Olen seurustellut nyt lähes kaksi vuotta miehen kanssa, jonka perhe kuuluu Herran Kansa -nimiseen yhteisöön. Perheenjäsenistä osa käy näissä yhteisön kokouksissa ja tapahtumissa suht aktiivisesti ja osa kai vähemmän aktiivisesti. Mieheni ei ole osallistunut Herran Kansan toimintaan vuosikausiin muutettuaan monta vuotta sitten pois syntysijoiltaan.
Mieheni kertoi minulle kytköksistään Herran Kansaan heti seurustelumme alkuvaiheessa ja yhteisön periaatteista. En siinä alkuhuumassa ajatellut näitä asioita syvällisesti ja viimeisen päälle, koska en tiennyt, mihin suuntaan suhteemme kehittyisi. Olin vain äärettömän onnellinen siitä, että olin viimeinkin löytänyt rakkaan ihmisen elämääni ja halusin elää päivän kerrallaan huomisesta huolehtimatta.
Seurustelumme eteni harkitusti ja varovaisesti. Lopulta muutin omasta kotikaupungistani hänen luokseen asumaan. Tämä yhteinen aikamme on ollut elämäni parasta aikaa, vaikka sitä onkin varjostanut minun melkein jatkuva työttömyyteni ja sen takia kokemani ajoittainen masennus ja tyytymättömyys. Rakastan miestäni ja hän rakastaa minua.
Olemme vakavissamme tässä suhteessa, ja tulevaisuudesta on puhuttu. Meillä näyttäisi olevan osittain samanlaisia näkemyksiä ja toiveita, mutta on myös näitä erilaisia näkemyksiä. Yksi tällainen tärkeä seikka, joka aiheuttaa kitkaa välillemme, on mahdollinen naimisiin meno ja sen toteuttamistapa. Itse kuulun evankelis-luterilaiseen kirkkoon ja mieheni ei kuulu mihinkään. Tosin minun mielestäni hän on Herran Kansan yhteisön jäsen, vaikkei käsittääkseni ole käynyt kasteella ja osallistunut tapahtumiin enää moniin vuosiin. Näistä syistä johtuen meillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin vihkiminen maistraatissa. Se on kova pala minulle, koska olen pienestä lähtien haaveillut kirkkohäistä (vaikka pienemmistäkin, mutta kuitenkin kirkkohäistä). Mieheni ei halua liittyä evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Se on käynyt selväksi, joten kirkkohäitä en tule saamaan.
Vaikka hyväksyisinkin tämän vihkimysasian, on muutakin, jonka takia mieleni ei saa rauhaa. Puhun perheen perustamisesta. Mieheni on sanonut, että jos meille siunaantuisi lapsia, hän olisi valmis tekemään myönnytyksiä. Lapsi/lapset voitaisiin kastaa minun uskooni, lapsi voisi osallistua tavalliseen uskonnon opetukseen ja mitä tulee kirkollisten juhlapäivien viettoon, niin niiden suhteen voisimme luoda omia käytäntöjä. Herran Kansan yhteisössä ei kuitenkaan vietetä esim. joulua, pääsiäistä, syntymäpäiviä ja äitien- tai isänpäivää.
Tämä tilanne on hyvin ristiriitainen ja vaikka siitä on puhuttu monet kerrat, tuntuu kuin en olisi vieläkään sen kanssa sinut. Luotan kyllä mieheeni ja siihen, mitä hän sanoo, mutta mietin sitä, voimmeko tältä pohjalta saada kestävää ja toimivaa suhdetta. Miten voimme kasvattaa lapset, kun vanhemmat omaavat erilaisia uskonnollisia näkemyksiä? Entä, mitä lapset mahtavat ajatella sitten, kun ovat tarpeeksi vanhoja tajuamaan asioita? Pelkään, että ajaudumme karille näiden uskontokysymysten myötä. En haluaisi tehdä numeroa ja suurta huutoa asiasta, mutta kysymyksessä on kuitenkin elämäni suurimmat asiat. Uskon, että ne ovat miehellenikin sitä. Mitä minun siis pitäisi tehdä? Luopua tietyistä unelmistani, vaikka miten pahaa tekisi ja koettaa elää niiden edellytysten mukaan, jotka on annettu? Miehestäni en halua luopua, koska hän on monessa mielessä hyvä mies. Tiedän, että parisuhteessa joutuu joustamaan kumpikin osapuoli vuoronperään. Miten minusta tuntuu siltä, että tässä olen nyt minä, jonka on luovuttava melkein kaikesta itselle tärkeästä ja mieheni ei ole valmis joustamaan missään?
