Poden neljänkympin kriisiä ja uskottomuus-/erokriisiä.
Vaimo oli uskoton ja myös seurustellut avoimesti uuden rakkauden kanssa avioliitosta huolimatta. Terapiakaan ei johtanut mihikään, lopulta muutin pois kodistani kun en muut voinnut. Asumuserossa oltu 4 kk mutta aina vaan tuntuu siltä että jokainen päätös on täysin väärä. Mutta minkä teet kun kaksi pitäisi haluta yhteistä elämää jotta siitä mitään tulee ja toinen ei osaa päätää mitä haluaa. Suhde on aina välillä "varmasti täysin loppu"
Puhevälit olivat pitkään poikki toisen tapaaminen kivuliasta, noin 4 viikkoa sitten hän esnimmäisen kerran ehdotti uutta yrittämistä. Sitten taas mieli tuntuu muuttuneen ja en tiedä missä tänään mennään.
Olen yrittänyt keskustella asiasta ja kertoa että vihani ja pettymykseni laannuttua olen aina vaan sitä mieltä että meidän ei tulisi erota. Tämä pitkä piina vaan tuntuu niin turhalta ja se satuttaa myös lapsia.
Ihmettelen vaan että olenko enää täysijärkinen kun haluan petturin takaisin, eikä meidän yhdessäelokaan mitään ruusuilla tanssia ollut. Olen jopa tavannut naisen joka tuntuu olevan enemmän minun tyyppiä mutta silti...
Emme ole kumpikaan toisen ensimmäinen partneri ja seksikokemusta molemilla on joten sitäkään ei tarvitse lähteä kartuttamaan. Meillä on kaikki lapsiperheen ongelmat ja kuitenkin tuntuu siltä että setä arkea ei mikään voita.
Miten toinen voi mennä niin lukkoon ettei enää kuin hetkittäin ole järkeenkäypä, miten itse voi olla niin sekaisin että vaikka tietää mitä pitäisi ja ei pitäisi tehdä on pakka niin sekaisin ettei tiedä mistä aloittaa. Molemmat haluaisivat yrittää uudestaan ja kummallakin on sivusuhde - aivan järjetöntä touhua.
Minua ainakin kaduttaa oma käytökseni ja tekoni tilanteessa mutta toisaalta en ole muuta osannut tehdä. Mitä tulevaisuus tuokaan tullessan toivon että se ei ole ERO.
Vaimo oli uskoton ja myös seurustellut avoimesti uuden rakkauden kanssa avioliitosta huolimatta. Terapiakaan ei johtanut mihikään, lopulta muutin pois kodistani kun en muut voinnut. Asumuserossa oltu 4 kk mutta aina vaan tuntuu siltä että jokainen päätös on täysin väärä. Mutta minkä teet kun kaksi pitäisi haluta yhteistä elämää jotta siitä mitään tulee ja toinen ei osaa päätää mitä haluaa. Suhde on aina välillä "varmasti täysin loppu"
Puhevälit olivat pitkään poikki toisen tapaaminen kivuliasta, noin 4 viikkoa sitten hän esnimmäisen kerran ehdotti uutta yrittämistä. Sitten taas mieli tuntuu muuttuneen ja en tiedä missä tänään mennään.
Olen yrittänyt keskustella asiasta ja kertoa että vihani ja pettymykseni laannuttua olen aina vaan sitä mieltä että meidän ei tulisi erota. Tämä pitkä piina vaan tuntuu niin turhalta ja se satuttaa myös lapsia.
Ihmettelen vaan että olenko enää täysijärkinen kun haluan petturin takaisin, eikä meidän yhdessäelokaan mitään ruusuilla tanssia ollut. Olen jopa tavannut naisen joka tuntuu olevan enemmän minun tyyppiä mutta silti...
Emme ole kumpikaan toisen ensimmäinen partneri ja seksikokemusta molemilla on joten sitäkään ei tarvitse lähteä kartuttamaan. Meillä on kaikki lapsiperheen ongelmat ja kuitenkin tuntuu siltä että setä arkea ei mikään voita.
Miten toinen voi mennä niin lukkoon ettei enää kuin hetkittäin ole järkeenkäypä, miten itse voi olla niin sekaisin että vaikka tietää mitä pitäisi ja ei pitäisi tehdä on pakka niin sekaisin ettei tiedä mistä aloittaa. Molemmat haluaisivat yrittää uudestaan ja kummallakin on sivusuhde - aivan järjetöntä touhua.
Minua ainakin kaduttaa oma käytökseni ja tekoni tilanteessa mutta toisaalta en ole muuta osannut tehdä. Mitä tulevaisuus tuokaan tullessan toivon että se ei ole ERO.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Kyllä sinä valitettavasti aika tavanomaisen eroprosessin tulit kirjoittaneeksi.
