Hei.
Olen turkulainen 79 syntynyt mies ja asiani on seuraava:
(teksti saattaa olla sekavaa ajatusvirtaa, olen niin sekaisin kaikesta tästä, mutta toivon että saatte jotain selvää)
Aloimme siis seurustella 9,5 vuotta sitten. Avovaimoni oli silloin 15v ja minä 18v (olin juuri täyttämässä 19). Aluksi olimme kaukosuhteessa (välimatkaa n. 100km), mutta näimme silti joka viikko useaan otteeseen. Pian seurustelun alun jälkeen (ehkä 2 viikkoa) sain todella voimakkaan tunteen että hän on juuri SE joka minulle on tässä maailmassa tarkoitettu.
Aluksi siis meni todella hyvin (siis monta vuotta). Rakastimme toisiamme (minä rakastan vielläkin ja hänkin sanoo että rakastaa, mutta että tunteensa ovat ilmeisesti heikentyneet) Olemme asuneet nyt jo monta vuotta yhdessä. Hän on aina ollut vähän vaikeammin tunteiden näyttämistä osaava osapuoli ja sen vuoksi aloinkin "lukkiutua" itseeni pikkuhiljaa. En enää osannut osoittaa hänelle hellyyttä enkä sanoa usein rakastavani häntä (sisälläni tunsin kuitenkin voimakkaasti haluavani läheisyyttä ja tunsin rakkautta voimakkaana) Olin siis TODELLA lukossa ja se tuntui minusta todella pahalta (se pisti minut muummuassa juomaan. En juonut mitään aivan tolkuttomia määriä vaan pikemminkin kyse oli siitä että join viikonloppuisin) Hänestä tämä on tuntunut todella pahalta ja se onkin ollut jatkuvana riidan aiheena (ja kun olen ollut niin lukossa en tietenkään osannut selittää pahaa oloani vaan intin että miksen saa juoda kun en kuitenkaan mitään suuria määriä juonut. En ymmärtänyt että olisi pitänyt HETI istua alas ja keskustella asiat selviksi) Keskustelu meni muutenkin helposti tiuskimiseksi ja inttämiseksi molemmin puolin (johtuu varmaan siitä että minä olin aivan lukossa ja toivoin hänenkin tekevän aloitteen hellyydessä ja hän taas koki asian niin että minä en enää halua läheisyyttä ja näin asiat menivät entistä enemmän solmuun, nyt ymmärrän että kyseessä oli molemminpuolista väärinkäsitystä)
Viime viikolla hän tiputti pommin. Ajauduimme tilanteeseen jossa hän taas näpäytti minulle eräästä asiasta ja minä takaisin että mikset ole voinut viime kuukausina sanoa minulle mitään positiivista. Hän oli hetken hiljaa ja sanoi sitten että hänestä tuntuu että haluaa erota. Olemme sen jälkeen keskustelleet paljon. Olen kertonut avoimesti siitä miltä minusta on tuntunut jne. ja MINULLE TÄSTÄ ON NYT OLLUT APUA. Olen huomannut tämän vajaan viikon aikana että sisälläni olleet lukot ovat auenneet ja pystyisin silmääkään räpäyttämättä hellittelemään häntä vaikka taukoamatta. Hän taas on lukkiutunut omaan eroasenteeseensa (eilen illalla tosin sivulauseessa sanoi että ei tiedä haluaisiko sittenkään, MUTTA sanoi sitten taas heti perään että kyllä tämä ratkaisu on paras)
Olen aivan neuvoton. Tunnen taas aivan samoin kuin joskus ennen ja hänkin siis sanoo että rakastaa kyllä minua mutta ei tunne sen olevan riittävän vahva tunne. Lisäksi hän sanoo että osasyynä on se että olemme seurustelleet siitä asti kun hän oli 15v. ja että hän haluaisi olla nyt yksin jotta oppisi tuntemaan itsensä koska on seurustellut AINA. Lisäksi hän sanoo että ei halua mitään taukoa vaan erota pysyvästi. Jotenkin aistin hänestä kuitenkin että hän ei ole sisällään tästä kuitenkaan niin varma kuin sanoo (hän on todella päättäväinen kun jotain päättää eikä luovu ajatuksistaan helposti)
MITÄ TEEN???
