoman helppoa sanoa, että kaikki ei ole niin kuin pitää. Tunne ja ahdistus itsellä oli sanoin kuvaamaton, kun oma naiseni, kirkkain silmin valehteli yhteyksistään toiseen ja sanomisistaan. Kaikki alkoi kertomatta jättämisillä, joka on jo samaa kuin valehteleminen ja lopulta kertomattajättämisen päälle vielä valehdeltiin ja kiellettiin kaikki. Hän on aina tiennyt, että tälläisistäkin tunteista olisi pitänyt pystyä puhumaan. Minä olisin ollut valmis kuuntelemaan, että mikä on se asia, joka häntä ajaa kohti tälläistä käytöstä. Koskaan, en ole naistani lyönyt tai uhkaillut. Sellaista pelkoa ei ole ollut. Päinvastoin. Olen mies, joka ennemmin silitää kädestä samalla, kuin koittaa saada vastausta.
Kaikki päättyi viime viikonloppuun, kun puolisoni lähti ystävänsä kanssa "yhdelle" keskustelemaan asioista. Tämä ystävä oli ollut illan mittaan tietoinen tästä toisesta miehestä ja niin kävi, että vaikka kotiin piti tulla kotona odottavan oman miehen luo, niin naiseni otti taksin kaupungin halki tämän toisen miehen asunnolle ja päätti aamuyön pari-kolme viimeistä tuntia jakaa hänen kanssaan tämän asunnolla.
Minä olin kotona sydänsyrjälläni kolmen jälkeen aina liki aamu viiteen, kunnes naiseni vastasi puhelimeen ärtyneesti, kovassa humalassa, yrittäen vielä valehdella maleksivansa jossain päin kaupungilla. Tivaamisten jälkeen koko totuus paljastui ja maailmani mureni.
En tiedä kuinka jatkaa. Meillä on kaksi lasta, yhteinen koti, jota minä olen taloudellisesti ylläpitänyt puolisoni opiskellessa viimeiset kolme vuotta. Nyt hän haluaa muuttaa pois yhteisestä kodistamme, on tehnyt tarvittavat järjestelyt asunnon hankkimiseksi. Minä vielä jaksan arjessa sillä ajatuksella, että en kerta kaikkiaan halua luopua elämästäni tässä muodossa. Minä olen se joka rakastan ja haluan antaa hyvää toiselle. Haluan uskoa parempaan. Tuleeko puolisoni koskaan takaisin enään? Selvittääköhän asioita kohti itsenäistä suuntaa elämässä ja valmistautuu tässä vain pehmeään laskuun hylkäämällä minut näin?
Onko kukaan kokenut vastaavaa, kuinka tässä voi käydä? Minä olen pyytänyt anteeksi niitä pahoja sanojani, kun en ole kannustanut toista opiskeluissa ja siinä hyvässä työssä mitä hän tekee oman ja meidän tulevaisuuden eteen opiskellessaan. Olen niin paljon ilmeisesti loukannut häntä tällä kannustamattomuudella, että hän kokee olevansa parempi yksin.
Olen onneksi saanut paljon tukea omilta läheisiltäni ja pääsen keskustelemaan liki tätä kirjoittaessani Miesten Kriisikeskukseen. En näe elämässäni muuta tarkoitusta, kuin pienet suloiset tyttäreni, jotka tarvitsevat minua. Jos en koskaan enään ehjää kotia heille voi tarjota, niin ainakin Isän, joka rakastaa ja on aina heitä varten kaikessa.
Pyydän vielä lopuksi anteeksi tätä kirjoitusta tänne. Kiitän kuitenkin samalla Sinua joka luit tämän. Tuntuu hyvältä tässä sumeiden kyynelsilmien läpi saada lukea omaa kirjoitusta. Onhan se suuri osa minua, elämää jota nyt elän. Saatte lukea minua kuin avointa kirjaa. Puhumisen ohella huomaan myös kirjoittamisen auttavan.