Ja "syytät" jotain neljänkympin kriisiä! Mikähän sekin on muuta kuin median meille lanseeraama muotitermi.
Nyt voisi olla yksi mahdollisuus. Kummankin pitäisi olla valmis yhteiseen terapiaan, avioliittoneuvontaan. Tilanne olisi rauhoitettava ja vielä muulta kuin seksipohjalta. Mutta se olisi tehtävä yhdessä ja motivoituneina.
Eroavat parit tekevät kaksi perusvirhettä: Uskottelevat, että ero on pienille lapsille paras. Ei ole - paitsi jos toinen on juoppo ja väkivaltainen.
Toinen virhe on, että söhitaan sinne ja tänne, etsitään uusi partneri kuin vapahtajaksi (lohtuseksi, laastarisuhde). Siitä ei juuri koskaan seuraa mitään hyvää yhdellekään osapuolelle.
Toisaalta kerrot, että uskoton vaimo on terapiasta huolimatta valinnut uskottomuuden. Vaikuttaa, että joko vaimo on jo tehnyt päätöksensä erota TAI sitten hän odottaa sinulta jotain sellaista viestiä avioliiton jatkamiseksi, mitä lyhyehkön viestisi perusteella on näin sivusta vaikea nähdä. Osaisitkohan itse aavistaa, mitä se on? Vai onko vaimo - itse avioerolapsi? - tottunut hoitamaan ihmissuhteitaan holtittomasti? Pitääkö hän itseään arvottomana? Ja miksi? Jokin hänen kokemuksissaan ...?
Aika hyviä arvioita juuri tuosta uskottomuudesta.Joku syyhän siihen on,että pitää hakea lohtua muualta.Ap miestä ihailen suuresti.Rakastat vaimoasi kovasti ja haluat yrittää,kaikesta tuskasta huolimatta.Mutta kestätkö uuden pettymyksen,koska kuulostaa valitettavasti siltä,että vaimollasi on noita taipumuksia jatkossakin?Olisiko parempi jatkaa elämää ilman häntä.
Hyvä Alkuperäinen kirjoittaja!
Lue uudestaan tarkkaan, mitä sanoit. (1) Vaimollasi on avoin sivusuhde terapioista ja muista sellaisista huolimatta. (2) Sinulla on sivusuhde (käytätkö mahdollisesti sinuun rakastunutta välineenä?). (3) Olet syyllistänyt itseäsi (olen vastuuton tai heikko, sillä olen 40 kriisissä).
Nyt järki käteen. Ilmeisesti kummatkin, mutta enemmän vaimosi, ovat käyttäytyneet tavalla, jota ei tulisi sallia. Voimme aina jossitella yksinolon pelon yms. vuoksi, että parempi ettei mikään muutu (sinullakin on sivusuhde, vaikka et kaipaa seksuaalisia kokemuksia, kertomasi mukaan).
Nyt ole mies. Pariterapiasta ei ole hyötyä. Sinun avioliittosi on ohitse. Lopeta itsellesi valehtelu. Suostu näkemään todellisuus. Kirjoita havaintosi sellaisenaan ylös. Silloin havahdut.
AP:lta lisäsevennys: Koen että ehkä tekstini antaa hieman epäselvän kuvan.
40-kriisi on nyt vaan lisä kaikelle muulle pahoinvoinille. Ei mikään syy tai motiivi avioliitossa. Vaimolla ollut syvä kriisi isänsä sairauden ja kuoleman takia, miksi sitä seurasi uskotomuus en tiedä. Uusi suhde on ollut minun tiedossa mutta esim nuorempi lapsi ei koko sivusuhteesta tiedä mitään. Lapsemme eivät oe pieniä 12 ja 9 v.
Ei avioliittoni ole ohi eikä meistä kumpikaan tiedä haluammeko edes erota - tuntuu vain siltä että päätökset on tehty (lähinnä minä) liian hätiköidysti. Vaimo ei ole koskaan halunut että muutan pois mutta mulla ei pää kestänyt touhua kun ei tiennyt että missä mennään ja mitä hän haluaa.
Mielestäni ei ole parempi jatkaa elämää ilman vaimoani. Samalla mallilla jota tähän asti 15 vuotta on menty ei missään tapauksessa voida jatkaa mutta miten on vielä hämäränpeitossa, jos päädytään yhteen uudestaan.
En käytä ketään hyväksi vaan yritin lähinnä tuoda esiin tuota omaa tunnetta että yksin ollessani homma toimii mutta jos yritän tavata toista olo on ainoastaa sellainen että ei täsät mitään tule kun kaipaan vaimoni seuraa enkä mitään muuta.
