Mitäpä mieltä olette asiasta, että anoppi ja omakin äitini haluavat, ovat valmiit ottamaan hoitoon/yökylään vain yhden lapsen kerrallaan?
Olemme nyt eronneet 10 vuoden liiton jälkeen ja kenties sekin oli yksi syy, että koskaan emme saaneet mieheni kanssa kahdenkeskistä aikaa.
Olemme nyt eronneet 10 vuoden liiton jälkeen ja kenties sekin oli yksi syy, että koskaan emme saaneet mieheni kanssa kahdenkeskistä aikaa.
Vastaukset 24
Vanhimmat
Ei terveellä pohjalla oleva suhde kaadu siihen ettei ole kahdnkeskistä aikaa. Teillä on lapset ja ne ovat teidän 24h/vrk. Eroon täytyy keksiä toinen syy/osasyy.
Eihän isovanhempien tarvitse ottaa yhtäkään lasta hoitoon/yäkylään, jos eivät halua tai jaksa.
Edelleenkin; vanhemmat ovat lapsen perusturva, lapsiin on sitouduttava. Näitä erolapsia käy sääliksi, niitä kun riepotellaan eivätkä lopulta tiedä mistä sen turvapaikan saavat.
Toisten lapset ovat melkoisen rasittavia hoidettavia. Ovathan ne omatkin joskus, mutta niiden kanssa on vaan jaksettava, kun kerran leikkiin on ryhtynyt.
Isovanhemmilla kenties vaan puhti ei riitä usean ehkä meluisankin lapsen hoitamiseen.
Niin, eikä heillä ole velvollisuutta hoitaa sitä yhtäkään.
Itse olen viisikymppinen, joten ikäni puolesta voisin olla isovanhempi. En kuitenkaan ole, koska lapset ovat vielä nuorisoa. Mutta jos minulla olisi lapsenlapsia ja niitä kärrättäisiin tänne useinkin ja minulla olisi ikäänkuin velvollisuus hoitaa, niin minä vaan en jaksaisi. Olen aika uupunut omasta työstäni ja ikäkin kai vaikuttaa. Nyt vaan toivon, että lapset aikuistuvat ja lähtevät omilleen ja minä voin enemmän keskittyä ihan omiin juttuihini. Vaikkapa lukemiseen, joka on ollut tärkeä harrastukseni,mutta joka jotenkin jäi kun perhe tuntui vievän ajan ja voimat.
Olisin iloinen, jos joskus saisin lastenlapsia ja varmasti auttaisinkin heidän hoidossaan voimieni mukaan, mutta juuri nyt tuntuu, että niitä voimia ei niin paljoa ole. Ehkäpä lastesi isovanhemmilla on sama tilanne?
Sisimmässäsi kyllä tiedät, ettei sillä ole ollut kokonaisuuden kannalta pienintäkään merkitystä.
Ihmettelen tosissani, että kaikki kehdataan kaataa äidin tai anopin niskoille.
Lastenhoito on äideille ja anopeille täysin vapaaehtoista, joten jo se, että lapsianne on otettu yksi kerrallaan hoitoon, on enemmän kuin tuolla ajattelutavalla ansaitset.
yhden lapsen kanssa isovanhemmalla on mukavaa, kahden kanssa vähemmän mukavaa. Olisittehan saaneet halutessanne kahdenkeskistä aikaa viemällä toisen toiselle isovanhemmalle ja toisen toiselle isovanhemmalle. Oikeassa elämässä isovanhemmalla ei ole minkäänlaista velvollisuutta hoitaa lapsenlapsiaan, heillähän oma elämänsä.
hakea syytä avioeroon moisesta.
Itse olen ollut 20 vuotta naimisissa, eikä lapset ole olleet ikinä yöhoidossa.
Eiköhän ne syyt ole ihan jossain muualla. Lapsia ei tehdä toisten hoidettaviksi, äitisi ja anoppisi on oman suutensa tehneet.
että otan mielelläni yhden lastenlapsen kerrallaan, koska silloin opin tuntemaan lapset yksilöinä paremmin. Kun heitä on 3-5 kerrallaan, niin mm. hallitsevat persoonat nosevat esiin, ja näyttävät jopa kauheilta päsmäreiltä. Sitten kun ollaan kahdestaan, löytyy se herkempikin puoli kuitenkin jokaisesta. Samoin kuin ne alistujatkin pääsevät esille kun ei koko porukka ole koolla.