En ole oikeastaan uskonnollinen ihminen, todennäköisesti enempää kuin sinäkään, joka tätä kirjoitusta nyt luet. Jotain oppeja elämääni olen aikoinani saanut isovanhemmiltani ja niistä olen toki hyvin kiitollinen. Kuitenkin selatessani lehtipinoa eteisessä osui käteeni jostain syystä Kirkko -ja Kaupunki -lehti. Siinä etuaukeamalla oli pysäyttävä Rukoukseksi otsikoitu kirjoitus. Haluan jakaa sen Teidän kanssa tässä. Olen paljon miettinyt sen sisältöä:
Tunnustan edessäsi,
ettei synny uutta ilman entisen särkymistä.
Tätä minun on vaikea hyväksyä.
Tahdon sekä menneen että tulevan.
Irtipäästäminen tekee minut epävarmaksi.
Jumala, anna Sinä minulle vapaan ihmisen
uskallus jättää menneet päivät taakseni
ja jatkaa kohti tulevia.
Tiedän, että pettymys, pelko tai kaipaus
ovat liian raskaita matkatavaroita.
Jos joku haluaa jutella, vaihtaa ajatuksia ja parantaa maailmaa. [email protected]
Itse en ole saanut mahdollisuutta, kuin vaihtaa kihlat naiseni kanssa. Emme ole naimisisssa. Siihen on monia syitä. Kylläkin varmasti kaikki on tapahtunut nopeasti vuosia sitten. Siinä mielessä "väärässä järjestyksessä", ettei asiat ole menneet oppikirjojen mukaan perheenperustamisesta ja sen toteutusjärjestyksestä. Toisaalta, kuinkakohan kaikki koskaan menee oppikirjojen mukaan.
Meillä on kaksi valloittavaa tytärtä, jota rakastan ja vaalin päivittäin ajatuksissani, teoissani, työssäni ja vapaa-ajalla. Nyt yhteisen seitsemän vuoden, liki kahdeksan, päätteeksi meillä murenee kaikki käsiin.
Avovaimoni on sanonut haluavansa itsenäistyä. Kokee jääneensä vailla jotain nuoruudestaan. Erityisesti omaa itsenäistä elämää, kun ei ole koskaan saanut maksaa omaa vuokraa, elää omaa vastuullista arkea, mennä ja tulla vapaasti. Hän siis haluaa itsenäistyä nyt, kun olemme 30-vuotiaita, perheellisiä aikuisia. Ei, kyse ei ole siitä, että olisimme tavanneet yläasteen kahdeksannella luokalla ja hankkineet lapset tuolloin. Olemme tavanneet aikuisina ja molemmilla on ollut suhteita ja elämää ennen tätä. Myös nykyisessä suhteessamme olen aina ollut avoin häntä kohtaa, suvaitsevainen ja nimenomaan antanut mennä ja tutustua ihmisiin. Mustasukkaisuus on ollut aina kaukana meistä ja minusta miehenä.
Olen aina halunnut puhua asioista, kuulla jos on jotain sydämellä. Ennen kaikkea olen aina sanonut, että pitää pystyä kertomaan toiselle (minulle) jos on jotain mikä painaa mieltä tai kokee haluavansa, tällöin molemmat tietäisi ja voisimme yhdessä tehdä päätökset.
Harvoin, hyvin harvoin suhteessamme olen kokenut osakseni hellyyttä. Sellaista ohikiitävän askeleen pientä viipymistä, kun käsi kulkee vyötärölinjaa pitkin, tai rapsuttaa selkää huomaamattomasti. Melkeinpä koskaan en voi sanoa tulla otetuksi kiinni takaa ja halatuksi vain siksi, että toisen olisi tehnyt mieli juuri silloin koskettaa niin paljon. Itse olen näitä asioita tehnyt. Toisen mielestä kyllästymiseen asti kaiketi. Suurin virhe minkä joudun tunnollani kantamaan on se, että olen alkanut sanomaan näistä asioista, ehkä joskus ikäväänkin sävyyn: "Miksi et koskaan sano -kulta, miksi et koskaan halaa, tai suukota minua omatoimisesti, miksi et koskaan sanoa hyvää yötä, tai suukota aamulla huomenen toivotuksia". Nuo olisi niin ihania asioita kokea, mutta olen varmasti tehnyt kammottavan virheen alkaessani kysymään niitä toiselta ja siinä mielessä vaatimaan? Olisinko voinut hukuttaa toisen vaan arjen hellyyksiin ennemmin ja sitä kautta saada joskus vastinetta. Jälkeenpäin koen, ehkä etten ole jaksanut odottaa niitä kauempaa?!
