Haluan pyytää Teiltä kaikilta naisilta anteeksi. Pyydän Teiltä anteeksi kaikkien niiden miesten puolesta, jotka ovat Teitä joskus loukanneet. Pyydän anteeksi, koska he eivät ole Teiltä anteeksi pyytäneet. On ollut todella raskasta lukea viestejänne ja monen viestin jälkeen pysähtyä ajattelemaan sitä arvokasta ja kaunista ihmistä, jota tämä henkilö toimillaan noin satuttaa. Mihin on kadonneet kaikki ne lupaukset yhteisestä liitosta, niin myötä kuin vastoin käymisissä. Miten ne pienet ihmiset, jotka ovat saaneet alkunsa rakkauden tuloksena voidaan noin vain unohtaa omien pyrkimysten ja nautintojen vuoksi. Miten ne arjen toisen auttamiset, huomionosoitukset, hellät sanat ja teot jotka toisen saa tuntemaan itsensä hyväksi ja halutuksi jätetään sanomatta ja tekemättä.
Itse en ole saanut mahdollisuutta, kuin vaihtaa kihlat naiseni kanssa. Emme ole naimisisssa. Siihen on monia syitä. Kylläkin varmasti kaikki on tapahtunut nopeasti vuosia sitten. Siinä mielessä "väärässä järjestyksessä", ettei asiat ole menneet oppikirjojen mukaan perheenperustamisesta ja sen toteutusjärjestyksestä. Toisaalta, kuinkakohan kaikki koskaan menee oppikirjojen mukaan.
Meillä on kaksi valloittavaa tytärtä, jota rakastan ja vaalin päivittäin ajatuksissani, teoissani, työssäni ja vapaa-ajalla. Nyt yhteisen seitsemän vuoden, liki kahdeksan, päätteeksi meillä murenee kaikki käsiin.
Avovaimoni on sanonut haluavansa itsenäistyä. Kokee jääneensä vailla jotain nuoruudestaan. Erityisesti omaa itsenäistä elämää, kun ei ole koskaan saanut maksaa omaa vuokraa, elää omaa vastuullista arkea, mennä ja tulla vapaasti. Hän siis haluaa itsenäistyä nyt, kun olemme 30-vuotiaita, perheellisiä aikuisia. Ei, kyse ei ole siitä, että olisimme tavanneet yläasteen kahdeksannella luokalla ja hankkineet lapset tuolloin. Olemme tavanneet aikuisina ja molemmilla on ollut suhteita ja elämää ennen tätä. Myös nykyisessä suhteessamme olen aina ollut avoin häntä kohtaa, suvaitsevainen ja nimenomaan antanut mennä ja tutustua ihmisiin. Mustasukkaisuus on ollut aina kaukana meistä ja minusta miehenä.
Olen aina halunnut puhua asioista, kuulla jos on jotain sydämellä. Ennen kaikkea olen aina sanonut, että pitää pystyä kertomaan toiselle (minulle) jos on jotain mikä painaa mieltä tai kokee haluavansa, tällöin molemmat tietäisi ja voisimme yhdessä tehdä päätökset.
Harvoin, hyvin harvoin suhteessamme olen kokenut osakseni hellyyttä. Sellaista ohikiitävän askeleen pientä viipymistä, kun käsi kulkee vyötärölinjaa pitkin, tai rapsuttaa selkää huomaamattomasti. Melkeinpä koskaan en voi sanoa tulla otetuksi kiinni takaa ja halatuksi vain siksi, että toisen olisi tehnyt mieli juuri silloin koskettaa niin paljon. Itse olen näitä asioita tehnyt. Toisen mielestä kyllästymiseen asti kaiketi. Suurin virhe minkä joudun tunnollani kantamaan on se, että olen alkanut sanomaan näistä asioista, ehkä joskus ikäväänkin sävyyn: "Miksi et koskaan sano -kulta, miksi et koskaan halaa, tai suukota minua omatoimisesti, miksi et koskaan sanoa hyvää yötä, tai suukota aamulla huomenen toivotuksia". Nuo olisi niin ihania asioita kokea, mutta olen varmasti tehnyt kammottavan virheen alkaessani kysymään niitä toiselta ja siinä mielessä vaatimaan? Olisinko voinut hukuttaa toisen vaan arjen hellyyksiin ennemmin ja sitä kautta saada joskus vastinetta. Jälkeenpäin koen, ehkä etten ole jaksanut odottaa niitä kauempaa?!
Nyt kesän kynnyksellä avovaimoni alkoi ajatustasolla sitoutua toiseen mieheen, kirjoitella, tekstailla, soitella salaa ja pitää aktiivista roolia itse omalta puolelta tähän mieheen. Hän jäi kaikista näistä asioista kiinni. Toki, kun tunnen puolisoni pitkän ajan takaa, niin oli mahdottoman helppoa sanoa, että kaikki ei ole niin kuin pitää. Tunne ja ahdistus itsellä oli sanoin kuvaamaton, kun oma naiseni, kirkkain silmin valehteli yhteyksistään toiseen ja sanomisistaan. Kaikki alkoi kertomatta jättämisillä, joka on jo samaa kuin valehteleminen ja lopulta kertomattajättämisen päälle vielä valehdeltiin ja kiellettiin kaikki. Hän on aina tiennyt, että tälläisistäkin tunteista olisi pitänyt pystyä puhumaan. Minä olisin ollut valmis kuuntelemaan, että mikä on se asia, joka häntä ajaa kohti tälläistä käytöstä. Koskaan, en ole naistani lyönyt tai uhkaillut. Sellaista pelkoa ei ole ollut. Päinvastoin. Olen mies, joka ennemmin silitää kädestä samalla, kuin koittaa saada vastausta.
Kaikki päättyi viime viikonloppuun, kun puolisoni lähti ystävänsä kanssa "yhdelle" keskustelemaan asioista. Tämä ystävä oli ollut illan mittaan tietoinen tästä toisesta miehestä ja niin kävi, että vaikka kotiin piti tulla kotona odottavan oman miehen luo, niin naiseni otti taksin kaupungin halki tämän toisen miehen asunnolle ja päätti aamuyön pari-kolme viimeistä tuntia jakaa hänen kanssaan tämän asunnolla.
Minä olin kotona sydänsyrjälläni kolmen jälkeen aina liki aamu viiteen, kunnes naiseni vastasi puhelimeen ärtyneesti, kovassa humalassa, yrittäen vielä valehdella maleksivansa jossain päin kaupungilla. Tivaamisten jälkeen koko totuus paljastui ja maailmani mureni.
