Hitto. Avioero on ihan ok silloin, kun siitä fiksusti ja asiallisesti voidaan keskustella ja asioita sopia. Ehkä käydään terapiat ja koetetaan yhdessä ratkaista tilannetta, vaikka tulos sitten olisikin ero...
Sen sijaan, kun tulee ilman selityksiä yhtäkkiä jätetyksi toisen miehen/naisen vuoksi niin siinä tuhoutuu minuus ja itsetunto. Siinä sitä sitten ollaan yksin ja hylättynä ihmeissään lapsilauman kanssa jatkamaas elämää kuten taitaa, jos taitaa... Häpeä on kamalaa ja syvä masennus ja elämänhalun menettäminen pukkaa päälle. Väkisin.
Ja tämä elää elämässäni vieläkin valtavana ahdistuksena, vaikka aikaa on kulunut yli kymmenen vuotta ja uusia suhteita ja rakkautta on paljon!
... ja nyt tulee komenttia, että älä ole katkera, elä elämääsi jne... Juu, en ole katkera. Anteeksi olen tietysti antanut sekä itselleni että exälle, mutta se ei poista sitä traumaattista tapahtumaa, joka mursi koko elämäni. Ahdistus ja mitätön itsetunto jäi pysyväksi.
Sen sijaan, kun tulee ilman selityksiä yhtäkkiä jätetyksi toisen miehen/naisen vuoksi niin siinä tuhoutuu minuus ja itsetunto. Siinä sitä sitten ollaan yksin ja hylättynä ihmeissään lapsilauman kanssa jatkamaas elämää kuten taitaa, jos taitaa... Häpeä on kamalaa ja syvä masennus ja elämänhalun menettäminen pukkaa päälle. Väkisin.
Ja tämä elää elämässäni vieläkin valtavana ahdistuksena, vaikka aikaa on kulunut yli kymmenen vuotta ja uusia suhteita ja rakkautta on paljon!
... ja nyt tulee komenttia, että älä ole katkera, elä elämääsi jne... Juu, en ole katkera. Anteeksi olen tietysti antanut sekä itselleni että exälle, mutta se ei poista sitä traumaattista tapahtumaa, joka mursi koko elämäni. Ahdistus ja mitätön itsetunto jäi pysyväksi.
Vastaukset 19
Vanhimmat
varmaankin ihmisestä tuo, että miltä tuntuu eron jälkeen ja kuinka kauan.
mieheni jätti minut ja lapset toisen naisen vuoksi ihan parin päivän varoitusajalla, kun oli heillä jo kämppäkin tiedossa yhdessä.
n. kaksi kuukautta siitä päivästä tapasin ihan vahingossa nykyisen mieheni, joka oli myös eronnut jokin aika sitten ihan samalla lailla.
emme missään vaiheessa hakeneet toisistamme mitää lohtua, vaan löysimme vaan yhteisen sävelen todella nopsaan. nyt on erostani aikaa n. 5 vuotta ja miltein saman verran uutta suhdetta takana. menimme nykyiseni kanssa naimisiin juuri kesäkuun lopulla.
voin vain sanoa, että olen nyt todella onnellinen. en koskaan ollut exäni kanssa yhtö onnellinen, vaikka teimme jopa kaksi lasta ja menimme naimisiin.
mielestäni on turha märehtiä menneitä ja pitää vaan mennä eteenpäin.
sen vielä sanon, että en todellakaan silloin hakenut uutta kumppania. olinkin jo kaikille sanonut, etten vuosiin ota ketään elämääni, mutta hän vain tuli nopeasti ja yllättäen.
Hienoa, Orvokki. sinulla on ollut hyvä kohtalo, että löysit pian uuden rakkauden ja suojan. kaikille ei käy yhtä hyvin vaan joutuu yksinään taivaltamaan vuosia ja vuosia ja hyvässä lykyssä tulee hyltyksi aina uudelleen ja uudelleen... siinäpä kiva oravanpyörä elettäväksi.
Jokainen ihmis-suhde ja jokainen erehdys, pettymys ja kriisi on tarkoitettu opiksi.
On katsottava peiliin ja mietittävä haluanko oikeasti tätä?
Jatkuvaa pettymyksen tunetta.
Sitten kun teet sen päätöksen ettet halua asiat lähtevät rullaamaan toiseen suuntaan.
Se on omasta tahdostasi kiinni.
On naisia jotka jostakin kumman syystä ajautuvat samanlaisiin suihteisiin yhä uudestaan.
Alkoholistin luota toisen alkoholistin luokse.
Väkivaltaisesta suhteesta toiseen samanlaiseen.
Muusikosta muusikkoon tai reissumieheen, urheilijasta himourheilijaan.