Nyt kesän kynnyksellä avovaimoni alkoi ajatustasolla sitoutua toiseen mieheen, kirjoitella, tekstailla, soitella salaa ja pitää aktiivista roolia itse omalta puolelta tähän mieheen. Hän jäi kaikista näistä asioista kiinni. Toki, kun tunnen puolisoni pitkän ajan takaa, niin oli mahdottoman helppoa sanoa, että kaikki ei ole niin kuin pitää. Tunne ja ahdistus itsellä oli sanoin kuvaamaton, kun oma naiseni, kirkkain silmin valehteli yhteyksistään toiseen ja sanomisistaan. Kaikki alkoi kertomatta jättämisillä, joka on jo samaa kuin valehteleminen ja lopulta kertomattajättämisen päälle vielä valehdeltiin ja kiellettiin kaikki. Hän on aina tiennyt, että tälläisistäkin tunteista olisi pitänyt pystyä puhumaan. Minä olisin ollut valmis kuuntelemaan, että mikä on se asia, joka häntä ajaa kohti tälläistä käytöstä. Koskaan, en ole naistani lyönyt tai uhkaillut. Sellaista pelkoa ei ole ollut. Päinvastoin. Olen mies, joka ennemmin silitää kädestä samalla, kuin koittaa saada vastausta.
Kaikki päättyi viime viikonloppuun, kun puolisoni lähti ystävänsä kanssa "yhdelle" keskustelemaan asioista. Tämä ystävä oli ollut illan mittaan tietoinen tästä toisesta miehestä ja niin kävi, että vaikka kotiin piti tulla kotona odottavan oman miehen luo, niin naiseni otti taksin kaupungin halki tämän toisen miehen asunnolle ja päätti aamuyön pari-kolme viimeistä tuntia jakaa hänen kanssaan tämän asunnolla.
Minä olin kotona sydänsyrjälläni kolmen jälkeen aina liki aamu viiteen, kunnes naiseni vastasi puhelimeen ärtyneesti, kovassa humalassa, yrittäen vielä valehdella maleksivansa jossain päin kaupungilla. Tivaamisten jälkeen koko totuus paljastui ja maailmani mureni.
En tiedä kuinka jatkaa. Meillä on kaksi lasta, yhteinen koti, jota minä olen taloudellisesti ylläpitänyt puolisoni opiskellessa viimeiset kolme vuotta. Nyt hän haluaa muuttaa pois yhteisestä kodistamme, on tehnyt tarvittavat järjestelyt asunnon hankkimiseksi. Minä vielä jaksan arjessa sillä ajatuksella, että en kerta kaikkiaan halua luopua elämästäni tässä muodossa. Minä olen se joka rakastan ja haluan antaa hyvää toiselle. Haluan uskoa parempaan. Tuleeko puolisoni koskaan takaisin enään? Selvittääköhän asioita kohti itsenäistä suuntaa elämässä ja valmistautuu tässä vain pehmeään laskuun hylkäämällä minut näin?
Onko kukaan kokenut vastaavaa, kuinka tässä voi käydä? Minä olen pyytänyt anteeksi niitä pahoja sanojani, kun en ole kannustanut toista opiskeluissa ja siinä hyvässä työssä mitä hän tekee oman ja meidän tulevaisuuden eteen opiskellessaan. Olen niin paljon ilmeisesti loukannut häntä tällä kannustamattomuudella, että hän kokee olevansa parempi yksin.
Olen onneksi saanut paljon tukea omilta läheisiltäni ja pääsen keskustelemaan liki tätä kirjoittaessani Miesten Kriisikeskukseen. En näe elämässäni muuta tarkoitusta, kuin pienet suloiset tyttäreni, jotka tarvitsevat minua. Jos en koskaan enään ehjää kotia heille voi tarjota, niin ainakin Isän, joka rakastaa ja on aina heitä varten kaikessa.