En tiedä kuinka jatkaa. Meillä on kaksi lasta, yhteinen koti, jota minä olen taloudellisesti ylläpitänyt puolisoni opiskellessa viimeiset kolme vuotta. Nyt hän haluaa muuttaa pois yhteisestä kodistamme, on tehnyt tarvittavat järjestelyt asunnon hankkimiseksi. Minä vielä jaksan arjessa sillä ajatuksella, että en kerta kaikkiaan halua luopua elämästäni tässä muodossa. Minä olen se joka rakastan ja haluan antaa hyvää toiselle. Haluan uskoa parempaan. Tuleeko puolisoni koskaan takaisin enään? Selvittääköhän asioita kohti itsenäistä suuntaa elämässä ja valmistautuu tässä vain pehmeään laskuun hylkäämällä minut näin?
Onko kukaan kokenut vastaavaa, kuinka tässä voi käydä? Minä olen pyytänyt anteeksi niitä pahoja sanojani, kun en ole kannustanut toista opiskeluissa ja siinä hyvässä työssä mitä hän tekee oman ja meidän tulevaisuuden eteen opiskellessaan. Olen niin paljon ilmeisesti loukannut häntä tällä kannustamattomuudella, että hän kokee olevansa parempi yksin.
Olen onneksi saanut paljon tukea omilta läheisiltäni ja pääsen keskustelemaan liki tätä kirjoittaessani Miesten Kriisikeskukseen. En näe elämässäni muuta tarkoitusta, kuin pienet suloiset tyttäreni, jotka tarvitsevat minua. Jos en koskaan enään ehjää kotia heille voi tarjota, niin ainakin Isän, joka rakastaa ja on aina heitä varten kaikessa.
Pyydän vielä lopuksi anteeksi tätä kirjoitusta tänne. Kiitän kuitenkin samalla Sinua joka luit tämän. Tuntuu hyvältä tässä sumeiden kyynelsilmien läpi saada lukea omaa kirjoitusta. Onhan se suuri osa minua, elämää jota nyt elän. Saatte lukea minua kuin avointa kirjaa. Puhumisen ohella huomaan myös kirjoittamisen auttavan.
En ole oikeastaan uskonnollinen ihminen, todennäköisesti enempää kuin sinäkään, joka tätä kirjoitusta nyt luet. Jotain oppeja elämääni olen aikoinani saanut isovanhemmiltani ja niistä olen toki hyvin kiitollinen. Kuitenkin selatessani lehtipinoa eteisessä osui käteeni jostain syystä Kirkko -ja Kaupunki -lehti. Siinä etuaukeamalla oli pysäyttävä Rukoukseksi otsikoitu kirjoitus. Haluan jakaa sen Teidän kanssa tässä. Olen paljon miettinyt sen sisältöä:
Tunnustan edessäsi,
ettei synny uutta ilman entisen särkymistä.
Tätä minun on vaikea hyväksyä.
Tahdon sekä menneen että tulevan.
Irtipäästäminen tekee minut epävarmaksi.
Jumala, anna Sinä minulle vapaan ihmisen
uskallus jättää menneet päivät taakseni
ja jatkaa kohti tulevia.
Tiedän, että pettymys, pelko tai kaipaus
ovat liian raskaita matkatavaroita.
Jos joku haluaa ja kaa kokemuksia, vaihtaa ajatuksia ja jutella. Minuun saa suoraan yhteyden: [email protected]
Itse en ole saanut mahdollisuutta, kuin vaihtaa kihlat naiseni kanssa. Emme ole naimisisssa. Siihen on monia syitä. Kylläkin varmasti kaikki on tapahtunut nopeasti vuosia sitten. Siinä mielessä "väärässä järjestyksessä", ettei asiat ole menneet oppikirjojen mukaan perheenperustamisesta ja sen toteutusjärjestyksestä. Toisaalta, kuinkakohan kaikki koskaan menee oppikirjojen mukaan.
Meillä on kaksi valloittavaa tytärtä, jota rakastan ja vaalin päivittäin ajatuksissani, teoissani, työssäni ja vapaa-ajalla. Nyt yhteisen seitsemän vuoden, liki kahdeksan, päätteeksi meillä murenee kaikki käsiin.
Avovaimoni on sanonut haluavansa itsenäistyä. Kokee jääneensä vailla jotain nuoruudestaan. Erityisesti omaa itsenäistä elämää, kun ei ole koskaan saanut maksaa omaa vuokraa, elää omaa vastuullista arkea, mennä ja tulla vapaasti. Hän siis haluaa itsenäistyä nyt, kun olemme 30-vuotiaita, perheellisiä aikuisia. Ei, kyse ei ole siitä, että olisimme tavanneet yläasteen kahdeksannella luokalla ja hankkineet lapset tuolloin. Olemme tavanneet aikuisina ja molemmilla on ollut suhteita ja elämää ennen tätä. Myös nykyisessä suhteessamme olen aina ollut avoin häntä kohtaa, suvaitsevainen ja nimenomaan antanut mennä ja tutustua ihmisiin. Mustasukkaisuus on ollut aina kaukana meistä ja minusta miehenä.
Olen aina halunnut puhua asioista, kuulla jos on jotain sydämellä. Ennen kaikkea olen aina sanonut, että pitää pystyä kertomaan toiselle (minulle) jos on jotain mikä painaa mieltä tai kokee haluavansa, tällöin molemmat tietäisi ja voisimme yhdessä tehdä päätökset.
Harvoin, hyvin harvoin suhteessamme olen kokenut osakseni hellyyttä. Sellaista ohikiitävän askeleen pientä viipymistä, kun käsi kulkee vyötärölinjaa pitkin, tai rapsuttaa selkää huomaamattomasti. Melkeinpä koskaan en voi sanoa tulla otetuksi kiinni takaa ja halatuksi vain siksi, että toisen olisi tehnyt mieli juuri silloin koskettaa niin paljon. Itse olen näitä asioita tehnyt. Toisen mielestä kyllästymiseen asti kaiketi. Suurin virhe minkä joudun tunnollani kantamaan on se, että olen alkanut sanomaan näistä asioista, ehkä joskus ikäväänkin sävyyn: "Miksi et koskaan sano -kulta, miksi et koskaan halaa, tai suukota minua omatoimisesti, miksi et koskaan sanoa hyvää yötä, tai suukota aamulla huomenen toivotuksia". Nuo olisi niin ihania asioita kokea, mutta olen varmasti tehnyt kammottavan virheen alkaessani kysymään niitä toiselta ja siinä mielessä vaatimaan? Olisinko voinut hukuttaa toisen vaan arjen hellyyksiin ennemmin ja sitä kautta saada joskus vastinetta. Jälkeenpäin koen, ehkä etten ole jaksanut odottaa niitä kauempaa?!
