Miehen kanssa oltu yhdessä 2,5v, joten ei kovin kauan. Avomiehen äidin tuntenut noin 1,5v tai tuntenut on väärä sana. En tunne anoppiani, eikä hän minua. Ei olla koskaan päästy tuntemisasteelle. En vain tule anoppini kanssa toimeen. Tuskin kummassakaan sen suurempaa "vikaa", mutta kemiat ja luonteet ei vain kohtaa. Anoppi on kova "arvostelemaan" tai koen asian näin. Hän ehkä kokee vain puhuvansa asioita suoraan. Olen niin herkkä ihminen, etten ole kovin hyvä kestämään arvostelua ja paljoa muuta ei ole anopin puolelta herunut.
Siis itse asiaan, että onko anopin kanssa tultava toimeen? Aina koen itseni vaivaantuneeksi kylässä. Tuntuu vain , että olisi parempi olla kyläilemättä ja antaa miehen käydä yksinään kaikki kerrat.
Anoppi on loukannut haukkumalla autoni, joka oli kuulemma tyhmä ostos. Jatkuvia vihjailuja, etten elä terveellisesti, liiku tarpeeksi jne. Miksi kukin ei saa elää tavallaan? Haukkui mieheni, kun mies kertoi, että odotan lasta. Emme ole kuulema valmiita lapsen saantiin, etenkään mieheni. Ikää meillä on 26v. Anoppi itse sai ensimmäisen lapsen 21v. Hän oli kuulemma itse aikuisempi. Minulla on ammatti ja olen tehnyt töitä, vaikka vakipaikka ei ole, luultavasti töitä riittää jatkossakin. Talouskin pitäisi olla siis turvattu.
Raskauteen liittyvät kommentit joita olen kuullut ovat liittyneet painon nousuun ja siihen kuinka vaikea kiloista on päästä myöhemmin eroon. Ei ole paljon positiivisia juttuja herunut. Ei vain jaksa kiinnostaa koko anoppi. Tuleva lapsemme kuitenkin ansaitsisi molemmat isovanhemmat, siksi asia vaivaa minua. Äkkiä lapsikin oppii lukemaan, etten tule toimeen hänen mummonsa kanssa.
Siis itse asiaan, että onko anopin kanssa tultava toimeen? Aina koen itseni vaivaantuneeksi kylässä. Tuntuu vain , että olisi parempi olla kyläilemättä ja antaa miehen käydä yksinään kaikki kerrat.
Anoppi on loukannut haukkumalla autoni, joka oli kuulemma tyhmä ostos. Jatkuvia vihjailuja, etten elä terveellisesti, liiku tarpeeksi jne. Miksi kukin ei saa elää tavallaan? Haukkui mieheni, kun mies kertoi, että odotan lasta. Emme ole kuulema valmiita lapsen saantiin, etenkään mieheni. Ikää meillä on 26v. Anoppi itse sai ensimmäisen lapsen 21v. Hän oli kuulemma itse aikuisempi. Minulla on ammatti ja olen tehnyt töitä, vaikka vakipaikka ei ole, luultavasti töitä riittää jatkossakin. Talouskin pitäisi olla siis turvattu.
Raskauteen liittyvät kommentit joita olen kuullut ovat liittyneet painon nousuun ja siihen kuinka vaikea kiloista on päästä myöhemmin eroon. Ei ole paljon positiivisia juttuja herunut. Ei vain jaksa kiinnostaa koko anoppi. Tuleva lapsemme kuitenkin ansaitsisi molemmat isovanhemmat, siksi asia vaivaa minua. Äkkiä lapsikin oppii lukemaan, etten tule toimeen hänen mummonsa kanssa.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Ei tavitse tulla toimeen, eikä olla tekemisissä kenenkään kanssa, jota et itse halua lähipiiriisi, vaikka olisi kysymys omasta äidistäsi -anopista puhumattakaan..
helpompaa, jos miniä ja anoppi tulisivat keskenään toimeen, vaikkeivät mitenkään läheisiä ystäviä olisikaan.
Mitä nyt tuttavapiiriäni olen seurannut, niin näin se yleensä menee. Pystytään elämään ilman riitoja ja kyläillään silloin tällöin, kumpikin osapuoli varmasti sanomisiaan hilliten.
Eihän siitä mitään tule, jos miniä ja anoppi paukauttavat toisilleen suoraan kaikki kärkevät mielipiteensä.
Ilm. anoppisi kuvittelee voivansa kohdella sinua samalla tavalla kuin omaa poikaansa, jota pitää vielä pikkupoikanaan.
Tulee mieleeni päinvastainen tapaus. Hyvä ystäväni, jonka 50-vuotias vävy on käynyt heillä 12-vuotiaasta asti. ilm. kokee appivanhempansa lähes yhtä läheisiksi kuin omat vanhempansa ja kohtelee heitä samoin.