Pyydän vielä lopuksi anteeksi tätä kirjoitusta tänne. Kiitän kuitenkin samalla Sinua joka luit tämän. Tuntuu hyvältä tässä sumeiden kyynelsilmien läpi saada lukea omaa kirjoitusta. Onhan se suuri osa minua, elämää jota nyt elän. Saatte lukea minua kuin avointa kirjaa. Puhumisen ohella huomaan myös kirjoittamisen auttavan.
En ole oikeastaan uskonnollinen ihminen, todennäköisesti enempää kuin sinäkään, joka tätä kirjoitusta nyt luet. Jotain oppeja elämääni olen aikoinani saanut isovanhemmiltani ja niistä olen toki hyvin kiitollinen. Kuitenkin selatessani lehtipinoa eteisessä osui käteeni jostain syystä Kirkko -ja Kaupunki -lehti. Siinä etuaukeamalla oli pysäyttävä Rukoukseksi otsikoitu kirjoitus. Haluan jakaa sen Teidän kanssa tässä. Olen paljon miettinyt sen sisältöä:
Tunnustan edessäsi,
ettei synny uutta ilman entisen särkymistä.
Tätä minun on vaikea hyväksyä.
Tahdon sekä menneen että tulevan.
Irtipäästäminen tekee minut epävarmaksi.
Jumala, anna Sinä minulle vapaan ihmisen
uskallus jättää menneet päivät taakseni
ja jatkaa kohti tulevia.
Tiedän, että pettymys, pelko tai kaipaus
ovat liian raskaita matkatavaroita.
Jos joku haluaa jutella, vaihtaa ajatuksia ja parantaa maailmaa. [email protected]
Vastaukset 18
Vanhimmat
Anteeksi hänen puolestaan. Ja samalla surullinen, koska hän ei tiedä, mitä hän oikeasti menettää lähtiessään sieltä.
Surettaa Sinun puolestasi...
(n)
Olen pahoillani puolestasi..kaikki tuntuu kaatuvan päälle, mutta se mikä ei tapa vahvistaa!!!Voimia sulle..
Olipa todella koskettavaa luettavaa. Olisin melkein voinut kuvitella tuon tulevan oman exäni kynästä. Meillä asiat menivät niin, että minä petin, valehtelin ja jäin kiinni. Yritimme uudestaan, mutta ongelmana oli totaalinen rakkauden puute. Jouduin myöntämään itselleni, ja toiselle, etten enää rakastanut niinkuin naisen tulisi miestään rakastaa.
Ihan samalla tavoin mieheni pyysi minulta huomionosoituksia ja kosketuksia. Pyrinkin niitä antamaan, mutta oli hirvittävää huomata, etteivät ne olleet spontaaneita.
Erostamme on nyt 1,5 vuotta. Alkumetreillä mieheni puhui yhtä kauniisti kuin sinä, hän koki vielä omaavansa Toivoa.
Hän huolehti yhteisestä pojastamme sovitusti joka toinen viikonloppu, tavallaan olin onnellinen, vihdoin lapsella oli isä, jolta sai huomiota. Meidänkään liittomme ja perheenperustamisemme ei mennyt oppikirjojen mukaan, mutta väitän silti, että jossain vaiheessa olimme onnellisia.
Mies aloitti kiusanteon. Ensimmäisenä vuotena hän katkaisi välit minuun täysin, kommunikoimme poikamme välityksellä. Minä koin tuon niin kovin vääräksi, ei ollut oikein kostaa lapselle aikuisten virheitä. Hän kertoi pojallemme eron taustat ja syyt, omalta kantiltaan, likaisia yksityiskohtia myöten. Poika oli kovin ahdistunut aina palatessaan kotiin isän luota.