Nyt kesän kynnyksellä avovaimoni alkoi ajatustasolla sitoutua toiseen mieheen, kirjoitella, tekstailla, soitella salaa ja pitää aktiivista roolia itse omalta puolelta tähän mieheen. Hän jäi kaikista näistä asioista kiinni. Toki, kun tunnen puolisoni pitkän ajan takaa, niin oli mahdottoman helppoa sanoa, että kaikki ei ole niin kuin pitää. Tunne ja ahdistus itsellä oli sanoin kuvaamaton, kun oma naiseni, kirkkain silmin valehteli yhteyksistään toiseen ja sanomisistaan. Kaikki alkoi kertomatta jättämisillä, joka on jo samaa kuin valehteleminen ja lopulta kertomattajättämisen päälle vielä valehdeltiin ja kiellettiin kaikki. Hän on aina tiennyt, että tälläisistäkin tunteista olisi pitänyt pystyä puhumaan. Minä olisin ollut valmis kuuntelemaan, että mikä on se asia, joka häntä ajaa kohti tälläistä käytöstä. Koskaan, en ole naistani lyönyt tai uhkaillut. Sellaista pelkoa ei ole ollut. Päinvastoin. Olen mies, joka ennemmin silitää kädestä samalla, kuin koittaa saada vastausta.
Kaikki päättyi viime viikonloppuun, kun puolisoni lähti ystävänsä kanssa "yhdelle" keskustelemaan asioista. Tämä ystävä oli ollut illan mittaan tietoinen tästä toisesta miehestä ja niin kävi, että vaikka kotiin piti tulla kotona odottavan oman miehen luo, niin naiseni otti taksin kaupungin halki tämän toisen miehen asunnolle ja päätti aamuyön pari-kolme viimeistä tuntia jakaa hänen kanssaan tämän asunnolla.
Minä olin kotona sydänsyrjälläni kolmen jälkeen aina liki aamu viiteen, kunnes naiseni vastasi puhelimeen ärtyneesti, kovassa humalassa, yrittäen vielä valehdella maleksivansa jossain päin kaupungilla. Tivaamisten jälkeen koko totuus paljastui ja maailmani mureni.
En tiedä kuinka jatkaa. Meillä on kaksi lasta, yhteinen koti, jota minä olen taloudellisesti ylläpitänyt puolisoni opiskellessa viimeiset kolme vuotta. Nyt hän haluaa muuttaa pois yhteisestä kodistamme, on tehnyt tarvittavat järjestelyt asunnon hankkimiseksi. Minä vielä jaksan arjessa sillä ajatuksella, että en kerta kaikkiaan halua luopua elämästäni tässä muodossa. Minä olen se joka rakastan ja haluan antaa hyvää toiselle. Haluan uskoa parempaan. Tuleeko puolisoni koskaan takaisin enään? Selvittääköhän asioita kohti itsenäistä suuntaa elämässä ja valmistautuu tässä vain pehmeään laskuun hylkäämällä minut näin?
Onko kukaan kokenut vastaavaa, kuinka tässä voi käydä? Minä olen pyytänyt anteeksi niitä pahoja sanojani, kun en ole kannustanut toista opiskeluissa ja siinä hyvässä työssä mitä hän tekee oman ja meidän tulevaisuuden eteen opiskellessaan. Olen niin paljon ilmeisesti loukannut häntä tällä kannustamattomuudella, että hän kokee olevansa parempi yksin.
Olen onneksi saanut paljon tukea omilta läheisiltäni ja pääsen keskustelemaan liki tätä kirjoittaessani Miesten Kriisikeskukseen. En näe elämässäni muuta tarkoitusta, kuin pienet suloiset tyttäreni, jotka tarvitsevat minua. Jos en koskaan enään ehjää kotia heille voi tarjota, niin ainakin Isän, joka rakastaa ja on aina heitä varten kaikessa.
Pyydän vielä lopuksi anteeksi tätä kirjoitusta tänne. Kiitän kuitenkin samalla Sinua joka luit tämän. Tuntuu hyvältä tässä sumeiden kyynelsilmien läpi saada lukea omaa kirjoitusta. Onhan se suuri osa minua, elämää jota nyt elän. Saatte lukea minua kuin avointa kirjaa. Puhumisen ohella huomaan myös kirjoittamisen auttavan.
En ole oikeastaan uskonnollinen ihminen, todennäköisesti enempää kuin sinäkään, joka tätä kirjoitusta nyt luet. Jotain oppeja elämääni olen aikoinani saanut isovanhemmiltani ja niistä olen toki hyvin kiitollinen. Kuitenkin selatessani lehtipinoa eteisessä osui käteeni jostain syystä Kirkko -ja Kaupunki -lehti. Siinä etuaukeamalla oli pysäyttävä Rukoukseksi otsikoitu kirjoitus. Haluan jakaa sen Teidän kanssa tässä. Olen paljon miettinyt sen sisältöä:
Tunnustan edessäsi,
ettei synny uutta ilman entisen särkymistä.
Tätä minun on vaikea hyväksyä.
Tahdon sekä menneen että tulevan.
Irtipäästäminen tekee minut epävarmaksi.
Jumala, anna Sinä minulle vapaan ihmisen
uskallus jättää menneet päivät taakseni
ja jatkaa kohti tulevia.
Tiedän, että pettymys, pelko tai kaipaus
ovat liian raskaita matkatavaroita.
Jos joku haluaa ja kaa kokemuksia, vaihtaa ajatuksia ja jutella. Minuun saa suoraan yhteyden: [email protected]
Vastaukset 35
Vanhimmat
"Tunnustan edessäsi,
ettei synny uutta ilman entisen särkymistä.
"Tätä minun on vaikea hyväksyä.
Tahdon sekä menneen että tulevan.
Irtipäästäminen tekee minut epävarmaksi.
Jumala, anna Sinä minulle vapaan ihmisen
uskallus jättää menneet päivät taakseni
ja jatkaa kohti tulevia.
Tiedän, että pettymys, pelko tai kaipaus
ovat liian raskaita matkatavaroita."
Niin osuva rukous, että halusin sen liitä tähän perään vielä erikseen.. kiitos!
aika lopulliselta vaikuttaa. "Naises" on päätöksensä tehny, ja siinä luultavasti pysyy? Ja vaikka se "uusi" elämä ei sitten loppujen lopuksi olisikaan mitään herkkua ja tulis katumapäälle. Enpä usko, että se takasin tulis...taitais hävettääkki sen verran?
Ja miksi sun pitäis sitä takas kaivatakkaa? On se kova paikka, mutta elämää on edessäkin päin. Ja onhan sulla ne kaks valloittavaa tytärtä (jotka sivumennensanoen on täysin syyttömiä tilanteeseen), elä vaikka nyt aluksi niitä varten. Kyllä se siitä ajanmyötä alkaa taas menemään.
Tsemppiä!!!
Sinun jutussasi on yhtäläisyyksiä monen naisen kokeman kanssa.
Joskus ihmiset kasvavat suhteen aikana ja alkavat itsenäistyä, toisinaan se muuttaa luonnetta aika paljonkin.
Tässä sinun tapauksessa on valitettavaa, että hän käyttäytyi noin,siis petti sinua, koska se tekee vielä suuremman tuskan sydämeesi.
Sinulla on mahdollisuus jatkaa elämääsi,sillä onhan lapset, yli pääset ajan kanssa (itsellä meni 2v total yksin) suru on surtava ja huudettava pois.