Onkohan tässä viellä jotain mahdollisuutta?
Olen turkulainen 79 syntynyt mies ja asiani on seuraava:
(teksti saattaa olla sekavaa ajatusvirtaa, olen niin sekaisin kaikesta tästä, mutta toivon että saatte jotain selvää)
Aloimme siis seurustella 9,5 vuotta sitten. Avovaimoni oli silloin 15v ja minä 18v (olin juuri täyttämässä 19). Aluksi olimme kaukosuhteessa (välimatkaa n. 100km), mutta näimme silti joka viikko useaan otteeseen. Pian seurustelun alun jälkeen (ehkä 2 viikkoa) sain todella voimakkaan tunteen että hän on juuri SE joka minulle on tässä maailmassa tarkoitettu.
Aluksi siis meni todella hyvin (siis monta vuotta). Rakastimme toisiamme (minä rakastan vielläkin ja hänkin sanoo että rakastaa, mutta että tunteensa ovat ilmeisesti heikentyneet) Olemme asuneet nyt jo monta vuotta yhdessä. Hän on aina ollut vähän vaikeammin tunteiden näyttämistä osaava osapuoli ja sen vuoksi aloinkin "lukkiutua" itseeni pikkuhiljaa. En enää osannut osoittaa hänelle hellyyttä enkä sanoa usein rakastavani häntä (sisälläni tunsin kuitenkin voimakkaasti haluavani läheisyyttä ja tunsin rakkautta voimakkaana) Olin siis TODELLA lukossa ja se tuntui minusta todella pahalta (se pisti minut muummuassa juomaan. En juonut mitään aivan tolkuttomia määriä vaan pikemminkin kyse oli siitä että join viikonloppuisin) Hänestä tämä on tuntunut todella pahalta ja se onkin ollut jatkuvana riidan aiheena (ja kun olen ollut niin lukossa en tietenkään osannut selittää pahaa oloani vaan intin että miksen saa juoda kun en kuitenkaan mitään suuria määriä juonut. En ymmärtänyt että olisi pitänyt HETI istua alas ja keskustella asiat selviksi) Keskustelu meni muutenkin helposti tiuskimiseksi ja inttämiseksi molemmin puolin (johtuu varmaan siitä että minä olin aivan lukossa ja toivoin hänenkin tekevän aloitteen hellyydessä ja hän taas koki asian niin että minä en enää halua läheisyyttä ja näin asiat menivät entistä enemmän solmuun, nyt ymmärrän että kyseessä oli molemminpuolista väärinkäsitystä)
Viime viikolla hän tiputti pommin. Ajauduimme tilanteeseen jossa hän taas näpäytti minulle eräästä asiasta ja minä takaisin että mikset ole voinut viime kuukausina sanoa minulle mitään positiivista. Hän oli hetken hiljaa ja sanoi sitten että hänestä tuntuu että haluaa erota. Olemme sen jälkeen keskustelleet paljon. Olen kertonut avoimesti siitä miltä minusta on tuntunut jne. ja MINULLE TÄSTÄ ON NYT OLLUT APUA. Olen huomannut tämän vajaan viikon aikana että sisälläni olleet lukot ovat auenneet ja pystyisin silmääkään räpäyttämättä hellittelemään häntä vaikka taukoamatta. Hän taas on lukkiutunut omaan eroasenteeseensa (eilen illalla tosin sivulauseessa sanoi että ei tiedä haluaisiko sittenkään, MUTTA sanoi sitten taas heti perään että kyllä tämä ratkaisu on paras)
Olen aivan neuvoton. Tunnen taas aivan samoin kuin joskus ennen ja hänkin siis sanoo että rakastaa kyllä minua mutta ei tunne sen olevan riittävän vahva tunne. Lisäksi hän sanoo että osasyynä on se että olemme seurustelleet siitä asti kun hän oli 15v. ja että hän haluaisi olla nyt yksin jotta oppisi tuntemaan itsensä koska on seurustellut AINA. Lisäksi hän sanoo että ei halua mitään taukoa vaan erota pysyvästi. Jotenkin aistin hänestä kuitenkin että hän ei ole sisällään tästä kuitenkaan niin varma kuin sanoo (hän on todella päättäväinen kun jotain päättää eikä luovu ajatuksistaan helposti)
MITÄ TEEN???
