Minun tarinani…
En rakasta enää miestäni enkä tiedä olenko koskaan mitenkään palavasti rakastanutkaan. Nykyään riitelemme aina, oikeastaan olemme riidelleet aina jo aika kauan. Meillä on yhteinen pieni lapsi. Olemme olleet naimisissa vähän yli vuoden ja yhdessä vähän yli neljä vuotta.
On helppoa olla jälkiviisas. Oli virhe mennä naimisiin ja pysyä tässä suhteessa. Lapsen hankkimista ei olisi myöskään kannattanut tehdä tässä suhteessa ja tämän miehen kanssa. Lapsi sinällään ei ole virhe enkä kadu, että minulla on hänet. Rakastan olla äiti.
Mieheni ei ole tunteellinen mies ja minusta tuntuu välillä, ettei hänellä minkäänlaisia tunteita edes ole. Tuntuu kuin olisin robotin kanssa naimisissa. Mieheni ei välitä minusta eikä lapsestamme. Hän välittää vain autoista, tietokoneista ja muista vempaimista. Kun katselen häntä lapsemme kanssa, niin tuntuu kuin hän olisi pakolla edes sen minuutin päivässä lapsemme kanssa. Hän ei halua eikä mitenkään nauti lapsemme kanssa olosta. Tuntuu kuin se olisi pakkopullaa hänelle.
Mieheni oli myös väkivaltainen minua kohtaan aiemmin, mutta ei ole nyt yli vuoteen tehnyt oikeastaan mitään pahaa. Toisaalta tiedän, että jos lyö kerran, niin lyö myös uudestaan.
Oikeastaan en tiedä miksi olen tässä suhteessa. Koko lapsuuteni kärsin, koska vanhempani pysyivät yhdessä vain lasten takia. Päätin etten ikinä itse tekisi niin ja tässä silti ollaan. Väkivaltaisuuskin on tuttua jo lapsuuden kodistani, joten en kai sitäkään niin kauhistele. Ensimmäinen lyönti oli silti shokki.
Olemme rakastelleet lapsemme syntymän jälkeen vain muutaman kerran. Minua ei huvita eikä juuri miestänikään.
Itselleni on alkanut muodostua tunteita erästä toista miestä kohtaan, mutta uskon että ne tunteet ovat vain pakokeino todellisuudesta. Haaveilen usein hänestä, mutta mielestäni haaveilla ei ole mitään todellisuuspohjaa. Vaikka eroaisin tänään, en usko että minun ja tämän toisen miehen välille tulisi koskaan mitään. Enkä usko että hänen puoleltaan tässä nytkään on mitään, vaikka tunnenkin saavani erityishuomiota häneltä.
Ongelmani on kai se, että onko tässä koko elämäni?
Tiedän, että menin naimisiin vääristä syistä ja väärän miehen kanssa. Oli väärin vielä saada lapsi tämän kaiken keskelle. Tämä nyt on kuitenkin tilanne ja jälkiviisaus ei mitään auta. Toisaalta en osaa kuvitella itseäni eronneenakaan.
Olen yrittänyt puhua miehelleni hyvin avoimesti kaikesta. Tuntuu, että meidän keskustelumme vain ovat sellaisia, että minä puhun ja hän ei sano mitään. Keskustelut eivät myöskään mitenkään muuta mitään. Mieheni ei yksinkertaisesti tunnu välittävän yhtään mistään. Olen sanonut harkitsevani avioeroa ja silläkään ei ollut häneen mitään vaikutusta.
Nykyään tuntuu kuin meillä ei olisi enää mitään puhuttavaa. Kun käymme ulkonakin emme yleensä puhu mitään. Ravintolassakin usein istumme vain hiljaa. Meille ei taida olla enää mitään sanottavaa…
Miten minun pitäisi toimia? Miten saisin liittomme toimimaan? Vai pitäisikö vain erota?
En ollut koskaan sellainen ihminen, joka halusi naimisiin ja lapsia. Koska minusta tuli tällainen?
En rakasta enää miestäni enkä tiedä olenko koskaan mitenkään palavasti rakastanutkaan. Nykyään riitelemme aina, oikeastaan olemme riidelleet aina jo aika kauan. Meillä on yhteinen pieni lapsi. Olemme olleet naimisissa vähän yli vuoden ja yhdessä vähän yli neljä vuotta.
On helppoa olla jälkiviisas. Oli virhe mennä naimisiin ja pysyä tässä suhteessa. Lapsen hankkimista ei olisi myöskään kannattanut tehdä tässä suhteessa ja tämän miehen kanssa. Lapsi sinällään ei ole virhe enkä kadu, että minulla on hänet. Rakastan olla äiti.