Hei muillekkin tiedoksi, menkää eron jälkeen kriisikeskuksiin puhumaan, sieltä saa mahtavaa apua, saa itkeä,huutaa,olla hiljaa, siellä kannustettaan, eikä tarvitse kaikkea purkaa ystäviinsä ja heitä rasittaa huolillaan.
Kaikkea hyvää sinulle toivon sydämestäni!
Anna naisen mennä. Nosta arvostamasi tyttäret elämäsi ykkösiksi ja keskity olemaan heidän kanssaan nyt ja aina.
YH-isä on aina jollakin tapaa sankari jota taas ei YH-äiti ole! Naiset arvostavat jostain syystä miestä lastensa kasvattajana enemmän kuin omaa sukupuoltaan samassa tilanteessa.
Viranomaiset ovat aluksi hankalia, kyseenalaistavatkin usein kykysi hoitaa omia lapsiasi ja epäilevät kiinnostustasi isänä oloon mutta jos siitä vaiheesta yli pääset, alkaa auvoinen arki.
Ryhdy vaikka netitse kirjoittelemaan tällaisille keskustelupalstoille ja eritoten deittaile. Ala elää elämää lasten kanssa, lasten tarpeet huomioiden ja vapaana sankarimiehenä. Petetyksi tuleminen tuo sinuun ja olemukseesi vielä sellaisen lisämausteen, jonka moni nainen vaistoaa vaikkei välttämättä sitä tiedostakaan ja moniin se tehoaa kuin hunaja kärpäsiin :D
Pärjäät varmasti. Mikäli nielet vaimosi uskottomuuden, nielet jotain muutakin eli itsetuntosi. Muistoksi siitä jää tikku lihaasi kaivertamaan. Jossain vaiheessa se alkaa märkimään ja sitten on helvetti irti. Loukatut tunteet alkavat vaatia hyvitystä tai keho kärsii fyysisesti jonkin sairauden, ryhti painuu, ilme alistuu, ilo kaikkoaa luonteesta.
Uskottomuus ei hoidu pois päiväjärjestyksestä sillä, että pettäjä "valitsee" puolisonsa uudestaan ja palaa takaisin. Silloin se selvitystyö vasta alkaakin.
Onko sinulla voimia siihen ilman että nöyrryt?
"Neuvojatar" ja "Nainen täältä" -Kiitos Teille. Ihanat, lyhyet tekstinne lämmitti todella paljon. Olenkin saanut paljon ystäväiltä ja ihan lähimmäisiltä sukulaisilta apua ja myös päässyt heti huomenissa sinen miesten keskukseen juttelemaan ja arviointiin jatkosta.
Mä aion olla rohkea ja vahva. Sattuu vaan niin paljon. En pelkää kuitenkaan olla myös heikko ja turta, kun siltä tuntuu. On vain kauhea, kun vajaa kaksi vuotias tyttäreni katsoi minua ja sanoi: "Ikka Ikkee"
Mä niin rakastan niitä. Kiitos Teille vielä!
kuka petti ketä. Saatte varmaan yhteishuoltajuuden. Paras kun pysytte kuitenkin keskusteluväleissä oman parisuhteenne lakkaamisesta huolimatta. Molemmat olette vanhempia edelleen.
Ja jos deittailet, älä ota nikkiä Yhisä, sillä se on varattu Avioero-palstan toiseksi pahimmalle häirikölle.
Eroperhe.net
Sieltä saat asiallista vertaistukea!
Ensimmäinen kerta kun luen kirjoituksen mikä on lähes identtinen minun kokemuksieni kanssa. Tämä on niin tasan tarkkaan samalla tavalla miten minulle on käynyt, tunteet mukaanlukien, miten en ole pahoinpidellyt tai haukkunut vaimoa ja yrittänyt olla hyvä mies. Ainoa mikä poikkeaa tässä on että meille ei ehtinyt tulla lapsia. Kovasti tytärtä olisin halunut itselleni.
Tiedän minkälaisen tunne-helvetin käyt läpi tällä hetkellä, se on jotain niin raskasta ja järkyttävää että sun pitää pakottaa itsesi syömään että jaksat, masennus on sanoinkuvaamaton. En voi sanoa muuta kuin että toivottavasti kaikki järjestyy, vain sillä tavalla annan toivoa itsellenikin :)
Minun kohdallani tein semmoisen mokan että ryhdyin melkeen heti itse uuteen suhteeseen, tarvitsin kuuntelijaa, läheisyyttä. Se ei onnistunut, se ei ollut vaimoni. Sitten uusi suhde taas, sama juttu. Ja pahinta oli että kolmas suhde vuoden sisällä, se oli se aito rakastuminen taas mutta epäilin niin paljon kaikkea mikä liittyy parisuhteisiin ja naisella oli omia ongelmia liikaa ja se homma meni puihin, nyt vihdoinkin olen tajunut sen että keskityn omaan elämääni ja kyllä minä joskus sitten tapaan sen naisen jonka minun on tarkoituskin tavata.
Muistelen aikaa vaimon (ja myös näiden lyhyiden suhteiden naisten) kanssa hyvällä, siihen mahtui paljon hyviä muistoja, matkoja ja kokemuksia. Ei ollut vaan tarkoitus että minä ja hän ollaan tuon pidemmän aikaa yhdessä, raskasta erota henkisellä tasolla mutta vahvistaa jälkeenpäin jos sen voittaa.
Nyt se on löytynyt... Vuosien hakemisen jälkeen se on löytynyt. Täällä on nyt teille täydellinen mies. Vieläpä laittoi tuohon oman sähköpostiosoitteensa, että voisitte olla häneen yhteydessä. Hän on todellakin se täydellinen mies, joka on arjen sankarin tavoin kasvattanut lapset, hoitanut kodin, antanut hellyyttä ja ollut kaikin puolin täydellinen mies. Hän ei juo, hän ei lyö, ei petä, ja vieläpä myöntää, että ei ole ehkä aina tukenut puolisoaan tämän opiskelupyrkimyksissä. Vaimo sen sijaan on yömyöhään käynyt karvakolmiotaan esittelemässä vieraille miehille ja potee tiesmitä ikäkriisiä.
Mutta nyt olen ihmeissäni. Olen enemmän ihmeissäni kuin mitä olen ikinä maailmassa ollut. Miksi kukaan nainen pettäisi näin täydellistä miestä?? Ajatelkaa... Nainen on ollut täydellisessä liitossa. Mies on kantanut taloudellisen vastuun, on hoitanut lapsia, aina tehnyt oman osuutensa kotitöistä ja aina ollut läsnä, kun on tarvittu. Aina on antanut hellyyttä ja osoittanut rakastavansa. Luultavasti ei ole edes peppuseksiä, sitomisleikkejä tai muita varsin perverssejä seksileikkejä ehdottanut, vaan tyytynyt siihen ihan kunnon lähetyssaarnaajaan kerran viikossa saunan jälkeen. Miten ikinä maailmassa yksikään nainen voisi olla niin hölmö, että tällaisen kultakimpaleen päästäisi käsistään tai johonkin muuhun liittoon haluaisi?
