Tuolla oli pitkä ketju ikäerosta mutta omalta kohdalta asia vieläkin mietityttää. Itse 30 v. ja seurustelen 20 v. tytön kanssa. Olin aluksi haluton aloittamaan suhdetta ikäeron vuoksi mutta lopulta "antauduin" ja hyvä niin sillä kulunut vuosi on ollut elämäni parasta aikaa. Toki se huuma loppuu jossain vaiheessa ja mietinkin jo että mitä sitten? Toisaalta en ole huolissani sillä meillä on omat yhteiset jutut ja extreme-harrastukset, joiden parissa tapasimme. Samanhenkisyys on monesti häkellyttävää.
Ainut mikä vaivaa edelleen on se, että tunnen toisinaan omantunnontuskia suhteesta. Olen itse tosi lapsekas sisäisesti ja ulkoisesti joten 20-vuotiaana minun on täytynyt olla täysin kakara. Jos joku vanhempi leidi olisi iskenyt minuun silmänsä, olisin varmasti kulkenut perässä kuin pässi narussa? Ihmettelen toisinaan kuinka henkisesti kypsä kumppanini on mutta joskus mietin olenko jotenkin "hurmannut" hänet siten, että hänen harkintakykynsä on ei toimi kunnolla? Jos suhde jatkuu, tuleeko hän myöhemmin syyttämään minua nuoruusvuosien "riistämisestä"? Vaikkei tässä tietty mistään riistämisestä ole kyse koska meillä on paljon yhteisiä ystäviä ja harrastuksia jotka vievät melkein kaiken vapaa-ajan. Tärkeimpänä on tietty se, että molemmat on tosi onnellisia.
Murehdinko turhaan vai pitäisikö kala päästää takaisin lampeen? Menisikö syyllisyyden tunteet joskus ohitse?
Ainut mikä vaivaa edelleen on se, että tunnen toisinaan omantunnontuskia suhteesta. Olen itse tosi lapsekas sisäisesti ja ulkoisesti joten 20-vuotiaana minun on täytynyt olla täysin kakara. Jos joku vanhempi leidi olisi iskenyt minuun silmänsä, olisin varmasti kulkenut perässä kuin pässi narussa? Ihmettelen toisinaan kuinka henkisesti kypsä kumppanini on mutta joskus mietin olenko jotenkin "hurmannut" hänet siten, että hänen harkintakykynsä on ei toimi kunnolla? Jos suhde jatkuu, tuleeko hän myöhemmin syyttämään minua nuoruusvuosien "riistämisestä"? Vaikkei tässä tietty mistään riistämisestä ole kyse koska meillä on paljon yhteisiä ystäviä ja harrastuksia jotka vievät melkein kaiken vapaa-ajan. Tärkeimpänä on tietty se, että molemmat on tosi onnellisia.
Murehdinko turhaan vai pitäisikö kala päästää takaisin lampeen? Menisikö syyllisyyden tunteet joskus ohitse?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Äitini meni alle kaksikymppisenä naimisiin viisitoista vuotta vanhemman isäni kanssa. Esikoinenkin syntyi äidin ollessa alle kahdenkymmenen. Ei vanhempieni suhde varmaan ole aina mitään ruusuilla tanssimista ollut ja ikäerollakin on vaikutuksensa, varsinkin vanhemmalla iällä. Yhdessä ovat kuitenkin edelleen.
Ole huoletta ja nauti onnestasi. Jos olette molemmat onnellisia ja sinä olet vilpittömästi rakastunut häneen niin et sinä "riistä" hänen nuoruusvuosiaan.
Monella parilla on 10 vuotta ikäeroa. Itse elän 10 vuotta itseäni vanhemman miehen kanssa, enkä voisi ihan helposti kuvitella rinnalleni omanikäistäni...
(Naiset ovat yleensä ikäluokkansa miehiä kypsempiä)
Oletko valmis kasvamaan henkisellä tasolla eteenpäin? Sillä se vaara on olemassa että tyttösi kasvaa sinusta ohi henkisellä tasolla vuosien kuluessa.
Yhteiset harrastukset ja suuntaukset ovat hyvä pohja parisuhteelle.
Kohtele häntä hyvin, kunnioita ja ole rehellinen niin olet oikeilla jäljillä.
Onnea teille!!
onko ihan pakko tehdä ongelmaa asiasta, jossa ei edes ole ongelmia? Kerroit kaikkia merkkejä miksi teillä on hyvä olla, vuoden saaneet menemään keskenänne. Pitäiskö sinun nyt laittaa poikki ihan silkasteen siksi, kun ei voi olla hyvä, eikä asiat natsata?
Mietihän että suuremmillakin ikäeroilla ihmiset ovat kimpassa, eikä heillä välttämättä edes mene hyvin. Suurin mun tietämä ikäero on 28-56 tällä hetkellä, ja kait ne ainakin toimeen tulevat keskenään. Teillä ei ole edes mikään ääritapaus, ehkä noilla tuntemillani sitäkin enemmin.
Ja vakuudeksi, jos sä tuosta suhteesta luovut jonkun ihme skitsoiluun viittaava pohdinnan tuloksena, niin hyvin todennäköisesti sä päästät käsistäsi jotain sellaista mitä et enää koskaan saavuta.
