Kertokaa kokemuksia, miten elämä on jatkunut eron jälkeen? Kuinka pääsee jaloilleen?
Itselläni päättyi kolmen vuoden suhde vastikään. Aika ei sinällään ole pitkä, mutta siinäkin ajassa kerkeää toiseen rakastumaan ja kiintymään hyvinkin paljon. Meille oli muodostunut oma elämä, omat tavat, yhteinen huumori, meidän "yksikkö". Toinen oli niin läheinen ja tuttu. Nyt hän ei enää olekaan osa elämääni.
Miten voin enää ikinä rakastua, olla kenenkään toisen lähellä? Ajatuskin treffeistä ja suhteen alkuvaiheeseen liittyvästä sähläämisestä tuntuu niin vaikealta ja työläältä, etten jaksa edes ajatella koko asiaa. Toisen miehen vartalo ja läheisyyskin tuntuu ajatuksena jo todella oudolta, eikä missään hyvässä mielessä. Oma mies oli niin tuttu ja rakas, juuri mulle sopiva. Hän tiesi mistä minä tykkään ja mitä minä tarvitsen.
Tuntuu vaikealta jatkaa arkea yksin, opetella uudet rutiinit ja uusi elämä. Vaikeaa hyväksyä sitä, ettei enää ikinä yhdessä tehdä asioita, joita yleensä teimme, eikä käydä paikoissa joissa kävimme. Tuntuu niin oudolta, ontolta.
Olen myös menettänyt täysin uskoni ihmissuhteisiin ja ihmisiin ylipäänsä. Jokapuolella korviin tunkee niin uskomattomia tarinoita, ettei voi kuin ihmetellä ihmisten kusipäisyyttä. Tuntuu, että kaikki pettää ja valehtelee, jopa ne joista sitä ei ikinä uskoisi. Keneenkään ei voi enää luottaa. Jokainen sana tuntuu olevan valetta. Ei ole varmaan vaikeaa arvata, että tälläistä tapahtui omassakin suhteessa, siksihän erosimme. Mies ei varsinaisesti minua pettänyt, mutta tekstaili selkäni takana muille naisille. Sen pidemmälle ei ilmeisesti koskaan ehtinyt. Tälläkin palstalla lukiessa tulee niin paha olo, onko niitä rehellisiä ja parisuhdetta aidosti arvostavia ihmisiä oikeasti edes olemassa?
Missä niitä ihmisiä edes tapaa? Jokaisen mieheni olen tavannut baarissa, mutta nyt sekin ajatus tuntuu jotenkin ahdistavalta. En jaksaisi roikkua epätoivoisten seksinnälkäisten juoppojen seurassa iltatolkulla. Inhoan sinkkuelämää, tarvitsisin jonkun ihmisen jonka kanssa jakaa elämäni. Olen vain niin totaalisesti menettänyt uskoni ihmisiin ja rakkauteen, ettei tunnu näkyvän valoa tunnelin päässä. Perin ahdistava tunne.
Onhan mulla elämässäni muutakin kuin suhde, minulla on ihania ystäviä joiden kanssa voin jutella ja pitää hauskaa, opiskelen unelmieni opiskelupaikassa ja osaan viettää aikaani myös yksin. Eiköhän jokainen meistä siltikin kaipaa rakkautta ja suhdetta? Tuntuu vaan, että en pysty siihen enää.
Itselläni päättyi kolmen vuoden suhde vastikään. Aika ei sinällään ole pitkä, mutta siinäkin ajassa kerkeää toiseen rakastumaan ja kiintymään hyvinkin paljon. Meille oli muodostunut oma elämä, omat tavat, yhteinen huumori, meidän "yksikkö". Toinen oli niin läheinen ja tuttu. Nyt hän ei enää olekaan osa elämääni.
Miten voin enää ikinä rakastua, olla kenenkään toisen lähellä? Ajatuskin treffeistä ja suhteen alkuvaiheeseen liittyvästä sähläämisestä tuntuu niin vaikealta ja työläältä, etten jaksa edes ajatella koko asiaa. Toisen miehen vartalo ja läheisyyskin tuntuu ajatuksena jo todella oudolta, eikä missään hyvässä mielessä. Oma mies oli niin tuttu ja rakas, juuri mulle sopiva. Hän tiesi mistä minä tykkään ja mitä minä tarvitsen.