Veikkaan että kahden A4:n pituinen selostus teidän liittonne tasosta olisi hieman eri sävyinen, jos kaiken tuhonnut naisesi olisi sen kirjoittanut.
Vituttaahan se tulla muijan puolesta petetyksi, mutta ei se silti oikeuta itseään jalustalle nostamaan.
Vaimoni sanoi joskus minulle :
"Sitä sanotaan että nainen muokkaa miestä oman mielensä mukaan kunnes mies on täydellinen ja sitten huomaa että tämä ei ole enää se mies johon rakastui ja jättää hänet"
Mun kohdalla taisi käydä näin, ehkä alkuperäisen kirjoittajankin kohdalla? Nainen teki miehestä "täydellisen" mutta siitä tuli tylsä, nainen tarvitsee mustasukkaisuutta, jännitystä ja hieman pelkoa jotta tuntee olevansa nainen?
Ei tainnut tulla ensimmäinen kirjoitusyritys joten laitan uudestaan.
Vaimoni sanoi joskus minulle :
"Sitä sanotaan että nainen muokkaa miestä oman mielensä mukaan kunnes mies on täydellinen ja sitten huomaa että tämä ei ole enää se mies johon rakastui ja jättää hänet"
Mun kohdalla taisi käydä näin, ehkä alkuperäisen kirjoittajankin kohdalla? Nainen teki miehestä "täydellisen" mutta siitä tuli tylsä, nainen tarvitsee mustasukkaisuutta, jännitystä ja hieman pelkoa jotta tuntee olevansa nainen?
Eräs kolleegani sanoi minulle kerran että "jos kunnioitat, arvostat, rakastat ja näytät tunteita naiselle niin särkevät sydämesi, jos olet välinpitämätön niin et pääse heistä koskaan eroon"
Mun kohdalla tuo on toteutunut julman oikeaksi, kaksi naista olen rakastanut elämässäni ja molemmat pistäneet sydämeni sirpaleiksi, kolme naista josta olen vain tykännyt enkä osoittanut tunteita - ovat menettäneet sydämensä täysin minulle ja sanoneet sen ääneen.
En tajua. Mulle uskollisimmat naiset ovat niitä joita en rakasta ja niitä jota rakastin lähtee hippulat vinkuen ennemmin tai myöhemmin. Itse olen päättänyt että pysyttelen nyt omillani toistaiseksi, tiedän että olen ns. hyvä mies enkä edes kovin ruma mutta se vaatii sen että on välittömästi molemmanpuolista kemiaa että lähtisin enää suhteeseen.
"Vituttaahan se tulla muijan puolesta petetyksi, mutta ei se silti oikeuta itseään jalustalle nostamaan."
Ärsyttääkö se sinua että joku on semmoinen kuin sinä haluaisit olla? Jalustalle ei voi kukaan muu nostaa kuin sinä itse, jokainen on mitä on ja jokainen arvostaa mitä arvostaa. Jos sinä sanot että joku nostaa itseänsä jalustalle kun on aito rehellinen oma itsensä niin minulle tulee se mielikuva että sinä haluaisit itse olla siellä jalustalla, toisinsanoen itse olla semmoinen kuin kirjoittaja. Vai haluatko olla huonompi?
on muuten jotain todella tuttua. En tosiaan oo aikasemmin edes sitä noin ajatellu. Noin se on mullakin todella menny..hmmm..mikähän siinäkin muuten on?
Kolmee oikeesti ja syvästi rakastanu, kaikki petti ja lähti. Monia vaan ns panoina hoitanu, kaikki roikkuu ja vieläkin soittelee/tekstailee aikaajoin, usea jopa todennu että niiden sydämen särkeny.
Siis täysin epäloogista!?
Itselläni on samanlaisia kokemuksia. Vahva nainen, joka muokkaa miestään mieleiseksi - tai siis täydelliseksi. Kun "työ" on valmis ei mikään enää maistu miltään. Se on kuin täydellinen hiekkakakku, jonka voi potkaista tomuksi. Siis renttuilu kunniaan, eikö?
Ensin ajattelin että provohan tämän täytyy olla. Sitten ajattelin, että ei kukaan jaksaisi näin pitkää provoa kirjoittaa. Lopussa kuitenkin paljastit itsesi...
Tuo email-osoitteen lisääminen sinut paljasti. Tämä oli seuranhakuilmoitus. Foorumi on juuri oikea. Olet jo käynyt läpi treffipalstat, mutta niistä löytyy vain epätoivoisia pöpejä tai pitkää parisuhdetta etsiviä ihmisiä. Muutama seksisuhdetta kaipaavakin sieltä löytyy, mutta niitä et halua. Haluat jonkun joka alkaa kirjoittelemaan kanssasi ja jatkat tuota samaa romanttista itsesi kehumista, jonka uskot toimivan. Saat houkuteltua sen varjolla sänkyysi jonkun joka ei hakenut seksiä, eikä edes suhdetta ja sellaisen saaminen lakanoihin on sinulle se voitto, jota kirjoituksellasi haet.
Jollekin paskasi menee varmasti läpi, mutta ei minulle... "Sellaista ohikiitävän askeleen pientä viipymistä, kun käsi kulkee vyötärölinjaa pitkin"
Cosmopolitan: marraskuu 2005. Artikkeli pitkän parisuhteen piristämisestä.
Sinulle "liian kiltti" haluan vastata noihin kuulemiisi lausahduksiin, että näin varmasti on. En haluaisi omasta puolesta ja omasta kunnioituksesta elämääni ja puolisoani kohtaan kuitenkaan kuvitellakkaan, että se olisi ihan näin yksioikoista.
Tietty viisaus tuossa varmasti on. Luulisitko, että samalla, kun se pätee naisiin, voisi se päteä ainakin osaan miehistä? Jopa valtaosaan?
Sitten taas Sinulle "jotain rajaa" tms. nimimerkin takana kirjoittava haluan todeta, etä olet väärässä. Näiden kirjoitusten perimmäinen tarkoitus voi jäädä juuri tekstin persoonattomuuden takia hämärän peittoon ja lukijan tulkinnan varaan. En kuitenkaan tarpeettomasti höystä tekstiäni hymiöillä ja huutomerkeillä. Suon Sinulle mielipiteesi. Lakanoiden väliin en ole viemässä ketään tämän, enkä minkään muunkaan kirjoituksen avulla.
