Voi pyhä jysäys. Lukekaa nyt tämä tositarina ja pistäkää kommenttia. Surullisia asioita on mahtunut menneeseen 10 vuoteen mutta tämä kesä on ollut kaikista pahin. Jonnekin on pakko saada purkaa.
Eletään vuotta 2007 ja tuntuu välillä, että elävätkö appivanhempani kivikautta!?! Toisaalta luulen, että heissä on jotain henkistä sairautta, sairaalloista itsekkyyttä ja negatiivisuutta. En tiedä, mutta pahalta tuntuu heidän sanansa ja tekonsa.
Menin kaksi vuotta sitten naimisiin mieheni kanssa jolla on maatila. Emme toki asu maatilalla (mieheni vanhemmat asuvat siellä), sillä käymme molemmat muualla töissä. Vain keväällä ja syksyllä olemme enemmän maatilan hommissa kun viljan kanssa on tekemistä. Ennen naimisiin menoa olimme olleet yhdessä jo noin 10 vuotta.
Anyway, asia on se, että en tule millään toimeen appivanhempieni kanssa. Aina kun ajamme tilalle, tuntuu kuin mahani kääntyisi ympäri, niin pahalta sinne meno tuntuu.
En halua kovin syvällisesti kertoa mistä nämä pahat välit ovat pohjimmiltaan lähtöisin, mutta peruselementit saatte tästä, päätelkää itse loput: ainut poika, maatila ja sukupolvenvaihdos, raha ja menestyminen/pelko pojan alamäestä (ja maiden menetyksestä), ylpeys ja kateus.
Tässä esimerkkitilanteita esim. tältä kesältä:
- appivanhemmat suuttuivat ylipaljon, kun asuttuamme vuokralla pidemmän aikaa ostimme oman asunnon "kysymättä" ensin heiltä! Ihmettelen vain, pitääkö parisuhteessa pitkään ollut pari kysyä miehen vanhemmilta lupa, jos haluaa edetä omassa elämässään. Lupasivat, etteivät tule koskaan käymään meidän uudessa asunnossa ja samalla ovat kuulemma kieltäneet kokoa sukua tulemasta. Sitten joskus kun on toisen lapsen hankkimisen aika, niin pitääköhän siihen kysyä lupa appivanhemmilta?
- olivat selvitelleet minun taustoja kotikaupungistani. Olivat saaneet selville mm. että minulla on teinivuosina ollut poikaystävä, joka on jättänyt minut. Nyt kaksi vuotta heidän ainoan poikansa kanssa naimisisssa olon jälkeen, he huutavat, että kato nyt minkälaisen otit, kun entinenkin jätti (vaikka, tosiasiassa minä jätin tämän teinivuosien ihastuksen, kun löysin nykyisen mieheni...ja siitähän on aikaa!). Lisäksi huusivat talonsa pihassa (niin että naapuritkin taatusti kuulivat) että kannattaisi heidän poikansa eli minun mieheni hankkia joku sihteeri, jonka kanssa pelehtiä tai käydä Thaimaasta hakemassa nainen itselle, kun eihän tuosta miniästä tiedä mitä se nykyäänkin puuhaa (ja meidän avioliitto kun on onnekkaista onnellisin jos ei suhdetta appivanhempiin lasketa..).
- kun välimme appivanhempiin ovat menneet alamäkeä, niin he ovat osoittaneet selvästi, että he eivät minun lisäkseni pidä myöskään vanhemmistani. Mistä lie ovat päähänsä saaneet (liekö kateutta, että mieheni ja minun välit minun vanhempiinkaan eivät saisi olla kunnossa, kun ei ole heihinkää).
Viimeksi tilalla käydessäni sain kuulla, että jos isäni joskus menee mieheni tilalla käymään, appiukkoni ampuu isäni!
Minä sanoin hänelle tähän heti takaisin, että etkö sinä häpeä sanojasi! Tästä appiukko kävi päälle. Haki otetta kurkultani. Töni. Ja viiden minuutin päästä jo vähätteli ja nauroi ilkeästi, kun syytin häntä kuristamisaikeistaan. Näin pitkälle ei ole koskaan aiemmin menty. Mutta en ihmetellyt asiaa, koska tiedän, että anoppini on saanut vuosia aiemmin kärsiä päällekäymisistä ja lievästä pahoinpitelystäkin.
Onneksi mieheni puolusti minua ja uhitteli isälleen, olematta koskaan koskematta minuun. Luojan kiitos ihanasta miehestäni, joka ei onneksi muistuta isäänsä. Olenkin sanonut hänelle, että jos minun pitäisi itse puolustautua hänen vanhempiaan vastaan, olisin ottanut eron jo aikaa sitten ja itseasiassa häihin asti emme olisi koskaan päässetkään.