Tuntuu vaikealta jatkaa arkea yksin, opetella uudet rutiinit ja uusi elämä. Vaikeaa hyväksyä sitä, ettei enää ikinä yhdessä tehdä asioita, joita yleensä teimme, eikä käydä paikoissa joissa kävimme. Tuntuu niin oudolta, ontolta.
Olen myös menettänyt täysin uskoni ihmissuhteisiin ja ihmisiin ylipäänsä. Jokapuolella korviin tunkee niin uskomattomia tarinoita, ettei voi kuin ihmetellä ihmisten kusipäisyyttä. Tuntuu, että kaikki pettää ja valehtelee, jopa ne joista sitä ei ikinä uskoisi. Keneenkään ei voi enää luottaa. Jokainen sana tuntuu olevan valetta. Ei ole varmaan vaikeaa arvata, että tälläistä tapahtui omassakin suhteessa, siksihän erosimme. Mies ei varsinaisesti minua pettänyt, mutta tekstaili selkäni takana muille naisille. Sen pidemmälle ei ilmeisesti koskaan ehtinyt. Tälläkin palstalla lukiessa tulee niin paha olo, onko niitä rehellisiä ja parisuhdetta aidosti arvostavia ihmisiä oikeasti edes olemassa?
Missä niitä ihmisiä edes tapaa? Jokaisen mieheni olen tavannut baarissa, mutta nyt sekin ajatus tuntuu jotenkin ahdistavalta. En jaksaisi roikkua epätoivoisten seksinnälkäisten juoppojen seurassa iltatolkulla. Inhoan sinkkuelämää, tarvitsisin jonkun ihmisen jonka kanssa jakaa elämäni. Olen vain niin totaalisesti menettänyt uskoni ihmisiin ja rakkauteen, ettei tunnu näkyvän valoa tunnelin päässä. Perin ahdistava tunne.
Onhan mulla elämässäni muutakin kuin suhde, minulla on ihania ystäviä joiden kanssa voin jutella ja pitää hauskaa, opiskelen unelmieni opiskelupaikassa ja osaan viettää aikaani myös yksin. Eiköhän jokainen meistä siltikin kaipaa rakkautta ja suhdetta? Tuntuu vaan, että en pysty siihen enää.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Vastaus särkyneelle sydämelle on, että kyllä fiksuja ja vapaita miehiä on. Mutta tuskin baareissa, sieltä löytää yhdenyön ystäviä ja heippa-kavereita. Haepa netistä palsta, jossa etsitään ystävää "tositarkoituksella". Varmaankin palstan löydät, vaikka en pysty tarkempaan neuvomaan.
Tiedän pari naista, jotka ovat sieltä löytäneet elämänsä ihmisen. Tietysti itse seulot ja olet tarkka havainnoissasi.
Onnea etsintään!
Mulla on erosta jo 9 kuukautta, seurustelin vain vuoden hänen kanssaan mutta silti kerkesi kiintyä häneen. Joten kyllä tuo 3 vuotta on jo pitkä aika, enkä yhtään ihmettele että pahalta tuntuu ja jos erosta ei ole kauan aikaa. Kyllähän se aika aina parantaa haavat. Mun omasta mielestä exän kanssa ei kannata olla yheyksissä ollenkaan vaikka vaikeaahan se varmasti on mutte erosta pääsee helpommin yli kun ei pidä yhteyttä. Nopeammin unohtaa minkälainen hän oli eikä osaa kaivata enään niin kovasti häntä. Voimia sinulle.
Siinäpä se ongelma kai onkin. Ne baarit. Harvemmin sieltä mitään helmiä löytää.
Olen itsekin juuri eronnut/eroamassa 7 vuoden yhteisen taipaleen jälkeen ja tunnistin todella tunteesi. Koen asiat samoin. On todella vaikea kuvitella elämää ilman toista. Minunkin mieheni alkoi kaivata muuta. Halauksia, yritetään selvitä!
Kirjoitiut todella kuten itsekin olen asiaa miettinyt. Seurustelumme ei ollut pitkä, mutta jotenkin tuntui niin luontevalta ja oikealta. Mutta varmaankin vain minusta...