Kirjoitukseni on aito hätähuuto tuskastani ja halusin kirjoittaa auki kokemukseni. Se helpotti minua paljon ja oli ihana nähdä, että oli mieskin joka kirjoitti kokemuksistaan, liki vastaavasti. Sähköpostiosoitteeni olen antanut sen takia, että haluan mielelläni "puhua" asioista. Jos et ymmärtänyt kirjoitukseni sisältöä, niin olen jäänyt parisuhteessa yksin kahdeksan vuoden jälkeen tälläisen tapahtuman jälkeen. Tarvitsen mahdollisimman paljon vaan käydä tätä läpi. Siksi kirjoitukset. Toivottavasti se ei Sinua haittaa liikaa. Pyydän, ettet lue pidemmälle, jos näin on. Sinulle varmasti löytyy siis jotain tasokkaampaa luettavaa toistaiseksi. On todella inhottava kuulla, että pidät minua epäaitona. Toisaalta eihän Sinun olisi tarvinnut alunperin vastatakkaan. En varmasti ole ainoa, jolle motiivisi jäi hämärän peittoon.
Ja Cosmopolitan lehteä en ole lukenut. Jos tuo tänään kirjoittamani lause on jostain sen lehden numerosta yksi yhteen, niin olenpa todella hämmästynyt. Haluan itse nähdä ko. kirjoituksen. Ilmeisesti se on Sinulle tutumpi. Jos heillä on sähköinen versio siitä, tai Sinulla, niin voitko lähettää/linkittää sen ystävällisesti minun sähköpostiosoitteeseen suoraan. Kiitos jo etukäteen.
Sinulle "liian kiltti" haluan vastata noihin kuulemiisi lausahduksiin, että näin varmasti on. En haluaisi omasta puolesta ja omasta kunnioituksesta elämääni ja puolisoani kohtaan kuitenkaan kuvitellakkaan, että se olisi ihan näin yksi oikoista.
Tietty viisaus tuossa varmasti on. Luulisitko, että samalla, kun se pätee naisiin, voisi se päteä ainakin osaan miehistä? Jopa valtaosaan?
Sitenn taas Sinulle "jotain rajaa" tms. nimerkin takana kirjoittava haluan todeta, etä olet väärässä. Näiden kirjoitusten perimmäinen tarkoitus voi jäädä juuri tekstin persoonattomuuden takia hämärän peittoon ja lukijan tulkinnan varaan. En kuitenkaan tarpeettomasti höystä tekstiäni hymiöillä ja huutomerkeillä. Suon Sinulle mielipiteesi. Lakanoiden väliin en ole viemässä ketään tämän, enkä minkään muunkaan kirjoituksen avulla.
Kirjoitukseni on aito hätähuuto tuskastani ja halusin kirjoittaa auki kokemukseni. On todella inhottava kuulla, että pidät minua epäaitona. Toisaalta eihän Sinun olisi tarvinnut alunperin vastatakkaan. En varmasti ole ainoa, jolle motiivisi jäi hämärän peittoon.
Ja Cosmopolitan lehteä en ole lukenut, jos tuo tänään kirjoittamani lause on jostain sen lehden numerosta yksi yhteen, niin olenpa todella hämmästynyt. Haluan itse nähdä ko. kirjoituksen. Ilmeisesti se on Sinulle tutumpi. Jos heillä on sähköinen versio, tai Sinulla, niin voitko lähettää sen ystävällisesti minun sähköpostiosoitteeseen suoraan. Kiitos jo etukäteen.
Ensin ajattelin että provohan tämän täytyy olla. Sitten ajattelin, että ei kukaan jaksaisi näin pitkää provoa kirjoittaa. Lopussa kuitenkin paljastit itsesi...
Tuo email-osoitteen lisääminen sinut paljasti. Tämä oli seuranhakuilmoitus. Foorumi on juuri oikea. Olet jo käynyt läpi treffipalstat, mutta niistä löytyy vain epätoivoisia pöpejä tai pitkää parisuhdetta etsiviä ihmisiä. Muutama seksisuhdetta kaipaavakin sieltä löytyy, mutta niitä et halua. Haluat jonkun joka alkaa kirjoittelemaan kanssasi ja jatkat tuota samaa romanttista itsesi kehumista, jonka uskot toimivan. Saat houkuteltua sen varjolla sänkyysi jonkun joka ei hakenut seksiä, eikä edes suhdetta ja sellaisen saaminen lakanoihin on sinulle se voitto, jota kirjoituksellasi haet.
Jollekin paskasi menee varmasti läpi, mutta ei minulle... "Sellaista ohikiitävän askeleen pientä viipymistä, kun käsi kulkee vyötärölinjaa pitkin"
Cosmopolitan: marraskuu 2005. Artikkeli pitkän parisuhteen piristämisestä.
Kaikkea hyvää sinulle jatkossa. Koskettavaa tekstiä! Sulla on taito pukea sanoiksi se miltä tuntuu; sitä moni ei osaa.
Olen sanaton tekstisi edessä.
epätoivoinen yh-äiti täällä on.Minäkin olen jättänyt pettäjämiehen monta kertaa ainakin 50 kertaa vuoden aikana.Aina sama tulos pettää heti kun silmä välttää ja etsii kadotettua nuoruuttaan.
Nyt olen vasta tehnyt lopullisen ratkaisun.Ennemmin olen lopun elämää lapseni kanssa yksin, kuin pettäjän kiusattavana.
Olen todella pahoillani, että kunnolliselle miehelle tehdään noin.Sinulla kuitenkin on terve mieli ja ymmärrät tilanteen, nyt minun mielestäni vain aika auttaa, tämä tuttu klisee. Mutta totta.
Pettäjä vaimosi kyllä huomaa ajantullen tehneensä väärin.Aika näyttää tulevaisuuden.
Miehenä ja isänä oleminen on tänä päivänä kuitenkin vaativaa...jos on liian kunnollinen,ei kelpaa ja taas jos on laiska sohvaperuna ja pahoinpitelee..sekin on väärin,,kaikki on väärin.
Miestä syytetään aina kaikesta.
Elämä kuitenkin on elettävä ja jokaisella meillä on oma risti kannettavana.
Usko tulevaisuuteen ja anna rakkaasi mennä, kuitenkin luulisin hänelläkin olevan omatunto?? joka joskus alkaa kolkuttaa.
Pysy tällä palstalla ja jaa kokemuksiasi. Auttaa kummasti vähän aikaa, sitten kyllästyy koko uskottomuus asia. Yritä asettua asian yläpuolelle, huolehdi tytöistä ja hae apua kriisikeskukselta.
Tulevaisuus antaa kuitenkin sinulle vielä erittäin paljon, vaikka siihen et kyllä tällä hetkellä usko.
Koeta jaksaa paivä kerrallaan.
Olemme täällä usein auttamassa ja jakamassa kokemuksia mikä tuntuu useampiin auttavan.
Kiitos vietistänne ..Ja kaikille muillekkin vastanneille. Varmuudella luenkin näitä tänne tulevia kommentteja. Minulle tosiaan saa myös suoraan kirjoittaa osoitteeseeni.