Anoppi ei hänen sanomisiaan kuitenkaan aina hyvillä mielin niele, vaan vatvoo niitä usein mielessään pitkiäkin aikoja.
Lopulta hän sitten kuitenkin aina muistuttaa itseään, että vävy kuvittelee olevansa heidän poikansa.
Eihän sitä minään pidetä, jos omille vanhemmilleen jotain möläyttääkin.
Ehkä sinun anoppisi tosiaan on huolestunut painonnousustasi.
Minä itse varoittelen jatkuvasti tytärtäni lihomisesta, eikä hän sitä pahana pidä.
Sen verran minulla kuitenkin on järkeä, etten ikinä esittäisi samanlaisia kommentteja miniälleni.
Pojalleni motkotin jatkuvasti (Olen nyt lopettnut, koska motkotukseni valuivat hänestä, kuin vesi hanhen selästä) hänen, mielestäni turhasta ja vaarallisesta, moottoripyörästään.
Miniäni autoista ei sen sijaan tulisi ikinä mieleeni sanoa sanaakaan. Tottakai hän auton tarvitsee ja vaikkei tarvitsisikaan, ei olisi minun asiani siihen puuttua.
Sinun anoppisi on varmasti minua aika paljon nuorempi, joten ehkä hänellä ei ole vielä kokemusta anoppinaolosta, sekä omasta, että tuttaviensa kohdalta.
Sinun sijassasi minä vastaisin kyllä terävästi joka ikiseen suoranaiseen haukkumiseen.
Pienemmissä arvosteluissa toisin hillitymmin esiin oman mielipiteeni, tai jos nyt arvosteluun on suoranaista syytä, voisin joskus hiukan myönnelläkin.
Uskoisin anopin lopettavan hyökkäyksensä, kun huomaisi saavansa vastuksen ja että välien säilyminen on välttämätöntä myös tulevan lapsenlapsen tapaamisten kannalta.
Miniähän on siinä avainasemassa.
Älä pistä välejä poikki, mutta pidä puolesi. Lapsen tai useampienkin lasten synnyttyä mummosta voi olla apuakin arvaamattoman paljon.
Olenpa pahoillani, että olet saanut moisen arvostelijan anopiksesi.
Itselle ei tulisi mieleenkään huomautella miniälle liikakiloista... tai yleensä kenellekään ihmiselle.
Anoppius edellyttää, että pitäisi osata olla varovainen sanomisissaan.
Anoppi/miniä suhde on helppo rikkoa arvostelulla, mutta vaikea on koota se takaisin, kun sen kerran rikkoo.
Anoppius ei anna oikeutta käyttäytyä sen kummemmin miniää kohtaan kuin käyttäytyisi muitakaan kohtaan.
Omalle tyttärelle voi sanoa liikakiloista ja höpöttää mitä sylki suuhun tuo, mutta miniän kanssa pitää olla varovainen.
Anopin pitäisi ylpeillä ennemmin siitä, että ei koskaan sano pahaa sanaa eikä arvostelua.
Jonkin kerran on miniä tullut minua loukanneeksi arovstellessaan miestään eli poikaani. Olen sen pistänyt ajattelemattomuuden ja kypsymättömyyden tiliin. En ole huomaavinani ja pistän toisesta korvasta ulos.
Anopin on osattava antaa nuoremmalle naiselle anteeksi... ja muistettava että kukaan ihminen ei ole täydellinen. Jokaisessa on omat vikansa ja kyllä anopitkin töppäilee ihan kiitettävästi.
tapauksia. Se pistää kovin vihaksi kun miniä väheksyy ja arvostelee poikaani.Olen vain antanut asian olla enkä ole puuttunut siihen.Olen huomannut, että puuttumalla asioihin saa vain pahaa aikaan.
minä olen sisälläni loukkaantunut jos huomautellaan pojastani, kiva nähdä että en ole yksin. Niin kyllä se tosi on että sitä pitää pitää suunsa kiinni monissa tilanteissa ettei loukkaa nuorempaa. Minäkin kapinoin nuorena ja huomauttelin miehelleni anopista, nyt ymmärrän että hän tarkoitti vaan hyvää neuvoillaan, mutta opin siitä etten jakele neuvojani jos ei niitä pyydetä. Minun miniäni on maailman kivoin nainenja lasten äitinä mallikelpoinen, ei ole mitään pahaa sanomista. Tietysti tulee tilanteita kun me tykätään eri lailla.
Minä olen aikanani sanonut anopille sen pojan vioista ja sehän otti nokkiinsa."Kun minun poikaani haukkui" No se poika on ollut puolisoni jo yli 30v. Välillä ihan ok, mutta välillä menee hermo.
Myös miniälläni menee välillä hermot poikani kanssa. En osaa siitä loukkaaantua, koska tiedän ettei poikani ole täydellinen.