Loppuvuodesta välimme paranivat, ja saimme jälleen keskusteluyhteyden. Vietimme paljon aikaa yhdessä, minullakin oli kivaa. Aloin pikku hiljaa miettimään, että josko sittenkin voisimme vielä yrittää. Erehdyin tästä mainitsemaan ääneen, siitä alkoi hirmuinen painostus. Kun sanoin, etten uskalla näin nopeasti tehdä ratkaisuja, hän turhaantui ja alkoi haukkumiset, huorittelut yms.
Vihdoin tajusin itsekin, ettei yhteinen tulevaisuus osaltamme onnistuisi. Historia oli liian raskas taakka. Aikaisemmasta oppineena, sovelsin suoraa puhetta. Sanoin, että meidän on parempi erillämme.
Nyt olemme tilanteessa, ettei puhevälejä ole. Hän ei halua olla kanssani tekemisissä, eikä liioin poikammekaan kanssa. Kahteen kuukauteen ei hän ole tavannut poikaansa, ei vastannut puhelimeen, ei mitään. Poika kysyy, miksei isi enää välitä hänestä.
Edelleenkään en ymmärrä, miten ihminen, yli 30-vuotias, ei ole kykenevä erottamaan kahta ihmistä, minua ja poikaani, toisistaan.
Hän joskus totesi, että toivoisi minun saavan samanlaisen kohtalon kuin hän, tulisi petetyksi.
Minulle sekään ei olisi yhtä raastava tilanne, kuin nähdä poikamme onnettomana ja itkuisena, oman isän hylkäämänä.
Toivon sinulle kaikkea hyvää ja omasta puolestani sanon, olen pahoillani. Niin pahoillani.
Mun oli ihan pakko vastaa takas tähön sun kirjoitukseen. Ensimmäinen reaktio oli spontaani; OIEI!
Tuo oli hirvittävä virhe mitä mies on mennyt tekemään. Voi kauheaa. Poika parka. Alkuunkin tuo pojalle kertominen Teidän riitojen sisällöistä ja vielä aikuisten versioina.
Voi, kun kuvittelen sen pienen miehen mieltä, kun hän on tullut kotiin ja joutunut menemään nukkumaan niiden ajatusten kanssa. Veilä nytkin, kun kuvasit, kuinka hän itkee ja kysyy miksi Isi ei pidä yhteyttä. Voi pientä ressukkaa.
Lapsemme ristiäisissä laulettiin Mikko Alatalon kappale Suojelusenkeli. Toivoisin niin, että poikasi saisi samanlaisen suojelusenkelin päivilleen ja öilleen. Hyräilethän hänelle joskus tämän:
Mä katsoin yhtä kuvaa, monta lapsuuteni iltaa. Siinä kaksi pientä lasta, kulki vaarallista siltaa. Heitä uhkas metsän pimeys ja synkkä virta pyörteineen, mut ei hätää, heitä suojas enkeli valkosiipinen...
Kohta ryntäät maailman ruuhkaan, näät varjoja ja aurinkoa, tee mitä teet mut älä sielullesi vahinkoa. Sillä haavat nuo ei parane vaik isi kuinka puhaltais, mutta toivon että enkelini jostain suojaa sais.
Kun tänään katson sinuun ja sua uneen tuuditan, niin muistan päivän leikit, kuinka sua rakastan. Sä olet tosi pieni ja mä melkein toivoisin, että rinnallesi saisit samanlaisen enkelin...
Ihmisen mieli on niin vaikeaselkoinen, jos tulee liian raskaita takaiskuja väärään aikaan niin ihminen voi seota ihan täydellisesti. Kukaan ei pysty sitä pakenemaan, jollain vain käy niin hyvä onni että vastoinkäymiset ja rasitteet ei iske kaikki samaan aikaan ja herkimpiin kohtiin.
Olen itse käynyt muutamia superhelvettejä läpi putkeen ja samaan aikaan, en ole vieläkään ihan täysin "järjissäni" mutta valoa on jo tunnelin päässä. Oma vahvuuteni on ehkä siinä että en osaa vihata tai olla katkera, ymmärrän että elämään kuuluu paljon hyvää ja huonoa ja se on vain jotenkin kestettävä. En halua pahaa muille vaikka olisivat tehneet mitä tahansa, haluaisin vain että ihmiset ymmärtäisivät minua ja että minä ymmärtäisin heitä.
olen paitsi että olen nainen ja meillä ei ole lapsia mutta yhteistä taivalta takana jo pitkästi...
