Ja sitten kun on viikko siitä kun pommi pudotettiin.
On kuin koko aihe olisi unohdettu. Olemme edelleen kuin pari. Mitä nyt alkuviikosta lähdemme sinne pariterapiaan.
Kuitenkin minulla tykyttää takaraivossani tää juttu. Vaimoni antoi minulle listan kysymyksiä parisuhteesta ja rakkaudesta. Olen tietoisesti välttänyt tuohon listaan vastaamista... itseasiassa koko asian ajattelemista. Paitsi yhtenä päivänä jolloin varastin yhden aamupäivän itselleni ja lähdin reissuun naapurikuntaan. Pistin vihkoon ajatuksiani suodattamatta niitä. Aika rajua tavaraa tuli paperille.
Niistä pitäisi asia muotoilla. Jotenkin - ilmaista - että tahdon pois. Tahdon olla vapaa, paitsi tietenkin sidoksesta lapsiin.
Hän painautuu yhä viereeni nukkumaan. "Minä rakastan sinua". Jostain syystä mä edelleen vastaan "niin minäkin sinua". Se ei tunnu valehtelemiselta... mutta se tuntuu tavallaan syylliseltä sanoa. Syylliseltä sen suhteen mitä tulossa on... tosin edelleen "ehkä" ... mutta kuitenkin.
Tää prosessi jauhaa minua palasiksi pikkuhiljaa, huomaan että nuo sanat jotka viikko sitten sanoin taitavat tosiaan pistää kaiken uusiksi ja se kertakaikkiaan pelottaa. Käytännön asiat eivät niinkään, eivät elatusmaksut tai huoltajuusjärjestelyt... edes asunnon myynti ja uuden oman luukun hommaaminen. Ne ovat käytäntöä.
Eniten pelkään sitä mitä se tekee henkisesti minulle ja hänelle. Miltä tuntuu olla yksin nukkumassa... Yksin sillä tavalla että sitä toista ei olekaan, ei siten että se sänky tälläkertaa on tyhjä.
Kuinka pää kestää? Siinä pelon aihetta kerrakseen. Ajatus hyytää pallit loppujen lopuksi. Olen huomannut että kun olen saanut itseni vihdoin kiinni, ajatus on kypsynyt... olen palannut jälleen vanhaksi kunnon itsekseni. En ole enää se parisuhderobotti. Mutta mitä erossa tapahtuu? Menetänkö tämän rakkaan itseni jälleen, tällä kertaa eron tuskalle?
Ja kuitenkin se on nyt saatettu alkuun ja ketjureaktio tekee työtään. Kun nyt saisin sen kirjeen valmiiksi... ennen ensi viikkoa, tahdon käsitellä sen pois ennen terapiaistuntoa.
Tää on syvältä.
On kuin koko aihe olisi unohdettu. Olemme edelleen kuin pari. Mitä nyt alkuviikosta lähdemme sinne pariterapiaan.
Kuitenkin minulla tykyttää takaraivossani tää juttu. Vaimoni antoi minulle listan kysymyksiä parisuhteesta ja rakkaudesta. Olen tietoisesti välttänyt tuohon listaan vastaamista... itseasiassa koko asian ajattelemista. Paitsi yhtenä päivänä jolloin varastin yhden aamupäivän itselleni ja lähdin reissuun naapurikuntaan. Pistin vihkoon ajatuksiani suodattamatta niitä. Aika rajua tavaraa tuli paperille.
Niistä pitäisi asia muotoilla. Jotenkin - ilmaista - että tahdon pois. Tahdon olla vapaa, paitsi tietenkin sidoksesta lapsiin.
Hän painautuu yhä viereeni nukkumaan. "Minä rakastan sinua". Jostain syystä mä edelleen vastaan "niin minäkin sinua". Se ei tunnu valehtelemiselta... mutta se tuntuu tavallaan syylliseltä sanoa. Syylliseltä sen suhteen mitä tulossa on... tosin edelleen "ehkä" ... mutta kuitenkin.
Tää prosessi jauhaa minua palasiksi pikkuhiljaa, huomaan että nuo sanat jotka viikko sitten sanoin taitavat tosiaan pistää kaiken uusiksi ja se kertakaikkiaan pelottaa. Käytännön asiat eivät niinkään, eivät elatusmaksut tai huoltajuusjärjestelyt... edes asunnon myynti ja uuden oman luukun hommaaminen. Ne ovat käytäntöä.