Alkoholistille alkoholi vie voiton suhteesta, väkivalta tuhoaa suhteen, muusikko/reppuri on aina poissa, urheilija aina treeneissä mut toisille se sopii vaan toiset siihen pettyvät.
Miksi me naiset hakeudumme vielä toisen hylkääjän luota toisen hylkääjän luokse.
Valinta on meidän ja se että tulee jossakin vaiheessa hylätyksi on tosiasia ja se on paree hyväksyä. Kaikki joutuvat luopumaan kaikestaa tavalla
tai toisella.
T.Eronnut, pettynyt, katsonut peiliin ja päättänyt olla pettymättä vaikka tulisin hylätyksikin ja himourheilijan onnellinen nainen.
Tällä hetkellä, tässä ja nyt. Huomisesta en tiedä.
Sitä ku viisikymppisenä tulee petetyksi ja jätetyksi nuoremman naisen takia... vailla sen kummempia "sopimisia" niin meneehän tässä lähinnä tuo naiseus. Jäljet on ja todella syvät.
Olen seurustellut saman ihmisen kanssa jo kohta kymmenen vuotta. Olemme olleet kihloissa neljä vuotta. Meillä on puolitoista vuotias tyttö. Ylämäkiä ja alamäkiä on ollut kuten varmasti kaikilla muillakin. Niistä on selvitty tavalla tai toisella. Nyt sitten viikko sitten mies ilmoittaa, ettei tunne minua kohtaan enää tarpeeksi ja ei jaksa yrittää... Mitä helvettiä se meinaa?!!! Ilman selityksiä on laittamassa tavaroita puoliksi ja tekemässä minusta tahtomattani yksinhuoltajaa. Helvetti, että ahdistaa!!! Ei kuulemma halua ja ei ole enää mitään puhuttavaa. Kuinka näin voi tehdä? Niin jos joku todella väittää, että näin vaan käy joskus ja kyllä siitä selvitään, niin voi helvetti. Myönnän olevani katkera. Ilman minulta kysymättä minun elämästä päätettiin. Nyt sitten pitäisi keksiä itselleen parhaat ratkaisut toipua ja jaksaa eteenpäin. Miten ihmeessä jaksan ja selviän kaikesta paskasta. On minulla tukihenkilöitä, mutta ei he ole kuitenkaan tässä tilanteessa samalla tavalla kuin minä. Voinhan mennä puhumaan jonnekin pahaan oloani, mutta ei se tuo miestäni takaisin kuten haluaisin. Auttaako aika? Hyväksynkö tilanteen ja annan ajan auttaa? Toistaiseksi joudumme kuitenkin asumaan saman katon alla muutaman viikon. Kuinka siitäkin selviää? Miten se vaikuttaa tyttäreemme? Tämä on kuin yksi kysymysten valtameri....
Vaimo teki saman kesäkuun alussa. Hyppäs toisen miehen kainaloon. Meillä on kaksi pientä lasta. Mä en niistä halunnu luopua eli yhteishuoltajuus tulossa. Kyllä toi vaan satuttaa ja perkeleesti. Mulle avioliitto oli pyhä asia. Vaikka on ollut vaikeata mä en olisi ikinään eronnut. Kaikista eniten itseäni on auttanut kun olen jutellu kaverini kanssa kenellä meni ero nätisti. Se herätti mut kesällä. Olin ero päätöksen jälkeen ihan pihalla en saanut nukuttua en syötyö laihduin 15 kiloa. Kyllä nyt alkaa jo helpottaa. Puhut vain asiasta jarehellisesti jonkun kanssa.
Olen kokenut muutama vuosi sitten suurin piirtein samanlaisen kohtalon.Menin itse jo aiemmin lääkärille kun en saanut nukuttua, ahdisti oudosti kurkkua kuristi ja töistäkään ei tullut mitään.pääsin eroon siitä suhteesta ja kyseisestä miehestä monen mutkan kautta ja se oli tuskallista.Monia painajaisia ja ties vaikka mitä.Silti uskoin aina parempaan huomiseen ja jaksoin tarpoa eteenpäin. Tapasin loppujen lopuksi sen oikean miehen joka ei edes pyri aiheuttamaan minkäänlaisia riita tai traumatilanteita.Pääset eroon miehestäsi jos vain haluat olen sitä mieltä!
ero satuttaa, vaikka siitä olisi kuinka hyvin sovittu ja pitkään harkittu. Kyllä siinä itsetunto on haavoittuu ainakin joksikin aikaa. Kaikkeen hyvään on uskottu, luotettu ja sitten kaikesta yrityksestä huolimatta päädytään eroon...se tuntuu pahalta ja pitkään. Mutta ei anneta katkeruudelle sijaa, sillä emmehän halua satuttaa itseämme enempää.
minulle tapahtui tuo kaikki kaksi kertaa.