Nyt yritän kerätä palasia kasaan, vatsassa on hirveä myökky ja joka paikkaan koskee. Koko tämän ajan (nyt vasta 2 vkoa) minulla on ollut kylmä, paleltaa.
Ohessa kaunis runo, joka kosketti minua:
Elämäni olisi ehkä yksinkertaisempaa ellen olisi tavannut sinua.
Vähemmän murhetta, joka kerta, kun meidän täytyy erota.
Vähemmän pelkoa seuraavan ja sitä seuraavan eron takia.
Eikä myöskään niin paljon tätä voimatonta ikävää silloin kun et ole täällä.
Tätä, joka haluaa mahdottomia ja heti seuraavassa silmänräpäyksessä ja joka sitten, koska se on mahdotonta on loukkaantunut ja hengittää raskaasti.
Elämäni olisi ehkä ollut yksinkertaisempaa ellen olisi koskaan tavannut sinua.
Se vain ei olisi minun elämäni.
Sellaista se on elämä.Yritetään vain jaksaa, aika parantaa haavat,uskon. Ei saa menettää uskoa huomiseen, itseensä ja elämään. Minua alkaa taas itkettämään, ,kun tätä kirjoitan...
samassa tilanteessa. Olen vain miespuolinen. Elämän valo on kadotettu ja vaikka toinen uskookin, että elämääni alkavat paistaa uudet auringot, niin tiedän ettei näin tule käymään.
Välillä on hieman helpompaa, kun ei ehdi miettimään ja pohtimaan asioita, mutta sisimpäni on silti kuollut. Omassakin elämässäni on muuta sisältöä kuin suhde, mutta se tärkein palikka puuttuu. Elämä jatkaa kulkuaan, vaikka yhtä hyvin voisin olla kuollut. Olo lienee kuin kävelevällä ruumiilla.
En voi enää luottaa kehenkään. En edes itseeni. Parhaani olen aina yrittänyt, mutta sekään ei näytä riittävän. Helpommalla taitaa selvitä, kun lakkaa yrittämästä. En näe myöskään mitään mahdollisuutta uuteen suhteeseen kenenkään kanssa. Siitä seuraisi vain lisää pahuutta kaikille osapuolille.
Rakkaus, rehellisyys ja parisuhde ovat aina olleet elämäni kantavia arvoja. On vain todella musertavaa huomata, että niillä ei ole tässä maailmassa enää mitään tekoa. Ja toisaalta se, etten voi näitä asioita enää koskaan saada tekee oman, kuolettavan, osansa.
Toivon sinulle parempaa huomista ja lämpöä elämään!
...ja huomaat saavasi valoa putken päähän. Itse kipunoin kolmisen vuotta kestäneen suhteen loppua nyt viidettä kuukautta. Kyllä aika auttaa, unohtaa ei ehkä pysty mutta ajan kanssa asioita pystyy katsomaan vailla tunnekuohua. Ja kyllä, välillä menee tosi surkeasti mutta aina välillä on lempeämpi päivä. Älä luovu itsestäsi tulevissa suhteissa, olet ansainnutolla kokonainen. Pidä itsestäsi huolta ja elämä tarjoaa sinulle parastaan : ) VOimia syksyyn
Kyllä rehellisiä ja aidosti parisuhdetta arvostavia ihmisiä vielä on olemassa, mekin kohtalotoverisi täällä ja sitten ne monet sinkut, jotka myös etsivät samaa rehellistä, aitoa ja hyvää kuin mekin. Ei voi kuin hyväksyä, että ihmiselämään kuuluu vastoinkäymiset ja pettymykset, myös rakkaudessa. Aika parantaa haavoja, onneksi sentään, mutta kyllähän selkäänpuukotukset, isot pettymykset koville ottavat luonnollisesti. Jaksamista kuitenkin ja kaikkea hyvää! Uskotaan parempaan tulevaisuuteen ja onneen vielä. Niin kauan kuin on elämää, on toivoakin. Ihminen usein myös vahvistuu rankkojenkin vastoinkäymisten kautta, löytää itsestään kuitenkin sitä hyvää ja arvokasta, johon voi itse ainakin vielä uskoa. Pettäjille tms. ei hyviä eväitä sitten elämäänsä loppujen lopuksi jääkään, heidän "riippakivensä" kasvaa vuosien saatossa, etenkin jos sama jatkuu. Tsemppiä paljon!!