Mieheni kertoi minulle kytköksistään Herran Kansaan heti seurustelumme alkuvaiheessa ja yhteisön periaatteista. En siinä alkuhuumassa ajatellut näitä asioita syvällisesti ja viimeisen päälle, koska en tiennyt, mihin suuntaan suhteemme kehittyisi. Olin vain äärettömän onnellinen siitä, että olin viimeinkin löytänyt rakkaan ihmisen elämääni ja halusin elää päivän kerrallaan huomisesta huolehtimatta.
Seurustelumme eteni harkitusti ja varovaisesti. Lopulta muutin omasta kotikaupungistani hänen luokseen asumaan. Tämä yhteinen aikamme on ollut elämäni parasta aikaa, vaikka sitä onkin varjostanut minun melkein jatkuva työttömyyteni ja sen takia kokemani ajoittainen masennus ja tyytymättömyys. Rakastan miestäni ja hän rakastaa minua.
Olemme vakavissamme tässä suhteessa, ja tulevaisuudesta on puhuttu. Meillä näyttäisi olevan osittain samanlaisia näkemyksiä ja toiveita, mutta on myös näitä erilaisia näkemyksiä. Yksi tällainen tärkeä seikka, joka aiheuttaa kitkaa välillemme, on mahdollinen naimisiin meno ja sen toteuttamistapa. Itse kuulun evankelis-luterilaiseen kirkkoon ja mieheni ei kuulu mihinkään. Tosin minun mielestäni hän on Herran Kansan yhteisön jäsen, vaikkei käsittääkseni ole käynyt kasteella ja osallistunut tapahtumiin enää moniin vuosiin. Näistä syistä johtuen meillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin vihkiminen maistraatissa. Se on kova pala minulle, koska olen pienestä lähtien haaveillut kirkkohäistä (vaikka pienemmistäkin, mutta kuitenkin kirkkohäistä). Mieheni ei halua liittyä evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Se on käynyt selväksi, joten kirkkohäitä en tule saamaan.
Vaikka hyväksyisinkin tämän vihkimysasian, on muutakin, jonka takia mieleni ei saa rauhaa. Puhun perheen perustamisesta. Mieheni on sanonut, että jos meille siunaantuisi lapsia, hän olisi valmis tekemään myönnytyksiä. Lapsi/lapset voitaisiin kastaa minun uskooni, lapsi voisi osallistua tavalliseen uskonnon opetukseen ja mitä tulee kirkollisten juhlapäivien viettoon, niin niiden suhteen voisimme luoda omia käytäntöjä. Herran Kansan yhteisössä ei kuitenkaan vietetä esim. joulua, pääsiäistä, syntymäpäiviä ja äitien- tai isänpäivää.
Tämä tilanne on hyvin ristiriitainen ja vaikka siitä on puhuttu monet kerrat, tuntuu kuin en olisi vieläkään sen kanssa sinut. Luotan kyllä mieheeni ja siihen, mitä hän sanoo, mutta mietin sitä, voimmeko tältä pohjalta saada kestävää ja toimivaa suhdetta. Miten voimme kasvattaa lapset, kun vanhemmat omaavat erilaisia uskonnollisia näkemyksiä? Entä, mitä lapset mahtavat ajatella sitten, kun ovat tarpeeksi vanhoja tajuamaan asioita? Pelkään, että ajaudumme karille näiden uskontokysymysten myötä. En haluaisi tehdä numeroa ja suurta huutoa asiasta, mutta kysymyksessä on kuitenkin elämäni suurimmat asiat. Uskon, että ne ovat miehellenikin sitä. Mitä minun siis pitäisi tehdä? Luopua tietyistä unelmistani, vaikka miten pahaa tekisi ja koettaa elää niiden edellytysten mukaan, jotka on annettu? Miehestäni en halua luopua, koska hän on monessa mielessä hyvä mies. Tiedän, että parisuhteessa joutuu joustamaan kumpikin osapuoli vuoronperään. Miten minusta tuntuu siltä, että tässä olen nyt minä, jonka on luovuttava melkein kaikesta itselle tärkeästä ja mieheni ei ole valmis joustamaan missään?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Ethän sinä tuon tekstisi perusteella joudu luopumaan mistään.