Ensimmäisen jälkeen ajattelin, etten enää voi ikinä luottaa keneenkään.
Kun sitten vihdoin avasin sydämeni ja uskaltauduin luottamaan, kävi se taas uudelleen.
Nyt ei ole itsetunnosta, itsekunnioituksesta eikä luottamuksesta ihmisiä kohtaan jäljellä enää pientä murustakaan...
Elämä ei aina ole oikeudenmukaista.
Mulle kävi samalla tavalla. Rakastuin 17 vuotiaana, 19 vuotiaana tulin petetyksi ja jäin yksin tyttäreni kanssa. Löysin uuden miehen - uskalsin luottaa.. Nyt 12 vuoden ja 3 yhteisen lapsen jälkeen nykyinen mieheni ilmoitti ettei halua jatkaa elämäänsä minun ja lasten kanssa, hänellä on toinen nainen. Missä tein väärin? Onko syy minussa? Voiko näin käydä minulle kolmannenkin kerran? Uskallanko enää koskaan luottaa keneenkään mieheen?
Mun mielestä avioero sattuu kaikkein eniten itsetuntoon. Miksi luotin epäluotettavaan ihmiseen (jos on pettänyt tai muuten käyttäytynyt törkeästi). Miksi menin naimisiin liian hätäisesti (jos muutaman vuoden päästä tunteet toista kohtaan ovat lähinnä inhoa). Olenko ihminen jota ei voi rakastaa? Enkö itse osaa rakastaa? Jne.
Vaikeaa on myös niillä, jotka ovat kasvaneet perhekeskeiseen elämään, ja tuntuu kuin olisi pettänyt muut mennessään naimisiin 'väärän' ihmisen kanssa. Joskus avioeron häpeä on pahempi kuin huonossa liitossa pysyminen.
Itsetunto musertuu, eikä enää uskalla luottaa muihin. Helposti siinä katkeroituukin. Mutta sanoisin, että katkeruus on paljon puolustusmekanismia, jolla pyrkii osoittamaan, ettei toiste aio samaan tilanteeseen joutua. Mikäs sen paremmiin estäisi, kuin olemalla niin luotaantyöntävä ettei kukaan vastakk. sukupuolen edustaja edes kiinnostu. Katkeruudella ehkä hakee myös sympatiaa muilta.
Kun elämä kuitenkin on ainutkertainen. Sen voi viettää negatiivisissa tunnelmissa tai positiivisissa. Ihmisellä on kyky hakea hyviä puolia tilanteissa ja asioissa, jotka toisen mielestä ovat negatiivisia. Sen kyvyn kehittäminen kaiken kurjuuden keskellä on haaste. Sen haasteen otyin aikoinaan vastaan ja mielestäni suht hyvin olen pärjännyt. Joskin edelleen riippuen missä vaiheessa mies alkaa osoittaa läheisempää kiinnostusta huomaan selitteleväni etten aio ikinä enää jakaa elämääni toisen miehen kanssa ja pinnalliset suhteet ei kiinnosta. Että siinä sitä kehittämistä vielä onkin, miten estää paniikki ;)
Joo, minulle se kaikki tapahtui monta kertaa:
- aviomies lähti syytä ilmoittamatta uuteen suhteeseen. Jäin yksinhuoltajaksi.
- seuraava suhde päättyi miehen lähettämään tekstiviestiin runsaan vuoden jälkeen.
- seuraava suhde päättyi kestettyään runsaat kaksi vuotta miehen tapaturmaiseen kuolemaan.
- seuraava suhde päättyi kolmen vuoden jälkeen, kun minulle selvisi, että miellä olikin ollut koko ajan myös toinen suhde toisessa kaupungissa.
Ja arvatkaa mitä: Mimä olen hengissä! Hengissä, mutta ahdistunut ja peloissani. En luota enää elämään. Aina voi sattua mitä tahansa!
riippuu tietysti siitä, miten jaksaa uskoa elämään.Lähdin liitosta yli 20vuoden jälkeen, koska siinä ei ollut enää mitään.Se asia puitiin läpikotaisin. Siitä ei ole jäänyt kaunoja. Lähes samantien ryhdyin seurustelemaan ja sitä kesti yli vuoden, kunnes mies huomasi, että haluaa olla yksin jne. No hän halusi olla yksin puolisen vuotta, kunnes löysi seuraavan. itse ryhdyin olemaan keväällä seuraavan kanssa rauhallisesti katsotaan,mitä tulee-tyyliin. Viiden kuukauden jälkeen hän totesi, että on hankalaa ja parempi lopettaa. Kuvioissa näytti olevan alta aikayksikön seuraava...