Eniten pelkään sitä mitä se tekee henkisesti minulle ja hänelle. Miltä tuntuu olla yksin nukkumassa... Yksin sillä tavalla että sitä toista ei olekaan, ei siten että se sänky tälläkertaa on tyhjä.
Kuinka pää kestää? Siinä pelon aihetta kerrakseen. Ajatus hyytää pallit loppujen lopuksi. Olen huomannut että kun olen saanut itseni vihdoin kiinni, ajatus on kypsynyt... olen palannut jälleen vanhaksi kunnon itsekseni. En ole enää se parisuhderobotti. Mutta mitä erossa tapahtuu? Menetänkö tämän rakkaan itseni jälleen, tällä kertaa eron tuskalle?
Ja kuitenkin se on nyt saatettu alkuun ja ketjureaktio tekee työtään. Kun nyt saisin sen kirjeen valmiiksi... ennen ensi viikkoa, tahdon käsitellä sen pois ennen terapiaistuntoa.
Tää on syvältä.
Vastaukset 4
Vanhimmat
En nyt tiedä oonko tulkinnut oikein, mutta...
"Kuitenkin minulla tykyttää takaraivossani tää juttu. Vaimoni antoi minulle listan kysymyksiä parisuhteesta ja rakkaudesta. Olen tietoisesti välttänyt tuohon listaan vastaamista... itseasiassa koko asian ajattelemista"
Otat koko jutun liian vakavasti. Ja itsetuntosi päälle kävi kaikki. Luulet että on vikoja vaikka ei olisi... ja käsittänyt asian väärin.
Jokainen ihminen voi kehittyä, ei tarvii olla mitään kummallista. Nainen haluaa vaan parantaa parisuhdetta.
Ihmisillä on tarpeita, sinulla ja naisella. Jos et ole kaikkea huomannut kuten miehet yleensä ei huomaa.. haluaisi nainen parantaa. Se ei tarkoita suuria asioita vaan ihan pieniä. Niistä voi tulla iloiseksi.
Joten otappa nyt rennommin, huumorillakin, ei ole mistään vakavasta kyse. Joskus naiset ilmaisee asian kummallisin sanoin kun ei muuten osaa :S ja tulee väärinkäsityksiä.
Ja olen huomannut että mies voi ottaa väärin ja raskaasti... mitättömät asiat tai ei edes puhu selvitääkseen oikean laidan...
Ketjureaktio on sitten vaan tekosyy. Mutkin jätettiin niin. :(
Piti sanoa vielä että naisilla on taipumusta suhteen parantamiseen, jos et sitä tiennyt. :) Mutta tietenkin niin että miehestä tuntuu hyvälle, ja jotakin pieniä juttuja.
tehdä, mutta tuttavapariskunta eli yhdessä uusioperhe-elämää viisi vuotta ja riidat vain pahenivat. Elämä oli jatkuvaa riitelyä. Se alkoi näkymään fyysisestikin, että esim. nainen, entinen terveysintoilija, muuttui ihan toisenlaiseksi. Nainen teki päätöksen, että tästä ei tule mitään ja pisti eron vireille. Myytiin omakotitalo ja hän muutti lapsensa kanssa erikseen asumaan. Hän oli tyytyväinen, koska ei tarvinnut nahistella joka päivä vaikka omakotitalo menikin. Mies kuitenkin kävi silloin tällöin naisen luona ja yhteys säilyi. Vuoden päästä he päättivät ottaa riskin ja muuttaa yhteen asumaan. Nyt he ovat taas onnellisia.
Kumpikin muuttui hieman. Toinen oppi antamaan tilaa toiselle enemmän. Erossa tämä nainen sanoi, että hän ensimmäistä kertaa oppi olemaan itsenäinen ja hän nautti siitä tavattomasti. Hän tunsi olevansa vapaa menemään harrastuksiin ilman että toinen on mustasukkainen. Ja hän pystyi keskittymään lapsiinsa. Muut lapset olivat jo muuttaneet kotoa pois, mutta ei vanhemmuus koskaan katoa. He tarvitsivat neuvoja ja hän pystyi paremmin ratkaisemaan ongelmia ilman että joutui koko ajan huomioimaan miestä, joka tarvitsi liikaa huomiota ja tilaa.
Sanotaan, että ero on kuin pieni kuolema. Mutta se voi olla myös uuden alku.
Kun niin kolahti. Niin se menee täälläin.