Onkohan tässä viellä jotain mahdollisuutta?
Vastaukset 7
Vanhimmat
olette olleet noin nuoresta asti yhessä tyttö vasta 15.vuotias,kun aloitte,niin saattaapa olla,että tytölläs on vapauden kaipuu.se ei ole saanu kokee kaikkee sitä mitä 15.vuotiaana koetaan ja haluaa nyt kokeilla mitä se vapaus on.keskustelkaa vielä rauhassa asioista,mutta,jos ei ratkasua löydy,niin oikeestaan parempi se ero,kuin ainanen kitinä...
Sen siitä saa kun alkaa liian nuorena seurustelemaan..
Ensin miehet vonkuu nuorten tyttöjen perään ja sitten kun niillä naisilla vapauden hinku alkaa kaihertaa niin valitetaan!
No, joskus käy hyvinkin - pari voi jopa päästä vihille asti..
Pitääkö 18-19 vuotiaana sitten alkaa etsiä 30 vuotiaita sitoutumishaluisia naisia, ihan vaan varmuuden vuoksi? Sitäpaitsi, jos joku ihminen jo joskus nuorena "kolahtaa" pitäisikö tunteensa kieltää? Sun vastauksesta saa sen käsityksen.
Tiedätkö mitä, mä oon kokenut saman joskus. Jos pikaisesti kerron oman tarinani..
Oon nainen ja syntynyt -78.
Seurustelin 8 vuotta miehen kaa jota luulin, että rakastan ja että hän on se oikea. Olin 16 kun aloin seurustella, koko nuoruus meni seurustellessa. Mutta kuin salama kirkkaalta taivaalta, mies ilmoitti eräänä kauniina päivänä, että hän haluaa erota. Syytä en ymmärtänyt. En ymmärtänyt mistään mitään...
No joka tapauksessa, nyt kun ajattelen asiaa, niin hyvä oli että erottiin. Ei se ollut sitä oikeaa rakkautta, se oli vaan jotain muuta. Se oikea rakkaus tuli myöhemmin ja tällä välillä, viiden vuoden aikana olen saanut elää sen "menetetyn" nuoruuden. Nyt olen kokenut oikeaa rakkautta, oikeaa hellyyttä toista ihmistä kohtaan. Tällaista suhdetta mitä nyt minulla on ei koskaan ole ollut tämän ensimmäisen seurustelu kumppanin kanssa. Eikä olisi tullut olemaankaan, jos oltaisiin suhdetta jatkettu.
Kyllä se elämä jatkuu eron jälkeenkin ja voi jatkua paljon onnellisemmin mitä koskaan ennen, vaikka se eron jälkeen/aikana tuntuukin aivan kamalalta.
Tsemppiä teille!