- kun keväällä lähellä kevättöiden aloitusta kävimme mieheni kanssa tervehtimässä 90-kymppisiä isovanhempiani ja samaan aikaan appiukkoni olisi toivonut meidän olevan metsähommissa (eikä asia mennyt niin kuin hän oli sanonut) sain pari päivää myöhemmin kuulla appiukkoni suusta: "Mitä vittua siellä X:ssä pitää joka kuukausi ravata, kun on kiireellisiä töitä tilalla"
Kaikki tämä ja LUKEMATON muu koettu tilanne painaa mieltä maahan. Lisäksi harmittaa, että appivanhempani kulkevat mieheni kotiseudulla puhumassa perättömiä miehestäni ja etenkin minusta ja jopa vanhemmistanikin. Olen pyrkinyt siihen, että pitäisin suuni enkä sanoisi pahasti vastaan, ettei tarvitsisi itse katua. Vaikeaa se on. Mutta mielipiteemme sanomme, vaikka se heistä tuntuu siltä, että emme kunnioita heitä. Tottahan toki kunnioitamme, mutta kyllä aikuisten ihmisten pitää kunnioittaa toisiaan tasapuolisesti, eikä heitellä suoraan sanottuna paskaa toisen niskaan. En ole yli kuukauteen käynyt tilalla enkä hetkeen menekään. Mieheni on hoitanut töitä itse ja ollut juuri ja juuri väleissä kotiväkensä kanssa, jotta on saanut vanhemmiltaan apua maatöissä. Päätin, että minulla ei ole siihen taloon hetkeen asiaa. Nyt odotan heiltä vain sydämestä tulevaa anteeksipyyntöä. Mutta mahtaako sitä koskaan tullakaan.
Luojan kiitos, tämä kaikki on vain lähentänyt välejä mieheeni, kun olemme näistä asioista ja niihin liittyvistä tunteista puhumaan.
Eletään vuotta 2007 ja tuntuu välillä, että elävätkö appivanhempani kivikautta!?! Toisaalta luulen, että heissä on jotain henkistä sairautta, sairaalloista itsekkyyttä ja negatiivisuutta. En tiedä, mutta pahalta tuntuu heidän sanansa ja tekonsa.
Menin kaksi vuotta sitten naimisiin mieheni kanssa jolla on maatila. Emme toki asu maatilalla (mieheni vanhemmat asuvat siellä), sillä käymme molemmat muualla töissä. Vain keväällä ja syksyllä olemme enemmän maatilan hommissa kun viljan kanssa on tekemistä. Ennen naimisiin menoa olimme olleet yhdessä jo noin 10 vuotta.
Anyway, asia on se, että en tule millään toimeen appivanhempieni kanssa. Aina kun ajamme tilalle, tuntuu kuin mahani kääntyisi ympäri, niin pahalta sinne meno tuntuu.
En halua kovin syvällisesti kertoa mistä nämä pahat välit ovat pohjimmiltaan lähtöisin, mutta peruselementit saatte tästä, päätelkää itse loput: ainut poika, maatila ja sukupolvenvaihdos, raha ja menestyminen/pelko pojan alamäestä (ja maiden menetyksestä), ylpeys ja kateus.
Tässä esimerkkitilanteita esim. tältä kesältä:
- appivanhemmat suuttuivat ylipaljon, kun asuttuamme vuokralla pidemmän aikaa ostimme oman asunnon "kysymättä" ensin heiltä! Ihmettelen vain, pitääkö parisuhteessa pitkään ollut pari kysyä miehen vanhemmilta lupa, jos haluaa edetä omassa elämässään. Lupasivat, etteivät tule koskaan käymään meidän uudessa asunnossa ja samalla ovat kuulemma kieltäneet kokoa sukua tulemasta. Sitten joskus kun on toisen lapsen hankkimisen aika, niin pitääköhän siihen kysyä lupa appivanhemmilta?
- olivat selvitelleet minun taustoja kotikaupungistani. Olivat saaneet selville mm. että minulla on teinivuosina ollut poikaystävä, joka on jättänyt minut. Nyt kaksi vuotta heidän ainoan poikansa kanssa naimisisssa olon jälkeen, he huutavat, että kato nyt minkälaisen otit, kun entinenkin jätti (vaikka, tosiasiassa minä jätin tämän teinivuosien ihastuksen, kun löysin nykyisen mieheni...ja siitähän on aikaa!). Lisäksi huusivat talonsa pihassa (niin että naapuritkin taatusti kuulivat) että kannattaisi heidän poikansa eli minun mieheni hankkia joku sihteeri, jonka kanssa pelehtiä tai käydä Thaimaasta hakemassa nainen itselle, kun eihän tuosta miniästä tiedä mitä se nykyäänkin puuhaa (ja meidän avioliitto kun on onnekkaista onnellisin jos ei suhdetta appivanhempiin lasketa..).