Koen olevani ihminen, joka todella tykkää puhua tunteistaan ja olisi tärkeää nyt mahdollisimman paljon "vatvoa" tätä asiaa. On aivan varma, että aion olla tämän asian yläpuolella. Koitan, kunhan tokenen hukattaa itseni töihinja tytärteni syksyllä alkaviin harrastuksiin ja erityisesti pienemmän kanssa uuden oppimiseen. Ehkä tapaamme koris, tai tanssikerhossa, tai ihan vaan hiekkalaatikolla.
Mä olen se mies sitten, jolla on nimetön keskisormen ja pikkurillin välissä :) Siitä mut tunnistaa. Kiitos kaikille vastanneille vielä ja värikästä syksyä kaikille. Omani on hieman Seepian sävyinen.
Lulehan tämä kannustukseksi: http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000005&conference=4500000000001528&posting=22000000028589935
Kirjoitat avauksessa, että "naiseni on tuhonnut kaiken!". Niin, epäilemättä ja tunteesi ymmärtäen näin juuri nyt koet.
Tosiasia on kuitenkin se, että naisesi on lähtenyt elämään omaa elämäänsä. Naisesi ei ollutkaan valmis toteuttamaan sinun käsikirjoitustasi. Hän ei ollut se ihminen, joka olisi täyttänyt SINUN tarinasi elämästäsi ja siitä, kuinka sinun mielestäsi elämän olisi "pitänyt" sujua.
Me kaikki ihmiset kerromme itsellemme kaikenlaisia tarinoita itsestämme, toisista ihmisistä, avioliitosta, elämästä ja ihan kaikesta!!! Ja sitten alamme uskoa näihin tarinoihimme ja pitämään näitä totena! Tämä on aivan tavallista.
Vilkaisepa tänne niin saat paremmin kiinni siitä mitä ajan takaa: http://www.thework.com/index.asp ja katso erityiseti videopätkät!
Olet oikeassa. Ei hän kirjaimellisesti ole tuhonnut kaikkea. Eikä saakkaan siihen mahdollisuutta. Halusin kuvastaa kaunista parisuhdetta.
Meidän tapauksessamme taivaanrantaa maalattiin yhdessä. Niin ainakin luulin. Koitin kertoa, kuinka olemme aina puhuneet asioista, kunnes tuli toiselle tarve muunlaiseen toimintaan. Avoimuus, rehellisyys, luottamus ne olen aina häenlel taannut omasta puolestani ja meillä olis näistä täydellinen yhteisymmärrys.
Kyllä kai minä sen nyt myönnän ja ymmärrän, että ihiset muuttuu ja asiat eivät lepää aloillaan aina. Kyse ei todellakaan ollut siitä, että minun suunnitelmai muutetaan tässä. Oletkohan perheellinen itse?
Ymmärrätkö mahdollisesti minkälaisia voimia täytyy olla liikkeellä, kun kahden lapsen äiti pystyy tälläisessä liitossa tekemään tämän kaltaisia asioita. Mieti sitä hetken. Hän, jopa on niin valmis tavoittelemaan sitä menetettyä menemishaluaan, että on valmis muuttamaan yhteisestä kodista pois. Kunnioitan hänen ratkaisuaan ainoastaan sen takia, että huomaan, kuinka hän luottaa lapset minulle.
Tuota luottamusta en aio ikinä pettää. En aio ikinä kertoa lapsille omaa pahaa oloani ja syyttää heidän kuulleen äitiä mistään. Olen vakuuttunut, että paljon on vielä tehtävissä heidän eteensä. Minun surkeuteni ja suruni ei saa tarttua näiden pienten elämänriemuun.
Jotenkin tästä jutusta ei oikein ota selkoa mitä ajat takaa?
Mitä meinaat "tarinoiden kertomisilla"? Ihan kuin elämä olis jotenkin....feikkamista, ei totta, vaan jotain "satua"?
Että aletaan uskoa näihin tarinoihin? Eikö eletty elämä ole täyttä totta, ei vaan tarua.
Sitäpaitsi mitä on elämä ilman jonkunlaisia tulevaisuudensuunnitelmia..huomisesta, yhteisestä tulevaisuudesta, vanhenemisesta, lapsista...?
Ei aikuinen voi haahuilla tyhjäpäisenä päivästä toiseen.
Katsoin kaikki nauhoitukset ja kuuntelin huolella, mutta en kyllä tajua mitä ajoit niillä takaa?
Nehän ovat juuri tarinoita elämästä, jotka ovat täyttä totta.
Olet hyvä tai paha, aina löytyy joku joka saivartelee ja etsii jotain millä voi vinoilla. Yleensä se on vielä niin että ne jotka tarttuvuta johonkin pikkuseikkoihin kuin esimerkiksi jonkun sananmuotoon eikä ymmärrä sisältöä ovat itse jonkunlaisessa kriisissä tai masennuksessa, haluaa että toisella on paha olla tai jopa haluaa aiheuttaa mielipahaa. "Jos mulla on paha olla niin pitää tollakin olla" ihmisiä.
Ei tarvitse olkapäätä kohauttaa semmoisille ihmisille jotka yrittävät saivarrella tai ei usko sinua. Sun ei tarvitse todistaa omaa menetystäsi tai tunnetilojasi kellekkään, sinua joko ymmärretään tai sitten ei.
Been there, done that, got the t-shirt.
Ei se, että koettaa selkeyttää ajattelua ja tilantetta, tarkoita sitä, ettäkö olisin katkera tai haluaisin toiselle pahaa tai ettäkö en ymmärtäisi tunteita. Päin vastoin!
Ap kysyit, olenko perheellinen. Olen. Tai olin. Ja olen taas- uusiokuviossa. Siis oma mieheni jätti minut vuosia sitten kuin nallin kalliolle - varoittamatta.
Siinä olikin sitten meikäläisellä selvittelemistä omassa päässä, ajattelussa ja tunteissa ihan riittämiin - moneksi vuodeksi. Ja olen todennut viittamani Katie Byronin The Work-menetelmän varsin tervelliseksi ja tehokkaaksi OMAN PÄÄN JA AJATUSTEN selkeyttäjäksi. Se auttaa myös tunteisiin, koska tunteet syntyvät aina ajatusten (joko tiedostettujen tai tiedostamattomien) tunteiden pohjalta!
Eli hieman uutta kuviota kehiin ja kerro elämästäsi ja itsestäsi parempia tarinoita itsellesi, niin elämä alkaa hymyillä nopeammin :)
Ahaa, ilmeisesti et todellakaan tajunnut pointtia. Et löytänyt sitä oivallusta, jota siinä haetaan. Etkö lainkaan huomannut tunnetilan muutosta, joka tapahtuu, kun lakkaamme uskomasta sellaisiin ajatuksiin, jotka riitelevät todellisuuden kanssa!