Ai niin, mä kun en muistanut, että tämänhän piti olla tuskaa, vaivaa ja ahdistusta koko elämä; jos ei muuten niin tekee sen itse sellaiseksi.
No kai sitä on sitten iän myötä tullut liian kyyniseksi. Liian monta kertaa pettynyt jne. Parisuhteita on kertynyt enemmän kuin haluaisin..
Pelkään vaan että kumppanini kuvittelee minun olevan ikäni puolesta jokin parisuhdeguru jonka kanssa elämän karikot sivutetaan tyylikkäästi...En muista mitä omassa päässä liikkui 10 v sitten mutta luultavasti käänteisessä tapauksessa olisin olettanut toisen ottavan ohjat tiukassa paikassa?
No joo, ehkä pitäisi antaa ajan näyttää miten käy eikä murehtia turhia mut just tolla mentaliteetilla aina on käyny huonosti. Ehkä ei tällä kertaa sitten...
Kuulostaa hyvin paljon siltä, ettei teidän suhteessa paljon tärkeistä asioista keskustella. Se on sääli, koska se vie ennemmin tai myöhemmin teidät karikolle. Kuulostaa myöskin, että te vain menette ja tulette kokoajan ja suhteenne perustuu vain pintapuolisiin seikkoihin "hengailemiselle" ja hauskan pitoon. Ne ei varmasti tule kantamaan pitkälle. Mitäs sitten kun hauskanpito loppuu? Saatteko mitään muuta irti toisistanne ja elämästänne?
tekisi mieli tässä kohtaa panna nauruksi. Vai iän myötä. Minkä iän ? Anteeks mutta minusta tuntuu että sinua itseäsi häiritsee ikäero -- joka lähes marginaalinen -- enemmän kuin ketään muuta. Alat nähdä peikkoja ja varjoja, suunnitella vaikeuksia elämääsi, koska niitä on joskus siinä ollut. Todennäköisyys että tuhoat itse suhteen on melkoinen kaikkine kyynisyyksineen. Entä jos kyynisyys onkin ollut sinussa aina, ja sen myötä on edelliset useat suhteet kaatuneet. Jospa oletkin käyttäytynyt niin, ettei toiselle osapuolelle ole jääny vaihtoehdoksi kuin pistää suhde poikki. Ehkä ja kenties vikaa on myös sinussa itsessäsi? Mieti.. ei naurata enää minuakaan.
Jos sinulla olisi edes tarkoitus muutakin kuin ajautua umpikujaan, keskustelisit tyttösi kanssa, puhuisitte ja näkisitte onko syytä pelätä.
Mutta joku jo hoksasi sanoa, että tuntuu että elämänne on pintaliitoa ja extreamea. Onko tavallinen arki sitä, kestättekö sitä ?
Mulla oli lähes sama tilanne aiemmin, enkä koskaan täysin päässyt siitä syyllisyyden tunteesta eroon, vaikka kuinka tunsin samankaltaisuutta ja rakkautta.
Silti pärjäilin sen tunteen kanssa ihan hyvin.
Erottiin muista syistä muutaman vuoden jälkeen.
Jos kerran viihdytte hyvin toistenne seurassa, niin miksi sitä pitäisi väkisin erota.
Nautiskelkaa nyt vaan siitä mitä on.
ja hyvin menee!!Ei todellakaan riistä nuoruusvuosiani, ne ajat meni jo.naiset kehittyy nopeammin kuin miehet.tosin jouduin itsenäistymään varhain vanhempieni takia.vasta 8-vuotiaana muutin ihan eri kaupunkiin tuntemattomaan perheeseen.meni 5v ennenkuin kuulin äidistäni mitään ja isän näin vasta 15-vuotiaana.ja ennen huost.ottoa hoidin veljeä enemmän kuin äiti.veli oli 1v.
itse en epäröinyt yhtään.kun sain tietää hänen ikänsä, hän kysyi haluanko peruuttaa treffit.en halunnut.ja tässä sitä ollaan.ollaan jo puhuttu naimisiin menosta yms.ja kolme lasta halutaan.mutta eka naimisiin.ja sitä ennen meikäläiselle työpaikka.en ikinä ole ollut näin onnellinen!!hän saa minut nauramaan, ollaan tosi samanlaisia, käydään ulkona meidän molempien kavereiden kanssa..molemmat ollaan huumorintajuisia ja kutitellaan ja pussaillaan paljon.hän on myös paras ystäväni.hän lohduttaa, tukee vaikeissa asioissa ja iloitsee kanssani.ja tiedän, että hän ei tekisi minulle pahaa. en halua kokea kaikkea uudelleen.Kaikkea paskaa sietänyt, ja 21 vuoden jälkeen tiedän, mitä onnellisuus on:)olkootkin että olen työtön eikä kavereita paikkakunnalla.
Kuules, ihan turhaan koet syyllisyyttä! :) Meillä minun mieheni kanssa myös samanlainen ikäero mutta henkisesti ollaan samanikäisiä! :)
Jos sinusta kerran tuntuu että mennyt vuosi on ollut parasta aikaa niin mitä sitä murehtimaan enää mitään ikää? Sen kun annat palaa vaan ja nautit rakkaudesta!