Tässä oma pieni selviytymistarinani..
Vuosi sitten elämäni otti melkoisen spurtin alamäkeen. Firman konkurssi, masennus, isot verovelat ja lopuksi minun aiottu elämänkumppanini jättää minut melkein pahimmalla hetkellä.
En ole koskaan tuntenut sellaista tunnetuskaa. "Ei elämän näin pitänyt mennä!", huusin. Järkyttävää oli seurata rakkaani muuttoa pois. Minä en pystynyt itse muuttamaan meidän asunnosta, saatoin vain surkeana katsella kun yhteisistä tavaroista oli vain pölyläikkä lattialla.
En ollut tajunnut mutta olin kasvanut rakkaaseeni niin kiinni että pahaa teki. Menin ostamaan pesuainetta kaupasta ja kyyneleet silmissä mieleni teki soittaa hänelle että "mikä olisi hyvä merkki". Minun kultasestani oli tullut minulle hyvän elämän esikuva. En ollut mitään ilman häntä. Tajusin kuitenkin ettei aina ollut näin. Jotenkin olin vain tullut läheisriippuvaiseksi vuosien varrella kun minulla oli ollut rankkaa.
Jossain vaiheessa iltaisin kotona itkiessäni kipu oli niin voimakas että lopulta "annoin periksi". Mitä sitä turhaa vastustaa. Niinpä suru löi läpi kaikella voimallaan. Siinä hetkessä tapahtui kuitenkin jotain hyvin outoa. Olinkin onnellinen! Tunsin elämän voimakkaana kehossani ja tajusin ettei elämässäni oikeasti ollut mitään hätää. Surukin tuntui jotenkin etäiseltä ja harhalta. Seuraavat päivät kuljin hymyssä suin kaupungilla ja ihastelin elämän kauneutta. Annoin hövelisti rahaa kadulla eläjille vaikka ei minulla mitään varaa olisi ollut. Tajusin löytäneeni itsestäni jotain mitä en olisi löytänyt ilman tuota suurta tuskaa.
Tottakai tulevina kuukausina kipu iski uudestaan mutta osasin nähdä sen läpi, eikä tuskalla enää ollut niin suurta valtaa minuun.
Tajusin että ensimmäistä kertaa elämässäni olin tilanteessa minulla ei ollut ensimmäistäkään sidettä minnekään. Ei töihin, ei ihmisiin. Tavallaan pelottavaa toisaalta ihanaa. Koko elämäni oli täysin auki. Silloin päätin että nyt tämä poika lähtee maailmalle. Hain Lontooseen töihin vaikka normaalisti minulla ei olisi ollut mokomaan uskallusta. Hakutuloksia odotellessa annoin itselleni aikaa. Oikein kalenteriin merkkasin, että seuraavaan pariin kuukauteen en murehdi mistään. En haaveile uudesta suhteesta, en hötkyile työn kanssa. Otin tehtäväkseni tutustua itseeni.
Olin pitkälle yli 30 ja nyt ensimmäistä kertaa elämässä opettelin olemaan yksin siten että olisin siihen tyytyväinen. Siten etten kokoajan kaipaisi toista turvakseni ja täyttämään tyhjiön sisälläni.
Ikävä rakastani kohtaan alkoi jo helpottaa. Rakastin häntä kuitenkin vielä niin paljon että vaikka tiesin että voisin olla onnellisempi toisen kanssa halusin silti hänet.
Lopulta työnhaku tuotti tulosta. Olin innoissani ja kauhuissani. Myin rakkaat tavarani ja lähdin pienen kuorman kanssa matkaan. Nyt olen ollut täällä kohta 3 kuukautta ja olen vahvempi kuin koskaan. Olen paljon pohtinut sitä että kriisit elämässä on juuri ne kasvun paikat, jolloin on mahdollisuus mennä elämässä todella eteenpäin. En tiedä miksi ihmisten pitää kasvaa kivun kautta. Vieläkin tunnen suurta raukkautta exääni kohtaan vaikka hän on jo muissa suhteissa. Ehkä tämä tunne vain laantuu. Uskon että aina exälläni tulee aina olemaan erityispaikka sydämessäni mutta elämänkumppanini rooli menee jollekin toiselle.