Kirjoituksesi oli todella koskettava ja toivotankin sinulle paljon voimia,että jaksat eteenpäin päivän kerrallaan!!!
Onneksi sinulla on läheisiä ja ystäviä apuna ja että olet myös hakenut ulkopuolista apua itsellesi.Itse en ole siihen vielä pystynyt mutta alkaa tuntua että se on ainoa keinoa selviytyä täysjärkisenä tästä kaikesta.
Toivon sinulle kaikesta huolimatta onnea,iloa ja rakkautta elämääsi...jos et sitä muuten saa juuri nyt niin ainakin lastesi kautta!!!
Koita jaksaa...ainakin tunnut olevan mies joka pystyy jakamaan tunteitaan ja ajatuksiaan ja se saa sinut jo pitkälle.Kaikkea hyvää ja voimia!!!
turha keneltäkään mitään anteeksi pyydellä kyllä ne lutkat itse puuhasteluistaan vastaavat
turha keneltäkään mitään anteeksi pyydellä kyllä ne lutkat itse puuhasteluistaan vastaavat
Haluutsä mun vaimon?
Siinä olis sulle hyvä ja luotettava nainen; tarkoitan tätä koko sydämestäni.
Sillä on pitkälti samanlainen arvomaailma kuin sulla. Olisi arvoisesi ja tasoisesi.
Mä olen hänen kanssaan vääristä syistä ja olen lähdössä ja hän pelkää ettei löydä uutta. En lähde "pettäen" tai "vaivihkaa" tai "katkerana"... mutta pelkään että lähtö suistaa hänet raiteiltaan jokatapauksessa, hän on antanut itsensä täysin mulle ja kun lähden niin sitten sattuu ja lujaa.
Hänen uuden miehensä pitäisi olla myös roolimalli lapsilleni minun poissaollessani ja ... noh. Sä vaikutat olevan ihan mies kohdillaan, luultavasti pystyisit antaan heille turvallisen kodin ja mallin toimivasta parisuhteesta, eli se mitä mäkin aion heille antaa omalta taholtani.
Sun rakkautes on selvästi nyt tarpeeton tuon uskottoman naisesi suhteen. Mitä jos laittaisit sen sellaiseen osoitteeseen jossa se toimii niinkuin sen on tarkoitettu toimivan?
Mä en pysty antaan vaimolleni sitä mitä sulta löytyy. Oot oikean ikäinen ja oloinen hänelle.
Kiinnostaako uusi suhde vaikka se saatettaisiin alkuun näin oudoissa merkeissä? - Mä itse olen myös ihan hyvä ihminen, vapaampi mieleltäni kuin vaimoni tai vähemmän vakavahenkinen kuin sinä... mutta enivei, hyvän puolella ja tahdon tehdä oikein ja hyvin.
Mikään kiire ei ole. En ole lähtenyt itsekään vielä minnekkään vaan "korjaan vahinkoja" aikani ja vasta sitten erkanen perheestä, en kokonaan. Toisin sanoen sullekin jäisi aikaa käydä juttuja läpi.
pistinkin postia. Ota vakavasti, mä pyydän.
Oletko sä jo jutellut kunnolla asiasta vaimosi kanssa? Kertonut sun omista tuntemuksistasi ja sen sellaisesta? Sun naisesko muka suostuisi tollaseen ehdotukseen, että sä häippäset ja tarjoat uutta tilalle?
olemaan tämä next generation. xisä, x äiti,
minne mennään minäkin viikonloppuna,
kenen uusmummo, kenen uusvaari, uusperhe, melkeinpä ( mitä-missä-milloin-kirja) sillä erotuksella, että kenen luona saa/joutuu viettäämään viikonloppunsa)
ja nyt puhutaan pienistä henkilöistä, jotka eivät voi vaikuttaa asioihin mitenkään.