Kyllä n.50v naiset taitavat olla sitä ongelmajätettä...
katkeruudesta mainitsin jo aiemmin....Jos useasti pettyy, niin voisiko katsoa peilistä, syitähän voi löytyä sieltäkin. En nyt tarkoita, että joka tapauksessa, mutta tulee miettineeksi...
Koralli, sinä kommentoit asiaa, jota olet "maailmalta kuullut" ja esität faktana. Onneksi lievennät sanomaasi sillä, ettet nyt ihan kaikkiin tapauksiin yleistä...
Kyllä sitä syytä löytyy aina pettyneissä naisissa/miehissä itsessääkin. Yleensä se oma vika on se, että haluaa ja tarvitsee niin paljon toisen ihmisen läheisyyttä ja rakkautta, että kelpuuttaa suhteeseen `melkein kenet vaan`. Mutta onko rakkauden ja läheisyyden tarvitseminen sitten vika?
Toinen `vika` usein pettyneissä on se, että haluaa nähdä toisessa vain sen hyvän puolen ja uskoo sen hyvän tulevan sieltä esiin, kunhan vaan tarpeeksi rakastaa. Onko se sitten väärin?
Ja kirjoitan kokemuksen syvällä rintaäänellä. Todellakin. Sillä tulin jätetyksi ja petetyksi monesti, ajauduin myös suhteeseen alkoholistin kanssa (piilotti alussa tämän hyvin)... No, pieleenhän ne menivät. Tottakai. Ja olen sataprosenttisen vakuuttunut siitä, että vika suhteen onnistumattomuuteen ei ollut minussa vaan siinä, että kumppaneilta puuttui siihen resursseja ja haluja!
Tämä uskallan sanoa siksi, että olen sekä ennen että näiden jälkeen elänyt pitkissä (yli 10vuotta) suhteissa jotka todella ovat/ovat olleet toimivia!! Minulla on kykyä elää parisuhteessa. Näillä "huonoilla valinnoilla" ei sitä ollut!!!
Ja se on totta, että suhteessa tulisi olla aina kaksi osapuolta. Mutta, kun monesti suhteessa on vain yksi osapuoli, joka koettaa omalla voimallaa sitä suhdetta kantaa ja pitää kasassa, vaikka ei siihen yksin kykenekään....
analysoida itseään ja tekemisiään vaikka maailmantappiin! Luulenpa niin, että meillä oli erilainen parisuhdeorientaatio. Viimeisestä kokeilusta en ota minkäänlaisia syitä itselleni. Kyllä se oli ihan toisen osapuolen oma tunne ja päätös. En nyt viitsi ruveta sitä availemaan tässä sen enempää, mutta jollei vuorovaikutus toimi, niin minkäpä sille voi, ellei kumpikin halua asialle tehdä jotain.Jos toinen lähtee heti, kun pieni pilvi taivaalle ilmestyy tai tulee erimielisyyksiä, niin voi olla varma, ettei siitä kumppaniksi ole isommissakaan mäissä. Minä kun en usko siihen, että sellainen 100% oikea ja 'sopiva' tässä iässä yhtäkkiä ilmestyy. Sovittamista, tahtoa ja säätämistä tarvitaan ja paljon.Niin se on, että 'kuka rinnallas ruikuttaa, takaisin mennä saa"!
kumpikin tyyppi oli ihan erilainen luonteeltaan, tavoiltaan yms.! Koralli taitaa olla niin nuori ja kokematon, ettei ymmärrystä ole riittävän laajasti. Totta hitossa minä olen katkera, vihainen ja surullinen- tunteisiini minulla on ihan täysi oikeus ja on hyvä, että niitä on! En minä ole mikään teflon-pannu!
ymmärrän tosi hyvin, itselläni ollut samanlaista, joten en kirjoittanut mitä "maailmalta kuullut". Kirjoitin silkasta omkohtaisen kokemuksen kautta. Tarkoitukseni ei ollut loukata. Rakkauden kaipuu voi sokaistaa ihmisen ja vie järjen mennessään. Ketä tästä käy syyttäminen? Rakastua renttuun/vastuuttomaan/ ja syitä tähän olen aikoinani hakenut itsestäni, miksi valitsin näin? Mikä osa minussa tyydyttyi, kun valitsin noin? Enkö ansaitsisi kunnollista miestä? Olinko niin heikko, vailla omanarvontuntoa, että tunsin itseni arvokkaammaksi, kun valitsin kyseisen miehen. Oli miten oli LUULEN, että olen oppinut jotain.
missähän lauseessa sait käsityksen, että olen nuori ja kokematon? Ehkä olen oppinut siihen, etten heti kärkeen ala syyttää toista tai " jotain muuta" kuten olosuhteita. Me itse LUOMME elämämme olosuhteet ja suurilta osin voimme VALINNOILLAMME vaikuttaa olosuhteisiin.