Tiedän että olen ainakin vuoden täällä ja sitten..kuka tietää..elämällä on tähän mennessä ollut taipumus tuoda ihmeellisiä asioita eteeni joten turhapa sitä ennustaa..ehkäpä Uusi-Seelanti tai Australia..olen aina halunnut halata koalaa :D
Terveisiä ja voimia kaikille kriiseissä olijoille. Kriiseissä on aina jokin suuri mahdollisuuskin. Koitetaan nähdä se.
Vuosi sitten elämäni otti melkoisen spurtin alamäkeen. Firman konkurssi, masennus, isot verovelat ja lopuksi minun aiottu elämänkumppanini jättää minut melkein pahimmalla hetkellä.
En ole koskaan tuntenut sellaista tunnetuskaa. "Ei elämän näin pitänyt mennä!", huusin. Järkyttävää oli seurata rakkaani muuttoa pois. Minä en pystynyt itse muuttamaan meidän asunnosta, saatoin vain surkeana katsella kun yhteisistä tavaroista oli vain pölyläikkä lattialla.
En ollut tajunnut mutta olin kasvanut rakkaaseeni niin kiinni että pahaa teki. Menin ostamaan pesuainetta kaupasta ja kyyneleet silmissä mieleni teki soittaa hänelle että "mikä olisi hyvä merkki". Minun kultasestani oli tullut minulle hyvän elämän esikuva. En ollut mitään ilman häntä. Tajusin kuitenkin ettei aina ollut näin. Jotenkin olin vain tullut läheisriippuvaiseksi vuosien varrella kun minulla oli ollut rankkaa.
Jossain vaiheessa iltaisin kotona itkiessäni kipu oli niin voimakas että lopulta "annoin periksi". Mitä sitä turhaa vastustaa. Niinpä suru löi läpi kaikella voimallaan. Siinä hetkessä tapahtui kuitenkin jotain hyvin outoa. Olinkin onnellinen! Tunsin elämän voimakkaana kehossani ja tajusin ettei elämässäni oikeasti ollut mitään hätää. Surukin tuntui jotenkin etäiseltä ja harhalta. Seuraavat päivät kuljin hymyssä suin kaupungilla ja ihastelin elämän kauneutta. Annoin hövelisti rahaa kadulla eläjille vaikka ei minulla mitään varaa olisi ollut. Tajusin löytäneeni itsestäni jotain mitä en olisi löytänyt ilman tuota suurta tuskaa.
Tottakai tulevina kuukausina kipu iski uudestaan mutta osasin nähdä sen läpi, eikä tuskalla enää ollut niin suurta valtaa minuun.
Tajusin että ensimmäistä kertaa elämässäni olin tilanteessa minulla ei ollut ensimmäistäkään sidettä minnekään. Ei töihin, ei ihmisiin. Tavallaan pelottavaa toisaalta ihanaa. Koko elämäni oli täysin auki. Silloin päätin että nyt tämä poika lähtee maailmalle. Hain Lontooseen töihin vaikka normaalisti minulla ei olisi ollut mokomaan uskallusta. Hakutuloksia odotellessa annoin itselleni aikaa. Oikein kalenteriin merkkasin, että seuraavaan pariin kuukauteen en murehdi mistään. En haaveile uudesta suhteesta, en hötkyile työn kanssa. Otin tehtäväkseni tutustua itseeni.
Olin pitkälle yli 30 ja nyt ensimmäistä kertaa elämässä opettelin olemaan yksin siten että olisin siihen tyytyväinen. Siten etten kokoajan kaipaisi toista turvakseni ja täyttämään tyhjiön sisälläni.
Ikävä rakastani kohtaan alkoi jo helpottaa. Rakastin häntä kuitenkin vielä niin paljon että vaikka tiesin että voisin olla onnellisempi toisen kanssa halusin silti hänet.
Lopulta työnhaku tuotti tulosta. Olin innoissani ja kauhuissani. Myin rakkaat tavarani ja lähdin pienen kuorman kanssa matkaan. Nyt olen ollut täällä kohta 3 kuukautta ja olen vahvempi kuin koskaan. Olen paljon pohtinut sitä että kriisit elämässä on juuri ne kasvun paikat, jolloin on mahdollisuus mennä elämässä todella eteenpäin. En tiedä miksi ihmisten pitää kasvaa kivun kautta. Vieläkin tunnen suurta raukkautta exääni kohtaan vaikka hän on jo muissa suhteissa. Ehkä tämä tunne vain laantuu. Uskon että aina exälläni tulee aina olemaan erityispaikka sydämessäni mutta elämänkumppanini rooli menee jollekin toiselle.
