Koitan kertoa tarinani lyhyesti... Mulla (oon 30, vaikkei tän kirjoituksen perusteella ehkä uskoiskaan!) on ollut tämä miehen (33v.) kanssa jonkinmoinen suhde reilut kolme vuotta. Me emme oikeestaan seurustelleet missän vaiheessa, mutta välillä olimme tiiviimmin ja enemmän yhdessä ja toisinaan vähemmän. Viimeinen vajaa puoli vuotta on ollut kai vaan lähinnä seksisuhde, ainakin miehen puolelta. Itselläni on ollut koko ajan isoja tunteita tätä ihmistä kohtaan ja olen viimeiseen asti toivonut ja elätellyt sitä pientä toivon kipinää, että päädyttäis vielä yhteen. Kuukausi sitten mies oli luonani yötä, meillä oli kiva päivä, ilta ja yö. Nyt viikko sitten sain tietää, että miehen luo on nyt muuttanut vastikään 20 täyttänyt nainen avoliittoon. Eli, nyt se on sitten ohi. Mä en tiennyt tuosta parikymppisestä, enkä siis tiedä kauanko ovat seurustelleet. Jos olisin tiennyt, olisin lopettanut meidän homman.
Nyt sattuu, tuntuu tyhjältä. Jotenkin vaikee edes tuntea mitään mustasukkaisuutta tms. jotain parikymppistä kohtaan. Mutta, mä olisin halunnut sen elämän tämän miehen kanssa, jota nyt joku toinen, maailman onnekkain, nainen saa elää.
Enää en voi laittaa tälle miehelle viestejä, en meilejä. Ei voi ehdottaa tapaamista, ei mitään. Eikä häneltäkään taida enää mitään yhteydenottoja tulla.
Tulipahan kirjoitettua, en ole pystynyt kenenkään kanssa puhumaan tästä. Kiitos, jos jaksoitte lukea.
Nyt sattuu, tuntuu tyhjältä. Jotenkin vaikee edes tuntea mitään mustasukkaisuutta tms. jotain parikymppistä kohtaan. Mutta, mä olisin halunnut sen elämän tämän miehen kanssa, jota nyt joku toinen, maailman onnekkain, nainen saa elää.
Enää en voi laittaa tälle miehelle viestejä, en meilejä. Ei voi ehdottaa tapaamista, ei mitään. Eikä häneltäkään taida enää mitään yhteydenottoja tulla.
Tulipahan kirjoitettua, en ole pystynyt kenenkään kanssa puhumaan tästä. Kiitos, jos jaksoitte lukea.
Vastaukset 3
Vanhimmat
tuossa mitään hävettävää ole.
Sulla on oikeus tuntea mustasukkaisuutta ja muitakin hylätyksi tulemisen tunteita.
Jos ne kiellät, niin et pääse tuosta ikinä eroon.
Puhuminen jonkun kanssa auttaisi..
Ehkäpä mies ei tiennyt sun tunteista?
Tai ainakin sen täytyy olla todella daiju, jos ei muka olis tiennyt.
En tiiä, jotenkin vaan ei pysty suhtautumaan kauheen vakavasti tuohon heidän avoliittonsa. Mies on kuitenkin koko ajan ollut munkin kanssa, niin jotenkin tuntuu, että aika heppoiselta pohjalta alkaa.
Ehkä mun pitäis olla tyytväinen siitä, että mä en kuitenkaan ole se avovaimo, jonka selän takana on ylläpidetty tätä meidän "suhdetta". Ei vaan pysty iloitsemaan mistään... tyhjää... ankeeta... yksinäistä... Aamut on pahimpia, se kun herää ja ensimmäinen ajatus ja tunne on se kamala kaipuu ja ikävä. Ei ikinä enää.