( ellei niitä kirkkohäitä lasketa )
Ilman kirkkoakin voit järjestää niin hienot prinsessajuhlat kuin haluatkin...
"Miten minusta tuntuu siltä, että tässä olen nyt minä, jonka on luovuttava melkein kaikesta itselle tärkeästä ja mieheni ei ole valmis joustamaan missään?" Miten on mahdollista että näet asian niin? Kirjoitat nimittäin myöskin "Mieheni on sanonut, että jos meille siunaantuisi lapsia, hän olisi valmis tekemään myönnytyksiä. Lapsi/lapset voitaisiin kastaa minun uskooni, lapsi voisi osallistua tavalliseen uskonnon opetukseen ja mitä tulee kirkollisten juhlapäivien viettoon, niin niiden suhteen voisimme luoda omia käytäntöjä." Sehän on loistava. Eli hänhän olisi valmis joustamaan aika laillakin sinun vuoksesi. Tästä nyt tulee sellainen olo että a)epäilet hänen sanojansa, luulet ehkä ettei hän joustaisi jos olisitte naimisissa b)olet prinsessa jolle satuhäät ovat tärkeimmät kuin hyvä mies c) olet ehkä kuitenkin epävarma koko suhteesta. Sinun kannattaa kyllä nyt miettiä mikä vaihtoehto on oikein ja miksi näin on. Muista että satuhää ei tarkoittaa onnellista loppuelämää, on muita asioita jotka ovat tärkeämpiä.
Jos rakastat miestäsi niin eiköhän sinunkin pitäisi olla valmis myönnytyksiin???
En todellakaan ole prinsessa enkä sellaisena itseäni koskaan pitänyt. Minulla vain on rippikouluikäisestä naisesta lähtien ollut tietynlaiset toiveet häideni suhteen, jos ylipäätään menen naimisiin. Näihin on kuulunut mm. toive vihille astumisesta mahdollisesti omassa kotikirkossani ja että isäni olisi saattamassa sinne alttarille. Se toisi oman tunnelmansa. Mitään ökyhäitä en ole himoinnut, koska en ole sellaisista piireistä. Olen kuitenkin toivonut ikimuistettavaa tilaisuutta, jota todistamaan saapuisi kenties vain lähipiiri ja tärkeimmät ystävät molempien taholta.
Eikö miehen sanoja ja lupauksia saisi sitten milloinkaan kyseenalaistaa? Tässä maailmassahan saa lukea ja kuulla niin paljon juttua pettämisistä, että itse ainakin suhtaudun niihin melkoisella varovaisuudella. Naimisiin meno on minulle tärkeimpiä askeleita elämässäni, joten minusta on parempi harkita tarkkaan kuin tehdä päätös hätiköidysti ja katua kenties myöhemmin. Onko teistä lukijoista kukaan joutunut vastaavaan tilanteeseen kuin minä? Olisi mukava kuulla kommentteja erityisesti teiltä.
Olet uskomaton! Mikä sinulle oikein on tärkeää, miehesi ja parisuhteesi vai prinsessakuvitelmasi? Kasvaisit aikuiseksi ettei sinun tarvitsisi enää leikkiä kotileikkiä, vaan voisit alkaa elää ihan oikeaa elämää.
Et todellakaan voi olettaa, että mies muuttaisi käsitystään uskonnosta sinun vuoksesi eikä varsinkaan sinun unelmiesi häiden vuoksi. Voit saada ihanat pienet häät maistraatissa tai jossakin valitsemassasi paikassa, jonne tilaat vihkijän.