Eli aikuinen ajattelee aina ja vain ITSEÄÄN.
Hallelujaa. Summa isovanhemmat eivät sa tavata lapsiaan uusperheineen, heidän lapsensa eivät saa tavata entisiä saati uusperheen lapsia jne..
Helvetinmoista jeesustelua...Herätkää...
ps. Joku vois vaikka kuunnella niitä pieniä, jotka ehkä jo osaavat puhua!
varten, rakastajatteret ...ja odottaa... ja kuntelee 24/7...
Meidän suhteen suhteen kyllä. Ero on tulossa.
Siitä mitä tapahtuu toisten suhteen niin minulla tietenkään ei ole mitään oikeutta valita kenenkään puolesta mitään - mutta voin suositella jotakuta.
Kun luin tuon jutun niin mä en voi kuin sanoa että tuossa on samanlainen ihminen kuin vaimoni, syvästi ja pysyvästi sitoutuva ja kaikkensa antava. Olisivat täydellinen pari. Ja varmaan tilitettävääkin löytyisi, hänellä on sydämellään tuo pettävä nainen - vaimollani ero minusta. Ei tarvisi ainakaan olla hiljaa ja siinä molemmat voisivat peilata toistensa ominaisuuksia parisuhteen arvoissa... kävi vaan mielessä...
Mitä vaimoni tästä tuumaa?
No se jää nähtäväksi. Suhteemme ei riku "katkeruudessa" pettämiseen tai sinänsä edes mihinkään pahaan - paitsi ehkä minun tekemään hylkäämiseen. Tällöin vaimoni ainakin kuuntelee minua jatkossakin ja toivottavasti uskoo että tahdon hyvää hänelle (joka itseasiassa on täysin totta. Se hyvä vain en ole minä.). Tiedän että hänen ei ole hyvä yksin ja että hänellä on huonot kokemukset avioliitoista... kiitos minun ja etenkin entisen miehensä joka oli totaalinen paska. Itse - vaikka "karkaankin" - olen sentään ollut hyvä ja kunnioittava hänelle suhteen ajan. Ehkä hän kuuntelee ja yrittää. Tiedän hänen olevan avoin erilaisille ajatuksille...
Nyt siis - jos tiedän sopivan ja kerron siitä (siinä vaiheessa) ex-vaimolleni - niin missä se suuri virhe tai kauheus muka on?
Jos se toimii niin hyvä, uusi pari jonka väittäisin olevan onnellisia keskenään - tai joilla ainakin on pohja suhteelle luonteidensa ja arvojensa puolesta. Jos ei - niin se ei ole muuta kuin vähän oudosti alkaneet mutta muuten normaalit treffit ja tutustuminen joka ei johda mihinkään.
Itselläni ei ole mitään sitä vastaan että joku hyvä tyyppi astuu vaimoni elämään kun olen lähtenyt.
Se oli mun mokani että aloin kumppaniksi vaimolleni vaikka oikeastaan tiesin että se ei toimisi minun puoleltani. Eikö vähintä mitä minä voin korvaukseksi tehdä ole se että etsin tilalle jotain parempaa ja aidompaa jos sellainen on mahdollista minun löytää? Ei se voi olla väärin :(
jos vaan osaat kaikki
oikealla tavalla järjestää
Kirjoituksesi kosketti sydämeeni asti. Kyyneleet nousivat silmiini. Olen pahoillani että teille kävi noin,surullista. Toivotan sinulle voimia tulevaa varten. Sinusta ehkä tuntuu nyt ettet koskaan löydä samanlaista naista minkä olet menettänyt, et yhtä ihanaa ja rakastettavaa. Usko pois,tulee päivä jolloin löydät juuri Sinun veroisisi naisen. Lämpimiä halauksia.