Epäselvääkö? - todennnäköisesti kun en edes itse tiedä mitä ajatella. Kiitos kuitenkin kaikesta palautteesta myös siitä vähemmän mairittelevasta.
Toinen viestisi täydensi jonkin verran ensimmäistäsi.
Sain käsityksen, että erossa asumisesta huolimatta kumpikaan ei sittenkään ole valmis luovuttamaan. Nyt kannattaisi panostaa siihen, mikä on ollut liitossanne hyvää ja lähteä siltä pohjalta.
Mihin vaimosi ominaisuuksiin aikoinaan ihastuit? Mitkä ovat olleet yhteiselämänne hyviä hetkiä? Mitä niihin on kuulunut? Mikä merkitys lapsilla on teille molemmille? Oletteko hyvä isä ja äiti mielestäsi? Rakastatko vaimoasi?
Näitä voisit itseksesi pohdiskella.
Kerroit vaimon isän kuolemasta. Ehkä isä on merkinnyt vaimollesi jotain todella isoa asiaa: vakautta, turvaa, miehen mallia? Tai sitten isä on ollut alkoholisti, josta vaimollesi syyllisyys? Kenties vaimon isä kuoli yllättäen, kivuliaasti tms? Vaimo on ehkä yksinkertaisesti uupunut. Et ehkä ole osannut olla tarpeeksi lohduttava syli, kun vaimolla on ollut vaikeata?
Luultavasti vaimo on hakenut lohdun sieltä, mistä sen on helpoiten löytänyt. Sinäkin puhuit ens. viestissäsi jotain sellaista, että sivusuhteesi täyttää joitakin sellaisia odotuksia sinussa, joita arvelet tärkeiksi. Mutta ovatko ne kestäviä vai nouseeko tunne hätäännyksestä, kostonhalusta tms.?
Antaisin sellaisen neuvon - neuvojahan täältä lähdit hakemaan - että ero kannattaisi panna jäihin. Sinä voisit lähestyä vaimoa uudelta pohjalta: Kumpikin on loukannut, ollut onneton; molemmat lienevät sekaisin kaikesta myllytyksestä. Hellyys, läheisyys, lämpö pitäisi nyt jostain kehrätä esiin. Kuuntele, kosketa hiljaa ilman sivutarkoituksia, järjestä jotain, mistä vaimo pitää. Olkoon vaikka kuutamokävely elokuun yössä. Jokin tällainen voisi olla uuden tien alku.
Toivotan onnea yritykselle. Hyvää alkanutta syksyä.
Meillä oli sama tilanne, mutta toisin päin: mies ihastui tai rakastui. Kauheasti asiaa puitiin ja keskusteltiin, ei oikein löytynyt syytä, oltiin molemmat terapiassa ja minullakin hätäpäinen itsetunnonkohotussuhde (lyhyt, sama tunne kuin sinulla, tunsin myös tekeväni väärin sitä toista kohtaan).
Sitten vaan hellitin ja ajattelin, että antaa tilanteen olla. Keskityin lapsiin ja omaan elämääni, rakastin miestäni kuten sinäkin vaimoasi, mutta en enää yrittänyt. Puoli vuotta meni, ja mies lopetti suhteen. Nyt ollaan eletty aika hissukseen, rakennettu pikkuhiljaa enempi teoilla. Keskustelujenkin aika tulee. Olen sillä tavalla tyytyväinen, että tajusin ettei yksin oleminen mikään mahdoton asia ole. Rakastan miestäni, mutta jotenkin itsenäistyin.
Viimeisten kahden viikon aikana olemme jonkinverran viettäneet aikaa perheenä taas. En vain itse tiedä oikein mille tasolle asettaa omat odotukset.
Jopa kahdenkeskeinen leffassa käynti on sovittu - asia joka ollut meille aina tärkeä. Saa nähdä mitä se tuo tullessa. Eilen sain nähdä jopa hänen nauravan ja en muista koska sitä viimeksi olisin kokenut. Arkisista asioista voi puhua mutta pakkohan kipeämpiäkin asioita on selvittää, itsestä tuntuu että vasta nyt olen edes kypsä käydä pariterapia vastaavaa juttua läpi. Pakko antaa toiselle aikaa mutta samalla tietää missä ollaan kartalla.
Miten lasten kanssa olisi järkevä asiassa toimia? Varmasti heillä on myös omat odotuksensa, varsinkin kun näkevät että vanhemmat eivät tappele ja ovat taas yhteisenä rintamana lapsien suuntaan.