En ota miniän moitteita henkilökohtaisena, vaan olen ylpeä, että hän voi minulle purkaa tuskastumistaan aidosti. Minusta se on hyvin suuri luottamus.
Kyllähän minä ymmärrän kuinka toiseen voi mennä hermo ihan pienestäkin. En koskaan lähde tuomitsemaan tai puolustamaan kumpaakaan. Suhtaudun lähinnä kuin ystävä jolle voi kertoa murheensa. Ongelmat he ratkaisevat keskenään.
sitä elämänkokemusta ja viisautta, jota niin monilta anopeilta täällä tuntuu puuttuvan, vaikka ikää olisikin kertynyt. On hienoa, että et kosta miniällesi oman anoppisi käytöstä, vaan ajattelet asioita kaikkien kannalta.
Nainen on naiselle niin surullisen usein susi ja miehet sen kun rellestävät, miten sattuu. Kyllä naisten kuuluukin pitää yhtä ja siten jaksavat myös paremmin pitää hyvää suhdetta yllä miehiinsä. Hienoa! Ollapa tuollainen anoppi itsekin jonain päivänä!
Voi kun minulla olisi kaltaisesi anoppi. Itselleni on osunut maailman hankalin ihminen anopiksi. Itse olen yrittänyt olla kiltti ja ymmärtää, mutta hän vaan on niin rasittava ja loukkaantuu minulle aina ihan tyhjästä. Nyt on hermot jo aika kireellä ja odotan vaan milloin mulla päässä napsahtaa. Miehen kanssa ei yleensä ikinä muuten riidellä mutta anopista "keskustelemme" kyllä lähes päivittäin. Hänelläkin on hermot tämän ihmisen kanssa jo täysin menneet. Olen jopa harkinnut eroa tämän ihanan anopin takia vaikka miehessä ei ole mitään vikaa... En vain kohta rehellisesti jaksa enää.
Miehesihän voi lapsen kanssa käydä äidillään ilman että sinun täytyisi sinne mennä pilkattavaksi ja väksyttäväksi. Kaikki ihmiset eivät kasva henkisesti aikuisiksi koskaan ja se on vaan hyväksyttävä. Omaan elämäänsä kun eivät ole tyytyväisiä niin täytyy koko ajan huomautella mistä milloinkin, repiä irvisteltävää vaikka ulkonäöstä jos ei muustakaan saa aiheita.
Herkkyys on vahvin voimavara ja ole ylpee siitä. Olen herkkä itsekkin ja tiedän että herkät näkee ja kokee paljon enemmän kuin muut. Anoppisi jos on tuollainen rahvas töksäyttelijä niin tuskin koskaan tulette toimeen keskenänne. Jos miehesi sinua rakastaa ja tulette toimeen keskenänne niin mitään muutahan ei tarvita, ei anoppeja eikä pappeja :)
Nykyään opetetaan, ettei saa pantata tunteitaan, vaan ne pitää näyttää.
Suunsa pitää puhua puhtaaksi.
Jaa'a! Odottaessaan toista lasta miniäni puhui suunsa niin puhtaaksi, että kun nyt hän tarvitsisi apuani aika useinkin pari kolme tuntia kerrallaan, opin sanomaan: Kiitos tarjouksesta. Tulen teille, kun saan seurustella teidän kaikkien kanssa.
Väliaikaista apuahan saa maksusta vaikka Mannerheimin lastensuojeluliitosta.
Ajattelen, ettei minun tarvitse ottaa huomioon miniäni tunteita. Eihän tarvitse?
Ei missään nimessä tarvitse. Ja kyllä se miniäkin oppii pyytämään apua muilta ihmisiltä, kun huomaa, ettei sinua kiinnosta. Tuskin sinä hänelle korvaamaton apu olet.
itselläni oli anoppi, joka antoi ymmärtää että olen mieluinen miniä. mutta päivänä eräänä sitten haukkui minut täysin! tuli aivan yllätyksenä. siihen asti olin käynyt kyllä kylässä, seurustellut hänen ja (vielä pahemman) appiukon kanssa. lopulta päätin, että jos he haluavat omaa lastaan ja lapsenlapsiaan nähdä, he voivat siellä kyllä käydä mutta itse jäin kotiin. tulin siihen lopputulokseen, että koska ex-mieheni oli ainoa lapsi, kukaan ei ollut kyllin hyvä heille. heille oli ilon päivä kun kuuli erostamme. mutta muista sanoa miehellesi, hänen täytyy aina olla sinun puolellasi!! hänen täytyy käydä keskustelua äitinsä kanssa ja sanoa suoraan että hänelle rakasta naista ei arvostella. siitä hatun nosto ex:lleni. vaikka olimme eronneet, ei hän sietänyt minun haukkumistani vaan käski olla hiljaa.