- kun välimme appivanhempiin ovat menneet alamäkeä, niin he ovat osoittaneet selvästi, että he eivät minun lisäkseni pidä myöskään vanhemmistani. Mistä lie ovat päähänsä saaneet (liekö kateutta, että mieheni ja minun välit minun vanhempiinkaan eivät saisi olla kunnossa, kun ei ole heihinkää).
Viimeksi tilalla käydessäni sain kuulla, että jos isäni joskus menee mieheni tilalla käymään, appiukkoni ampuu isäni!
Minä sanoin hänelle tähän heti takaisin, että etkö sinä häpeä sanojasi! Tästä appiukko kävi päälle. Haki otetta kurkultani. Töni. Ja viiden minuutin päästä jo vähätteli ja nauroi ilkeästi, kun syytin häntä kuristamisaikeistaan. Näin pitkälle ei ole koskaan aiemmin menty. Mutta en ihmetellyt asiaa, koska tiedän, että anoppini on saanut vuosia aiemmin kärsiä päällekäymisistä ja lievästä pahoinpitelystäkin.
Onneksi mieheni puolusti minua ja uhitteli isälleen, olematta koskaan koskematta minuun. Luojan kiitos ihanasta miehestäni, joka ei onneksi muistuta isäänsä. Olenkin sanonut hänelle, että jos minun pitäisi itse puolustautua hänen vanhempiaan vastaan, olisin ottanut eron jo aikaa sitten ja itseasiassa häihin asti emme olisi koskaan päässetkään.
- kun keväällä lähellä kevättöiden aloitusta kävimme mieheni kanssa tervehtimässä 90-kymppisiä isovanhempiani ja samaan aikaan appiukkoni olisi toivonut meidän olevan metsähommissa (eikä asia mennyt niin kuin hän oli sanonut) sain pari päivää myöhemmin kuulla appiukkoni suusta: "Mitä vittua siellä X:ssä pitää joka kuukausi ravata, kun on kiireellisiä töitä tilalla"
Kaikki tämä ja LUKEMATON muu koettu tilanne painaa mieltä maahan. Lisäksi harmittaa, että appivanhempani kulkevat mieheni kotiseudulla puhumassa perättömiä miehestäni ja etenkin minusta ja jopa vanhemmistanikin. Olen pyrkinyt siihen, että pitäisin suuni enkä sanoisi pahasti vastaan, ettei tarvitsisi itse katua. Vaikeaa se on. Mutta mielipiteemme sanomme, vaikka se heistä tuntuu siltä, että emme kunnioita heitä. Tottahan toki kunnioitamme, mutta kyllä aikuisten ihmisten pitää kunnioittaa toisiaan tasapuolisesti, eikä heitellä suoraan sanottuna paskaa toisen niskaan. En ole yli kuukauteen käynyt tilalla enkä hetkeen menekään. Mieheni on hoitanut töitä itse ja ollut juuri ja juuri väleissä kotiväkensä kanssa, jotta on saanut vanhemmiltaan apua maatöissä. Päätin, että minulla ei ole siihen taloon hetkeen asiaa. Nyt odotan heiltä vain sydämestä tulevaa anteeksipyyntöä. Mutta mahtaako sitä koskaan tullakaan.
Luojan kiitos, tämä kaikki on vain lähentänyt välejä mieheeni, kun olemme näistä asioista ja niihin liittyvistä tunteista puhumaan.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Miten tuntuu kuin olisin lukenut tämän tarinan jo aiemmin?
No, tarinasi on kuitenkin niin puolueellinen, että siihen on vaikea sanoa muuta kuin kysyä: Mitä itse katsot tehneesi väärin?
Muitakin emäntiä ja nimenomaan lounais-suomesta.
Ap. Itsekin aikoinani vaikeassa tilanteessa olleena, en oikein osaa muuta neuvoa antaa kuin, älä alennu heidän tasolleen. Ei sinun tarvitse välittää mitä satuja muille kertovat, muutkin ehkä jo tunnistavat heidän juttunsa huuhaaksi. Niin meidän tapauksessamme kävi. Aika överiksi nuo jutut ovat menneet. Pysy pois tilalta pidemmän aikaa, saavat aikaa miettiä. Me pidimme etäisyyttä pari vuotta, jonka jälkeen anoppi teki sovinoeleen johon tartuin ja annoin kaiken anteeksi. Sen jälkeen kaikki on sujunut ihan mallikkaasti.