Kyllä näidenkin äidit sanovat, että eihän tuosta ole heille mitään hyötyä ole kun otat yhden kerrallaan. Sanoin, että haenkin tästä tilanteesta jotakin muuta! Ei mummo ole pelkkä hyötyesine!
Toki otan heitä hoitoonkin tarvittaessa koko sisarusparven kerrallaan, 2 tai 3 sisarusta, jopa viikoksi pariksi kesälomani aikaan, mutta joskus näinkin.
On kyllä tosi, että reilut viisikymppinen töissäkäyvä mummo tarvii lepoakin, eikä halua/jaksa viikonloppujaan ja lomiaan pelkästään pikkulapsia hoitaa.
Mutta ei kenenkään lapsista ole vielä sen takia tarvinnut erota!
Ja onhan niitä muitakin mahdollisuuksia kuin isovanhemmat lasten hoitoa varten. Voihan sitä vaikka vähän maksaa avioliiton säilymisestä, vai?
No voihan että!
Kahdenkeskistä aikaa?
Kyllä te sitä olisitte saaneet, kun toinen lapsi toiselle mummolle, toinen toiselle
... tai sitten olisitte palkanneet kotiinne lastenhoitajan yöksi ja menneet itse hotellilomalle.
Minkä tähden oletat että isoäitien olisi otettava koko lapsilauma yökylään? Vanhan ihmisen?
En kyllä yhtään ihmettele että olette eronneet!
Hmmm.... enhän toki väittänyt eron olevan isovanhempien syytä, vihjaisin, että hekin olisivat kenties voineet edes joskus auttaa. Ja jo tästä joku teki johtopäätöksen, että ei mikään ihme, että olet eronnut kun noin ajattelet :).Mutta voi näitä viisikymppisiä kun eivät osaa muita kuin itseään ajatella. En voi vaatia, enkä ole vaatinut heitä hoitamaan omia lapsiani... Mutta pyytää olen voinut apua, vaikka sitä ei ole tullutkaan. Lapsia on kolme, joten tämä kyseinen ehdotus yksi sinne, toinen tänne ja kolmas jonnekin vielä muualle on mahdoton yhtälö.
Lapsiperheen arki on aika kiireistä ja vanhemmat helposti erkaantuvat toisistaan, jos ei ole sitä kahdenkeskistä aikaa ollenkaan. Se lienee fakta. Myös se asia, että rahaa ei liiemmin ole lapsenhoitajan palkkaamiseen. Ja se että olisi mukava, jos isovanhemmat haluaisivat auttaa edes joskus.
No, sitä voipi sitten itse osata auttaa omia lapsiaan kun on sen aika. Hyvää syksynjatkoa teille isovanhemmille. Lapset eivät ole rasite vaan lahja, myös isovanhemmille.
Halusit tietää mitä mieltä ollaan ja sait vastauksia, jotka eivät ehkä olleet sinun ajatustasi tukevia.
Mielestäni isovanhemmat perustelivat miksi eivät halua kuin yhden kerrallaan, asia jonka tajuat kun olet itse 50 Se ei todellakaan johdu itsekkyydestä, sitä vaan ei jaksa samallatavalla kuin nuorena.
Toisia nuoria äitejä kyllä täytyy patistaakkin olemaan sen jälkikasvunsa kanssa, hehän ne ovat hankkineetkin.
Kuules, se kahdenkeskisyys ei auta YHTÄÄN jos avioliitto on vinossa.
Kun on omakohtainen kokemus,
nimittäin hoitajana.
Tässä keväällä, poikani avioliiton rakoillessa, lupauduin hoitamaan viikon verran heidän kahta pientä ja villiä tenavaansa, kun nuori pari lähti lomareissulle suhdettaan hoivailemaan.
Itse olin aivan reporanka tuon pestini jälkeen. Olin nimittäin ottanut töistä ommaa lommaa tähän tarkoitukseen...
ja niin kävi että jouduin hakemaan seuraavan viikon sairaslomaa sydänoireiden ja täydellisen uupumuksen takia.
Se tuli valvomisesta, kun toinen mukelo sairastui korvatulehdukseen ja toinen keikkui yökaudet muuten vaan.
Luonto on viisas, eikä järjestä vanhahkolle naiselle biologista lasta. Ei niitä kuules typykkä-rakas jaksa hoitaa... vaikka tahtoisi... niin ei jaksa...
sen koin omakohtaisesti.