Niin surullista tämä nykypäivän elämä...Minulla sama kohtalo ja näitähän riittää. Ahdistaa tämä ihmisten omaan napaan tuijottaminen ja minäkeskeisyys. Hetken huuman takia ollaan valmiita luopumaan kaikesta ja missä sitten on vastuuntunto? Siitä ei tämän päivän yheiskunnassa ole tietoa. En saata ymmärtää, että lasten elämä tuhotaan oman ns. paremman elämän metsästyksessä. Mihin unohtuu se lupaus jaksaa läpi yhdessä myös ne vastoinkäymiset? Ei elämää ole luvattu helpoksi. Ihmisten tulisi tehdä työtä liittojensa vuoksi ja muistaa ne asiat miksi toiseen on rakastunut...miksi tehtiin lapset yhdessä ja etsiä sitä kadonnutta tunnetta. Toivon että Jumala kuulee huutoni ja vastaa. Tätä samaa toivon myös sinulle.
hyvin koskettava kirjoitus.
Olen miettinyt oman elämäni mittaan vähän samantyyppisiä ajatuksia. Haluaisinpa jopa sanoa että erittäin samantyyppisiä. Kerron vähän omaa tarinaani.
Seurustelin 20-ikävuoden tienoilla muutaman vuoden erään ihan mukavan tytön kanssa. Tuosta ajasta olimme samalla paikkakunnalla tiiviisti yhdessä vähän yli puoli vuotta. Muuna aikana olimme yhteydessä muuten ja tapasimme aina silloin tällöin. Jo silloin, ja vielä enemmän nyt vuosien jälkeen, tunnen että minä olin meistä kahdesta enemmän kiinni suhteessa ja tyttöystäväni hyväksynnässä. Minä olin meistä kahdesta myös se, joka osoitti kiintymystä ja läheisyyttä paljon häntä enemmän tekemällä milloin mitäkin, kutittelemalla, halaamalla, silittämällä jne. (veikkaan että täsmälleen samoja asioita kuin mistä sinäkin kirjoitit).
Luulen, ja tavallaan tiedänkin, että hellittelemällä häntä yritin saada meidän välillemme aikaan jotain sellaista mitä välillämme ei ehkä koskaan ollutkaan, ja tuskin olisi tullut olemaankaan vaikka olisimme olleet yhdessä vaikka kuinka kauan.
Vaikka ajattelen tästä tyttöystävästäni vielä tänä päivänäkin hyvää ja pidin häntä ja varmasti myös yhä pitäisin mukavana ihmisenä, sellaisena jonka kanssa tulisi toimeen aivan hyvin, tunnen kuitenkin että siitä mukavuudesta huolimatta emme ole niin "oikeita" toisillemme että meidän olisi hyvä olla perinteisesti ajateltuna kumppaneita saman katon alla. Vaikka tyttöystävän aloitteesta tullut ero oli vaikea pala, tiesin sen kuitenkin hyväksi ratkaisuksi tilanteeseen.
Kaikkeen tapahtuneeseen oli varmasti vaikutusta paljon omilla jännitysoireillani. Jälkeenpäin ajateltuna niillä oli suuren suuri vaikutus kanssakäymiseemme. Mutta vaikka en olisi jännittänytkään, en usko että se olisi muuttanut välillämme ollutta tilannetta mitenkään ylösalaisin, ehkä vain jatkanut suhdettamme muutamalla vuodella eteenpäin.
Väkivaltainen en ole, en lyhytpinnainen, päinvastoin sovitteleva ja harvinaisen pitkäpinnainen luonne. Uutta seurustelusuhdetta en ole tämän edellisen suhteeni jälkeen aloittanut, vaan olen halunnut rauhassa hoitaa seurusteluunkin vaikuttavaa jännitystä ja muutenkin katsoa että minkälainen minä olen ja minkälainen kumppani saattaisi sopia minulle. Aika käy välillä pitkäksi, mutta mieluummin yksin kuin suhteessa vain suhteen vuoksi. On oikein molempia kumppaneita kohtaan, että suhde toimii molempiin suuntiin. Silloin molemmat arvostavat itseään hellyyden ja kiintymyksen kohteena.
Tässäpä oli omia ajatuksiani. Mieleeni tuli ilmaista nämä heti kun näin sinun kirjoituksesi, jos löytäisit tästä kaikesta jotain apua, tietoa, uskoa tulevaisuuteen, ihan mitä vain...