Sinä saman kokenut (edellinen), voisitko tarkemmin kuvailla miten tuon ensimmäisen suhteen tunteet eroavat tuosta "paremmasta" suhteesta jonka löysit myöhemmin? Itse olen tilanteessa jossa olen seurustellut kohta 10 vuotta (aloitin seurustelun 17 vuotiaana) ja tuntuu että jotain puuttuu. Kyllästymisestä tuskin on kyse, mutta jotenkin tuntuu että ei tää voi olla vaan tätä. Asuttu on yhdessä 9 vuotta ja kaikkea koettu ja aina selvitty vaikeistakin paikoista. Ikään kuin en enää välittäisi niin paljoa ja haluaisin olla yksin ja ehkä joskus tulevaisuudessa löytää jotain voimakkaampaa suhdetta.. En edes oikeasti tiedä mitä se jokin voisi olla. Ero kuitenkin tuntuu mahdottomalta ajatukselta ihan jo senkin takia että 10 vuotta on oltu ja eletty. Olenko suhteessa vain tavan vuoksi?
Olin vajaa 17 v kun aloitin seurustella. Aika pian muutimme yhteen ja leikimme kotia. Alku oli aika raskasta, mutta akikki muuttui oikein hyväksi. Halusin perheen ja menimme 6 vuoden seurustelun jälkeen naimisiin ja saimme lapsen.
Jossain vaiheessa kaikki oli niin selvää ja tavanomaista. Romantiikka oli kadonnut ja päivät menivät menojaan ihan sopuisasti kylläkin. Meillä oli hyvä keskusteluyhteys. Kaipasin kuitenkin jotakin muuta.
Petin miestäni, sain vastakaikua vieraalta mieheltä. Oli ihanaa suudella ja elää sellaista jännittävää ja hyvin salaperäistä vaihetta.
Minulta oli jäänyt nuoruus kokematta. Olin pikkurouva ja hoidin kotia kun olisi pitänyt bilettää.
Selvisimme kyllä ongelmistamme ja sellainen syvä rakkudentunne oli voimakas. Pikku hiljaa kun laspet kasvoivat, löysimme toisemme taas uudestaan.
Henkinen tyydyttämättömyys on pahin uhka parisuhteessa. Suhdetta pitäisi osata huoltaa. Yhteisiä matkoja, yhteisiä illallisia, pieniä lahjoja ja huomaavaisuutta sekä hellyyttä muutenkin kuin seksi mielessä. Yleensä sitä sitten vaan ollaan kotona, elokuvat katotaan omasta telkkarista ja ruokaa voi laittaa kotonakin. :)
Kun jotakin puuttuu, sitä on hankittava lisää ja puhuminen on hyvä asia.
Mäkin seurustelin tosi nuorena (16-17v) yhden vuotta vanhemman pojan kanssa. Olin IHAN varma että mennään naimisiin vielä, vaikka poika olikin kotoisin toiselta puolelta maapalloa. Mulle ei tullu mieleenkään että meidän suhde vois koskaan päättyä. No, välimatka oli yksi syy varmaan siihen miksi hän päätti seurustelun vajaan vuoden jälkeen.
Se oli kauheimpia tuskia mitä olen tuntenut. Nyt siitä on aikaa 13 vuotta. Toivuin tietysti siitä. Jälkeenpäin on tullut mieleen, että luultavasti en olisi tullut onnelliseksi hänen kanssaan. Näimme viimeksi 12 vuotta sitten. En tiedä miltä minusta nyt 31-vuotiaana tuntuisi, jos olisimme olleet yhdessä kaikki nämä vuodet. Luulen, että hyvä näin, mutta toisaalta sitä oikeaa ei ole vieläkään löytynyt.... ja odottavan aika on pitkä...
Tuntuu vaan että meidän aika suosii jotenkin enemmän "kypsempänä" solmittuja parisuhteita. Kun kaikilla on niin hirveät paineet selvittää kuka on... ja se on yksin ollessa ehkä helpompaa. Ajattele, joskus 70-luvulla oli ihan normaalia mennä jopa naimisiin jotain 21-vuotiaana. Ajat on muuttuneet ---
Toivon sinulle kaikkea hyvää, rohkeaa mieltä, ja suhteen korjautumista. Olette olleet yhdessä kauan, toivon että suhteenne kestää.