Yksi mikä lisääntyi, oli arvostus miniää kohtaan, että hän kestää niitä suloisia riiviöitä... minä kertakaikkiaan en jaksanut.
En kunnolla kerinnyt niitten perästä juosta, niin nopeita olivat käänteissään. En ole ylipainoinen, enkä huonokuntoinen...
mutta havaitsin jotenkin hidastuneeni. Reaktiot ei toimineet samoin kuin nuorena.
Mutta asiaan, olikos siitä kahdenkeskisestä lomareissusta hyötyä?
Eipä ollut!
Se harmitti jälkeenpäinkin minua.
Herrasväki oli tapellut koko lomansa ajan, ja tuli helpottuneena kotiinsa, kun EI tarvinnut toisen naamaa niin tiiviisti tuijottaa.
Huomasivat että sellainen ärsytti.
Nyt menee heillä arki kohtalaisesti ja kumpikin harrastelee omiaan omalla tahollaan, eikö tarvii kuin arkirutiinien nimissä keskustella toisen kanssa.
Toivottavasti aika kypsyttää heitä, että saavat luhistuvan parisuhteensa pidettyä kasassa.
Ettäs silleen....
mutta oli hienoa, että kirjoitit kokemuksestasi.
Se oli mielenkiintoista luettavaa, koska oli todella tapahtunut.
Se että te ette ole osannut hoitaa suhdettanne tarvittavalla tavalla, ei ole anoppisi tai oma äitisi syytä. TE mokasitte, ei anoppi tai äitisi. Jos TODELLA olisitte halunneet kahdenkeskeistä aikaa, te olisitte pystyneet sitä järjestämään kyllä.
Eli tässä tapauksessa vanha sananlasku sopii hyvin: Se ken leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön.
Tässä paljastatte ystävällisyytenne! Kiitos avoimuudestanne ja antaa tulla lisää palautetta aloittaneelle.
Isovanhemmat vaan antoivat pyydetyn mielipiteensä asiaan jota kysyttiin.
Hyvin perusteluin ja ihan asiaa kirjoittivat.
Isoäidin paikka lapsen elämässä on tärkeä, mutta se ei saa mennä vanhempien edelle eikä yli.
Olenko viimeistä väittänyt? Onko se vanhempien ohi menemistä, jos edes pari kertaa vuodessa ottaisi kaikki lapset hoitoon? Heh vaa..
Onpa helppo elämä, jos ero otetaan siitä syystä, ettei pari kertaa vuodessa saa "kahdenkeskistä aikaa".
Jos liiton ongelmat ovat niin pienet, että parilla kahdenkeskisellä reisulla vuodessa ongelmat saadaan ratkaistuiksi, eikä eroon päädytäkään, niin eikö tähän olisi sitten todella kannattanut panostaa? Hankkia lapsille hoitaja kotiin tai järjestää heidät kesäleireille tai täysihoitoon maalaistaloon?
Miksi pitää aina tyytyä halvimpaan eli ilmaiseen ratkaisuun: mummoon?
Kun mummo ei jaksa, syyllistetään hänet sitten lapsensa liiton särkemisestä. Eikö se nyt jo ala olla kohtuutonta?
Mummolla voi olla sellaiset syyt, joita hän ei halua levittää seuraavalle sukupolvelle vatkattavaksi.
Monilla eläkeläisellä on omat salaisuutensa. Esim. yksi on raha/rahattomuus. Toinen on terveys. Kolmas on unettomuus. Neljäs on alentunut stressin sieto. Neljäs on erilaiset kasvatusperiaatteet. Viides on tieto, että nuoret eivät haluakaan ymmärtää toisiaan eivätkä häntä, lapsista puhumattakaan.
Kuudes on...
Mitä tekisitte sillä kahdenkeskisellä ajalla. Teillä on 3 lasta jotka olette maailmaan päättäneet saattaa. Ei voi enää puhua kahdenkeskisestä ajsta, vaan perheen yhteisestä ajasta. Ette te voi sysätä lapsia luotanne ja olla kaksistaan, koska olette valinnut elämän johon kuuluu lapsia.
Kun lapset ovat pieniä vanhempien kahdenkeskinen aika on silloin, kun lapset ovat koulussa, leikkimässä kavereiden kanssa tai nukkumassa.