Jos vaikka tämän ketjun ap:n ajatus on "Vaimoni ei olisi pitänyt jättää minua!" (kuten arvelen ajatuksen olevan) Niin ap kokee tuskaa, koska tuo ajatus ei vastaa todellisuutta. Vaimo jätti hänet. Siinä tuska. Ei varsinainen tuska ole siinä, että vaimo lähti. Vaan tuska on ajatuksessa:"hänen ei olisi pitänyt jättää minua"....
Huomaa: Täsmälleen samanlaisesta tilanteesta tai tapahtumasta voi kertoa vaikka kuinka monta erilaista tarinaa!!! Tässä ap:nkin tapauksessa vaimolla on aivan oma tarinansa!
Katsohan nauhat uudelleen - ajatuksella.
>
Niin, elämä on elämää ja se on totta. MUTTA: Satua on se, jos uskomme ajatukseen/omaan tarinaamme, joka EI VASTAA TODELLISUUTTA. Päässämme on ajatus, joka ei ole sillä hetkellä totta!!! Tilanteessa on silloin ristiriita ja tunnemme stressiä ja ahdistusta. Ilman ko. ahdistavaa AJATUSTA, olisimme vain onnellisia ja eläisimme tätä todellista hetkeä sellaisena kuin se on.
>
Todellinen elämä ON TOTTA. Mutta tarinamme ja ajatuksemme eivät useinkaan vastaa olemassaolevaa todelisuutta!
>
Mikä estää tekemästä tulevaisuuden suunnitelmia. Ne ovat unelmia, joita kannattaa tavoitella ja joiden eteen täytyy tehdä työtä. Mutta huomaa: Ne eivät ole vielä totta. Ne eivät ole totta NYT. Ja jos ne eivät toteutud, huomaat, että ajatuksesi ja unelmasi eivät vastanneetkaan todellisuutta ja SIKSI tunnet tuskaa... Jos unelmasi toteutuu, silloin se vastaa todellisuutta. Olet tyytyväinen.
>
Mistä sait päähäsi tällaisen ajatuksen, että pitäisi haahuilla päivästä toiseen? Ei siitä ole kysymys.
On vain kysymys siitä, että ajatuksemme siitä, että asoiden "pitäisi" olla jollain tietyllä tavalla (=MINUN ajatukseni mukainen) aiheuttaa tuskaa. Ilman tuota "pitäisi" ajatusta olisit aivan vapaa ja onnellinen nauttimaan tässä ja nyt.
> Katso uudelleen ja lue kirja, kyllä se siitä avautuu aikanaan...
Nehän ovat juuri tarinoita elämästä, jotka ovat täyttä totta.
jos en tietäisi tarinasi olevan tosi, epäilisin sinua yhdeksi kakkoseksi. Seepranraidat kuullostaa ihan eräältä kakkoselta joka kertoo aina seepra ei pääse raidoistaan eli hän tietää pettäjä pettää aina joka suhteessaan.
Hei, luin vain viestisi, en monia vastauksia, joita olet saanut. Aihe on monia koskettava jollain tavoin ja tunteita kuohuttava.
Uskon, että olosi on kamala. Luultavasti vaimosi on mokannut ja loukannut sinua ja samalla itseään ja liittoanne.
Jos haluat oppia elämästä ja itsestäsi, anna ajan kulua ja anna keskustelulle mahdollisuus. Mitä on muutama kuukausi tai vaikka vuosi ihmisen koko elämässä? Voisiko ajatella, että joskus voi elämä olla ihan paskaa vaikka 6kk ja sitten se siitä taas vähitellen lutviutuukin...
Kannattaako kaikki laittaa aina paskaks ja lähtöruutuun siksi, et on ollut hetken kurjaa tai itse tai toinen pettänyt? Tänä päivänä viettää OIKEESTI onnellista vanhuuttaan yhdessä pareja, joilla on ollut samoja vaikeita asioita menneisyydessä (okei, yleensä miehillä, mut eikö kyseessä ole ihmiset yleensä?) ja he ovat eläneet niiden karikkojen yli ja huomanneet, et kuitenkin se mitä yhdessä on rakennettu, yhteiset lapset ja yhteinen menneisyys on sellaista, joita ei kannata hukata ja joiden vuoksi kannattaa jatkaa. Ja se päätös on kannattanut. Menneet on menneitä, nyt on lapsenlapset ja mökit ja edessä yhteinen vanhuus... Kun sen kaiken panee uusjakoon kiihkossa, vihassa ja itsekkyydessä, ollaan toisilla vesillä itse ja siinä myös jälkeläiset. Sanoisin, että vaikeuskerroin siinä vain lisääntyy ja uudet "sukulaiset", mummut ja papat ja niiden uudet, kun luulee et uudessa suhteessa elämä korjaantuu.
Mieti ystävä hetki. Mitä voitat, mitä häviät. Ennen kaikkea : mitä lapset. Mitä merkitystä tällä kaikella on 10v kuluttua? Kun valitsen eri vaihtoehdot. Kaikkea hyvää sinulle, toivoo yks samanla9inen onneton
Hei, olenhan toki tuota ajatellut, mutat kun toinen sanoi, jo ennen varsinaista fyysistä pettämistä ja vielä sen jälkeen, ettei voi luvata mitääm. "Jos ole Sinulle nöin tehnyt ja valehdellut, miten voisin luvata, ettei sitä tapahdu enään uudestaan". Ajatteleppa ihan ehtki miltä tuo tuntuu.
No okei, eipä siinä mitään. Tosi harmi ettet voi luvata. Elelen sitten vanhuuteeni asti tämän yhden elämän kanssasi totaalsiesa epäuskossa tekemisistösi ja sanomisistasi.
Hieno ajatus Sinulta. Voit olla vakuuttunut, että olen kysynyt, että voiko tämä valehtelu, kertomatta jättäminen ja nyt pettäminen olla virhe, joak voidaan unohtaa. Haluatko edes pyytää anteeksi. Mä haluisin antaa anteeksi. Kun toinen tuossa hetkessä sanoo nuo edelliset asiat, niin silloin sattuu...
Ei siinä enään pilvilinnoja rakenneta.
Mikään noin iso kriisi ei ratkea yksillä puheilla. Eikä heti kättelyssä kannattaisi silti heittää kirvestä kaivoon kun teillä on jälkikasvuakin.
Nyt menee heikosti mutta ihan kaikissa suhteissa tulee joskus kriisejä. Pettäminen on vain yksi sellainen - siitäkin voi selvitä yli.
Mietihän ihan kaikessa rauhassa mikä teillä meni vikaan. Oletko itse ollut aina 100%:n uskollinen? En tunne sinua ollenkaan mutta jotenkin tunnut maalaavan itsestäsi vähän turhan täydellisen kuvan. Parisuhteessa kun on aina kaksi tappelemassa...
Minua jäi vain niin jotenkin ahdistamaan tuo tilanteesi.
Ja tosi kaunis emotionaalinen rukouksesi.
Kosketti minua syvästi.