Tiedän että olen ainakin vuoden täällä ja sitten..kuka tietää..elämällä on tähän mennessä ollut taipumus tuoda ihmeellisiä asioita eteeni joten turhapa sitä ennustaa..ehkäpä Uusi-Seelanti tai Australia..olen aina halunnut halata koalaa :D
Terveisiä ja voimia kaikille kriiseissä olijoille. Kriiseissä on aina jokin suuri mahdollisuuskin. Koitetaan nähdä se.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Mielenkiintoinen oli sinun tarinasi. Näin se elämä meitä jännästi pyörittää. =)
Se on muuten jännä tunne kun ei ole siteitä kehenkään eikä esim. mihinkään työpaikkaan. Tulee ihan semmonen olo, että "Mitähän kivaa sitä sitten keksisi?" Se on jännää tehdä jotain vain sen takia, että sattui vaan huvittamaan eikä miettiä sitä, kuinka hullulta se muiden silmissä näyttää.
voimaa ja uutta näkökulmaa!
Kiitos tarinastasi, luin sen uudestaan ja uudestaan ja sain siitä puhtia itselleni tähän suohon, johon olen aika-ajoin vajoamassa.
Välillä näen asiat kirkkaasti ja ymmärrän, että kaikella on tarkoituksensa. Minutkin lempattiin ulos suhteesta tylyllä tavalla. Olen muutenkin suurten muutosten edessä elämässäni, eli mahdollisimman paljon asioita tapahtuu yhtä aikaa.
Yritän ajatella positiivisesti tulevaisuutta, mutta välillä kaikki jurnaa paikoillaan, mikään ei etene. Samaan aikaan pitää kantaa huolta erään läheisen selviytymisestä. En voi häntäkään jättää yksin vaikeuksiensa keskelle. Siispä autan kun hän ei osaa auttaa itse itseään.
Kumpa saisin lisää voimia kaikkeen!
Kaikkea hyvää sinulle jatkossa, vahva ihminen!
Minun elämäni junnasi pahimman kerran kun odotin tuloksia Lontoosta. Sitten tavallaan luovutin ja aloin tutustumaan itseeni. Erittäin arvokasta aikaa. Lopulta tuli positiivinen päätös täältä. Ehkäpä jälkeenpäin ajateltuna juuri oikeaan aikaan. Onnea sinullekin.
Ehkäpä elämässä ei voi mennä "vikaan". Ylä- ja alamäkiä on kaikilla. Aina kun luulee jo tuntevansa koko elämän tuleekin joku uusi näkökulma. Jos vain antaa.
Jos tarinasi on totta, niin luehan Eckhart Tolle: Läsnäolon voima, tulet löytämään tämän valaistuneen miehen kertomuksesta paljon itseäsi! (Ellet sitten jo olekin sitä lukenut ja nyt kirjoitat tämän kuvitteellisen (?) stoorisi....
minun pikku tarinani, joka ei mennyt kuten alunperin suunnittelin ;D
Olen kyllä lukenut Tolle:n kirjan ja pidin siitä kovasti mutta varsinaisesti ymmärsin mitä hän tarkoittaa vasta kun koin mitä koin.
Aivan ihanaa siinä tapauksessa, että tarinasi on tosi!
Huomaat varmaan itsekin, että tekstisi muistuttaa kovin, kovin läheisesti kirjoitustyyliltään ja sisällöltään Tollen teosta? Mutta mitä ilmeisimmin sait inspiraatiota ja ajatuksia Tollelta ja siksi kykenit heittäytymään ja antautumaan siihen mitä teet! Onnea matkaan!
Tuli tunne: kirjoituksesi oli kuin omasta elämästäni.
Tänä päivänä en kaipaa lainkaan sitä entistä elämää.Odotan tulevaa.
Enkä ole katkera tavaroista joita hän vei mukanaan. Tavaran perään en itke.Osa oli kyllä minun hankkimiani. Sanoin hänelle vain, että ota mitä omaksesi tunnet. Hän otti kaiken hyvän ja parhaat, jätti minulle kaiken "paskan"jotka heitin roskiin.
Aloitin aivan uudelta ja puhtaalta pöydältä.
Ei ihminen tule onnelliseksi toisen omistamasta tavarasta.
Minulla ei ole mitään mikä muistuttaisi hänestä.