Kun olette saaneet lapsenne aikuisiksi kannatte sitä hedelmää minkä olette lasten pienenä ollessa istuttaneet. Silloin teillä on jälleen sitä kahdenkeskistä aikaa yllin kyllin.
Koska silloin teidän lapsenne hoitavat omat lapsensa jne...
Missä isovanhempien arvot? Todellakin olemme itse lapsemme hoitaneet! Peräänkuulutin lähinnä isovanhempien arvoja, jotka ovat vain itselle saaminen. Joku joskus sanoi, että odotas vain kun vanhempasi ovat vanhoja, heistä tulee taas kuin lapsia, jotka vaativat sitä ja tätä. Senlaista on ilmassa, vaikka eivät niin vanhoja olekaan, minä, minä ja minä...
Aikansa lapsiaan hoitaneena ja heille elämänsä ja aikansa antaneena nauttii siitä kun ei tarvitse kantaa vastuuta muista.
Ei se ole itsekkyyttä, jos haluaa ottaa aikaa itselleenkin ja huolehtia itsestään. Kyllä sillä isoäidillä pitää olla oikeutensa omaan elämäänkin.
Kysyisin kenen eduksi sinä laittaisit isoäidin arvot, jos ei niitä saa asettaa isoäodin omaksi hyödyksi?
Mielestäni isoäideille kuuluu saada päättää ajastaan ja tavoistaan niissä puitteissa kuin vielä jaksavat.
Minun mielestäni isovanhemmilla ei ole velvollisuutta hoitaa jonkun muun lapsia, vaikka olisivatkin omia lastenlapsiaan. Kyllä itsekin haluan yli viiskymppisenä myös nauttia omasta elämästäni, tehdä vihdoin niitä asioita mistä itse pidän ja niihin on aikaa. Nyt kolmelapsisen perheen äitinä ei oikeasti todellakaan ole aikaa miettiä yhtään itseään, ja jos joku hyvää hyvyyttään tarjoaa hoitoa edes yhdelle toisinaan, olen siitä aina suunnattoman kiitollinen. Ei tulisi mieleenikään nurista, että miksei kaksi muutakin päässeet hoitoon. Minä olen lasteni äiti ja hoidan heitä ensisijaisesti mieheni kanssa. ME teemme kivojakin asioita perheenä, kyllä niitä lapsien ehdoin oleviakin "lomia" on mahdollisuus järjestää silloin tällöin. Ja kyllä ne lapset joskus nukkuvatkin, tai touhuavat jotain yhdessä, niin että isänsä kanssa voimme viettää aikaa heidän läheisyydessään silti.
Lapset ovat niin vähän aikaa pieniä. Ehkä suurempi syy eroosi onkin ollut se, että miehesi ei tukenut sinua tarpeeksi lasten kasvatuksessa, eikä ollut mukana kiinnostuneena riittävästi. Ehkä sinun harteillesi jäi liikaa kaiken suunnittelua ja sen yhteisenkin ajan miettimisen järjestelyä, eikä sellainen toimi, jos molemmat eivät ole 100% mukana perhe-elämässä ja parisuhteen hoitamisessa. Tiedä sitten mitä elämä eteensä tuo, mutta mielestäni ihmisen on löydettävä jokaisesta elämäntilanteestaan ne onnenkin hetket, koska niin ei voi elää, että aina ajattelee olevansa onnellinen "sitten kun". Sitten kun olen eläkkeellä vai? Ja silloinkin pitäisi alkaa hoitamaan oman lapsen koko katrasta joka viikonloppu, koska olisi muka jotenkin vastuussa hänen ja puolisonsa parisuhteesta? :D Eikö se olekin aika naurettava ajatus?
Onnellisuutta on monenlaista, tällä hetkellä itselleni sitä tuo se, kun koko perheemme kävelee leikkipuistoon eväsrepun kanssa. Ne ovat todellisia sunnuntaihetkiä. Muitoja joista unohtuvat ajan kuluessa kaikki hiekan heittämiset ja pienet nahistelut, keinuista putoamiset ja varpaan lyömiset kiviin. Lapset ovat aarre, niin me ajattelemme mieheni kanssa kun hörpimme kahvia hiekkalaatikon reunalla aina välillä kommentoiden, miten hienoja hiekkakakkuja jokainen osaakaan tehdä.
se sai todella hyvälle tuulelle. Olet hyvin oivaltanut tämän elämän tarkoituksen ja siksi se on teidän perheellä henkisesti niin rikasta.