Siinä olet oikeassa, että naimisiinmenoa todella tulee harkista tarkkaan etukäteen.
Siinä olet väärässä ettet voisi mennä kirkossa naimisiin. Siellä riittää että toinen on kirkon jäsen (jotkut seurakunnat siunaavat vaikka kumpikaan ei kuuluisi kirkkoon, mutta tämä on usein maksullista)niin saat liittoon siunaamisen, se eroaa vihkimisestä lähinnä nimen perusteella. Saat kävellä alttarille, vaihtaa sormuksia ja kuulla papin sanat, lisäksi joudutte käymään allekirjoittamassa paperin maistraatissa jotta liittonne olisi lainvoimainen. ulkopuolinen ei usein edes erota vihkimistä siunauksesta. Ehkä miehesikin voi kuunnella vartin papin saarnaa jos häät ovat sinulle todella tärkeät, eli eivät ne häät ole kiinni kuin miehestäsi.
alla olevassa linkissä lisätietoa vihkimisestä.
http://www.naimisiin.info/haaopas/siunaaminen.html
Olen kuullut, että tämän kirkollisen siunaamisen saisi, vaikkei toinen puolisoista kirkkoon kuuluisikaan. Olen itse asiassa tästä miehelleni jo puhunutkin eikä hän ainakaan silloin hanttiin laittanut. Pitää ottaa asia vielä uudemman kerran puheeksi. Tuon systeemin mukaan voisin kyllä naimisiin mennäkin. Kirkollinen siunaus sisältäisi niitä minulle tärkeitä elementtejä.
Tuo kirkossa siunaaminen kuulostaa hyvältä idealta, silloin miehesi ei tarvitse kuulua kirkkoon ja sinä saisit ne kirkkohäät. Ymmärrän kyllä siinä mielessä miestäsi, että jos hän kuuluu toiseen uskontoon, joka on hänelle tärkeä, niin hänelle on varmasti vaikeaa sitten liittyäkkin toiseen uskontoon, mitä hän ei ainakaan koe omakseen.
Ja mitä lapsiin tulee, niin omasta mielestäni se on niin että se olisi sitten lasten asia vähän vanhempana valita kumpaan uskontoon kuuluisivat. Mielestäni kummankaan ei kannattaisi lapsille tuputtaa omaa uskontoaan, vaan antaa sitten pikkuhiljaa valita sen oman uskontonsa. Se voi tietysti olla varsinkin pienenä vaikeaa ja sekavaa lapsille.
Etteköhän te jonkinnäköiseen kompromissiin asiasta pääse, jos teillä muuten on kuitenkin kaikki hyvin!
Kyllä se uskonnollinen yhteisö, jonka piirissä tai jonkinlaisen vaikutuksen alla mieheni on lapsuutensa/nuoruutensa viettänyt, on hänelle vielä tänäkin päivänä jossakin määrin tärkeä. Ei hän ala liittymään minun uskontokuntaani sen takia, että saisin kirkkohäät. Asiasta on kyllä puhuttu, mutta siinä on niin monta mutkaa matkassa, että parempi sen on kai antaa olla. Mieheni myös kokee toiseen uskontokuntaan liittymisen jotenkin tekopyhäksi asiaksi. Ei häntä voi siitä moittiakaan. Vaikka olen ajanut tätä omaa asiaani välillä sinnikkäästikin, niin kyllä minulla riittää ymmärrystä miehellenikin. Ei toista voi pakottaa sellaisiin tekoihin, jotka ovat vastoin hänen tahtoaan. En saisi omatunnoltani rauhaa, jos niin itsekkäästi toimisin.
Joudumme tekemään monia kompromisseja tässä meidän tapauksessamme eikä se tule olemaan ihan helppoa, mutta luulen meidän molempien olevan niihin valmiita loppupeleissä. Ennen lapsia ja avioliittoa odotan kuitenkin kosintaa. Tästä hieman sotkuisesta tilanteesta johtuen sitä ei ole vielä kuulunut, mutta annetaan ajan rauhassa kulua...