Niin, nuo asiat lähensivät meitäkin mieheni kanssa, pääasia on, että te kaksi vedätte yhtä köyttä ja huolehditte rakkaudestanne.
Jaksamista
Ensimmäistä kertaa puran elämääni nettiin.
Tottahan sitä on itsekin tullut tehtyä virheitä. Suurin virhe on kai ollut se, että on tullut sanottua oma mielipide asioihin.
Inhokkimaineeni alku on kai siinä, kun appivanhemmat epäilivät ja tekevät sitä kai edelleen, että elän mieheni siivellä (eli heidän säästämillään rahoilla). Epäilyjensä pohja lie vain siinä, että perhetaustani eivät ole niin suurilla dollarinkuvilla koristellut, kuin heidän talonsa (käyn hyväpalkkaisessa työssä ja olen suhteemme alusta saakka ollut tarkka, että maksan hankinnoistamme puolet) ja kun olen joskus osoittanut sen, että onnellisuus ei tule rahalla tekemällä niin tämä on ollut heidän varpailleen astumista, mitä en silloin siinä tilanteessa heti hoksannut, kun ärsyyntyneisyyttäni mielipiteeni tokaisin (esim. vuosi sitten syksyllä aina kun kävin heillä kylässä, appeni kysyi joka kerta, että kuinkas paljon tienaat. Siihen en toki ole koskaan vastannut muutoin kuin, että ihan ok, sillä asiahan ei heille kuulu).
Raha, pärjääminen ja niillä kerskuminen (ja samalla muiden aliarvioiminen) on appiukkoni lempiaihe. Siihen kun on oman mielipiteen tokaissut, niin se on ollut liikaa. Ilmeisesti heidän mielipiteitään ei saisi kyseenalaistaa tai muuten se tarkoittaa vain, että heitä ei "kunnioiteta". Toki vanhemmat tarkoittavat hyvää ja haluavat kannustaa eteenpäin kohti entistä parempaa menestystä, mutta jos raha ja menestys on kaikki mikä on tärkeää, niin silloin pitäisi tilannetta pohtia uudestaan.
Virheeni liittyvät siis oman mielipiteen sanomiseen. Niistä he ovat saaneet syytä kantaa kaunaa vuosia ja vuosia. Lisäksi he tekevät omia johtopäätelmiään sanomisistani, jotka eivät mene välttämättä yksiin tarkoittamani asian kanssa.
Sitä niittää mitä kylvää, eli olisi ollut parasta olla hiljaa alusta (mutta minkä luonnolleen voi, jos on eri mieltä). Sitä paitsi hyvällä olen aina yrittänyt, en pahalla. Mutta lie parasta olla hiljaa tästä eteenpäin. Tällaisia vinkkejä olen poiminut muiden tarinoista ja niihin annetuista ohjeista.
Huh heijakkaa, kun sai asiansa kirjoitettua, niin johan helpotti! Ja kiitos kannustavista sanoista. Näin uskon itsekin, että ajan kanssa asia paranee.
Minustakin tuntuu kovasti tutulta tekstiltä.
Tuskin kahta näin samanlaista tarinaa voi olla, ainakaan näissä nettikertomuksissa.
Varmaan juu löytyy virheitä aina kaikista osapuolista, mutta mielestäni mikään ei oikeuta toisen kurkkuihin käymiseen tai toisen vanhempien tappamisen uhkailuun. Se jo yksin kertoo, että kaikki ei ole kunnossa siellä pääkopassa.
Jo on sakkia. Aika pöljää on meininki. Appiväkesi on joko alunalkaen tavanomaista keskeneräisempiä tai sitten tilasta ja urasta luopuminen ottaa tosi koville.
Neuvoisin näin, että käy siellä mahdollisimman vähän (ei liene vaikeaa toteuttaa) äläkä alennu heidän tasolleen. Älkääkä missään tapauksessa muuttako tilalle asumaan, jos appiväki asuu lähimaillakaan. Kiehukoon omassa liemessään ja katselet menoa kauempaa.
Jos appiukkosi ihan tosiaan kävi kimppuusi, niin kyllä sinun olisi pitänyt tehdä rikosilmoitus, ei tuollaista saa painaa villaisella!
Ja tappouhkaukset, kyllä tämä on poliisiasia.
Onko rikos jo vanhentunut?