Siis kerrassaan mukavaa luettavaa. Näin minäkin asiat näin, kun olin pienten lasten äiti. Nyt lapset ovat aikuisuuden kynnyksellä ja mahdollinen mummous edessäpäin. Mielenkiinnolla odotan, miten asiat muotoutuu.
"Olemme nyt eronneet 10 vuoden liiton jälkeen ja kenties sekin oli yksi syy, että koskaan emme saaneet mieheni kanssa kahdenkeskistä aikaa."
Jos perheessä on lapsia, niin kahdenkeskistä aikaa ei enää ole. Jokaisen on se käsitettävä sillä hetkellä, kun lapsi itsestään ja tulemisestaan ilmoittaa.
Nuoruus ja lentäminen on elettävä ennen perheen perustamista. Vanhempien asia on hoitaa lapsensa, eikä isovanhempien niskoille heitä saa sysätä vain siitä syystä että saisi "kahdenkeskistä aikaa".
Rauhallisella elämällä eläen vanhemmilla on aikaa toisilleen joka ilta, kun lapset menevät säännöllisesti nukkumaan. Perhe-elämä on järjestystä vaativaa.
On tuhansia perheitä, joilla ei ole isovanhempia. Siitäkö muka johtuu kasvavien avioerojen määrä?
Miksi nykyisin iskeydytään yhteen ennen kuin ollaan aikuisia itse? Avoliittoon on niin helppo mennä. Kun ei synkkaa, ja anopit ja apet eivät auta tarpeeksi, on taas ero helppo. Erilleen vaan!
Lapset ovat olemassa kuitenkin. Missä he nyt ovat?
Olen viidenkymmenen. Lapseni ovat 22- ja 20-vuotiaita. En ole isoäiti, enkä toivo vähään aikaan sellaiseksi tulevanikaan. Lapsilleni soisin vapaa nuoruusajan ennen perheen mukanaan tuomaa sitovuutta, mahdollisuuden valmistua ammattiin ennen perheen perustamista sekä tilaisuuden kypsyä oikeaksi aikuiseksi, ennen kuin he ottavat vanhemman vastuun. Kyse on todella isoista asioista.
Elimme itse lastemme pikkulapsiajan satojen kilometrien päässä molemmista isovanhemmista. Alkuvuosina olimme vielä muuttaneet oudolle paikkakunnalle, joten tuttavapiiri ei hetkeen aikaan ollut kovin iso. Molemmat kävimme töissä ja yhdessä pyöritimme perheen arkea. Yhteinen aika tarkoitti sitä, että perheessä oli hyvin säännöllinen rytmi, jolloin kahdenkeskistä aikaa vietettiin iltaisin, kun lapset menivät aikaisin nukkumaan. Tämä oli välttämättömyys sen vuoksi, että aamulla piti herätä suhteellisen aikaisin.
Isovanhempien huolehdittavina lapset olivat kaiken kaikkiaan muutamia tunteja vain päiväsaikaan, kun Helsingin mummolassa käydessämme olimme kaksin kaupungilla. Muuten kaikki tehtiin yhdessä. Vähitellen kumpikin pystyi liikkumaan omine kavereineen joissain riennoissa, joskus harvoin joku oli katsomassa lapsia, niin että pääsimme kaksin liikkeelle. Toisaalta tarve "juosta" oli jotenkin käytetty loppuun, koska olimme asuneet kuusi vuotta yhdessä ennen esikoisen syntymää, kiertäneet maailmaa ja tehneet vaikka mitä. Koti oli mansikkapaikka.
Nyt lapsemme ovat jo vuosia olleet niin isoja, että huiman tauon jälkeen voimme taas liikkua kaksin miten haluamme. Sydämemme kyllyydestä olemme esimerkiksi matkustelleet vaikka missä. Tämä uusi kahdestaan kulkeminen alkoi siinä vaiheessa, kun nuorimmainen oli 17-vuotias.
Summa summarum: ihmislapsi tarvitsee paljon suojaa ja hoivaa, itsenäistyminen kestää kauan. Siihen on yksinkertaisesti varauduttava, kun vanhemmaksi ryhtyy. Vastuu on ympärivuorokautinen. Aina ei todellakaan ole helppoa, väsymys yllättää, sormi menee suuhun, pinna palaa ja vaikka mitä tapahtuu, mutta selviäminen on täysin mahdollista, kun välit siihen toiseen puoliskoon ovat edes jotakuinkin kunnossa.