Ero oli minulle helpotus ajan mittaan.
Tsemppiä sinulle ja oli hyvä, että sait etäisyyttä asioihin lähtemällä pois.
Onnea tulevaisuudellesi.
Tsemppiä myös kaikille muillekin=). Itse alan taas pikkuhiljaa kasailemaan itseäni. Ehkä se tästä pikkuhiljaa.
Vaikka näillä sivustoilla puhutaan paljon puuta heinää, niin olen saanut tätä kautta erinomaisia kirjavinkkejä.
Laitoinpa heti tilaukseen tuon Tollenkin kirjan, vaikutti sen verran hyvältä.
Kiitos vinkistä =)
Mulla samankaltainen tarina. Mutta, mutta...
Henkisesti olen niin rikki (olin muuten jo ennen eroakin), etten uskalla tehdä mitään häpeän pelossa. Panikoin ihmisten seurassa ja olen muuttunut epäsosiaaliseksi. Haluan vain olla yksin. Työ mulla vielä on, mutta työpäivästä selviäminen on tuskan takana. Pelkään sitä, milloin romahdan enkä enää pääse ylös. Ainoa asia, mikä pitää mut pinnalla on pieni tyttöni, jota tapaan säännöllisesti. Muu on pelkkää tuskaa.
Sellainen tunnemylläkkä se on, ei siitä hevillä kukaan selviä, ainakaan sellainen, jolla on tunneälyä. Yritä pitää yhteyttä ystäviin, kerro elämästäsi, muista aina että sinulla on lapsi, joka rakastaa sinua, jolle olet ainut ja tärkeä, joka tilanteessa.
Kuoppa on syvä, joka tilanteessa, kannattaa vain uskoa että elämä kantaa.
Samoja kokenut
Vaikeata..varsinkin, kun tyttöseni uusi isäpuoli taitaa olla maailman parhain, viisain ja upein ihminen. Ainakin exän sanojen mukaan. Mä olen vähän lamaantunut, mutta yritän parhaani lapsen kanssa.
Zen Cafe: "joku sotkee tätä asuntoa....sullahan tietysti kaikki on kunnossa, jne."
Hei voimia sinulle...
Onneksi kriiseissä on sentään kaksi puolta. Kun saavuin Lontooseen olin hetken vähän lamaantunut ja surkuttelin kohtaloani, joka minut nyt tänne ajoi. Sitten päätin että tätähän voi katsoa myös toiselta kantilta.
Sensijaan että ajattelin olevani kohtalon talloma ihmispolo aloin ajatella itseäni enemmänkin myrskyistä elossa selvinneenä sankarina, joka koki sitä ja tätä ja silti seisoo kahdella jalalla.
Ulkoisesti tapahtumat ovat mitä ne ovat, mutta pienellä perspektiivi muutoksella voi surkeastakin tarinasta saada hienon selviytymiskertomuksen.
Minä ainakin tykkään surkuttelusta joten aina ei ole helppoa katsoa asioita toiselta kantilta mutta kun tajusin tykkääväni surkuttelusta oli siitä helpompi päästää irtikin.
Kaikkea hyvää.
Oli hienoa lukea noin hyvää kirjoitusta, sinulle sinne maailmalle.. paljon uusia voimia ja jännittäviä hetkiä! Uskon että elät elämäsi parasta aikaa !!
Erot ja sen kivut,, puhumattakaan jälkiseurauksista.. kyllä. se kasvattaa ja opettaa.. mutta eihän elämän pidä olla aina sellaista.. virheetöntä ja ..ruusuista.. niinkuin sanotaan..
olisi kiva kuulla jatkossa saitko halauksen koalallta! =)
Kertakaikkisen hieno tarina. Erinomainen esimerkki siitä, että ikävilläkin asioilla on usein tarkoituksensa. Tekstistäsi heijastuu hyvä itsetuntemus, joka avaa Sinulle vielä monia ovia ja reisiä.
tarinasi:) Olen itsekin kokenut vähän vastaavan tilanteen, kun seinät kaatuivat päälle, ero, muutto, ja opintojen viivästys. Aikani sänkyä taottuani ja huudettuani ja nousin ylös ja mietin, että elämä voi potkia päähän, lyödä korkeilla aalloilla vastaan, heittä kapuloita rattaisiin, esteitä tielle ja kaataa minut maahan. Mutta nousen aina ylös, nauraen. Tai itkien.