Mieheni ei ole tunteellinen mies ja minusta tuntuu välillä, ettei hänellä minkäänlaisia tunteita edes ole. Tuntuu kuin olisin robotin kanssa naimisissa. Mieheni ei välitä minusta eikä lapsestamme. Hän välittää vain autoista, tietokoneista ja muista vempaimista. Kun katselen häntä lapsemme kanssa, niin tuntuu kuin hän olisi pakolla edes sen minuutin päivässä lapsemme kanssa. Hän ei halua eikä mitenkään nauti lapsemme kanssa olosta. Tuntuu kuin se olisi pakkopullaa hänelle.
Mieheni oli myös väkivaltainen minua kohtaan aiemmin, mutta ei ole nyt yli vuoteen tehnyt oikeastaan mitään pahaa. Toisaalta tiedän, että jos lyö kerran, niin lyö myös uudestaan.
Oikeastaan en tiedä miksi olen tässä suhteessa. Koko lapsuuteni kärsin, koska vanhempani pysyivät yhdessä vain lasten takia. Päätin etten ikinä itse tekisi niin ja tässä silti ollaan. Väkivaltaisuuskin on tuttua jo lapsuuden kodistani, joten en kai sitäkään niin kauhistele. Ensimmäinen lyönti oli silti shokki.
Olemme rakastelleet lapsemme syntymän jälkeen vain muutaman kerran. Minua ei huvita eikä juuri miestänikään.
Itselleni on alkanut muodostua tunteita erästä toista miestä kohtaan, mutta uskon että ne tunteet ovat vain pakokeino todellisuudesta. Haaveilen usein hänestä, mutta mielestäni haaveilla ei ole mitään todellisuuspohjaa. Vaikka eroaisin tänään, en usko että minun ja tämän toisen miehen välille tulisi koskaan mitään. Enkä usko että hänen puoleltaan tässä nytkään on mitään, vaikka tunnenkin saavani erityishuomiota häneltä.
Ongelmani on kai se, että onko tässä koko elämäni?
Tiedän, että menin naimisiin vääristä syistä ja väärän miehen kanssa. Oli väärin vielä saada lapsi tämän kaiken keskelle. Tämä nyt on kuitenkin tilanne ja jälkiviisaus ei mitään auta. Toisaalta en osaa kuvitella itseäni eronneenakaan.
Olen yrittänyt puhua miehelleni hyvin avoimesti kaikesta. Tuntuu, että meidän keskustelumme vain ovat sellaisia, että minä puhun ja hän ei sano mitään. Keskustelut eivät myöskään mitenkään muuta mitään. Mieheni ei yksinkertaisesti tunnu välittävän yhtään mistään. Olen sanonut harkitsevani avioeroa ja silläkään ei ollut häneen mitään vaikutusta.
Nykyään tuntuu kuin meillä ei olisi enää mitään puhuttavaa. Kun käymme ulkonakin emme yleensä puhu mitään. Ravintolassakin usein istumme vain hiljaa. Meille ei taida olla enää mitään sanottavaa…
Miten minun pitäisi toimia? Miten saisin liittomme toimimaan? Vai pitäisikö vain erota?
En ollut koskaan sellainen ihminen, joka halusi naimisiin ja lapsia. Koska minusta tuli tällainen?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Ehkä avioero on edessä ennen pitkää. Teidän molempien kannalta (ja etenkin itsesi, koska tunnut pohtivan noita asioita kuitenkin) rakentava keskustelu suhteenne tilasta voisi olla paikallaan. Syyttelemättä ja asiallisesti. On mahdollista saada mieheltäsi vastakaikua ja mielipiteitä. On myös mahdollista, että mies ei osaa puhua vaikka jotain tuntisikin (vaikuttaen tunteettomalta).
Sen lisäksi sinun tosiaan kannattaa paneutua aiheeseen Oma Elämäsi. Mitä se on. Mitä pitää sisällään. Kaveripiiri, päivittäinen elämänrytmi jne. Lapsi tietysti vie oman osansa, mutta on kai sitä muutakin jossain määrin. Minkä verran saat mieheltäsi tukea, kommunikointia, ymmärrystä. Ja toisinpäin: miten paljon miehesi tukee sinuun, keskustelee asioista kanssasi jne. Kyse ei ole yksistään siitä hoitaako hän oman osuutensa perheestä. Jollei miestä kiinnosta olal lapsen kanssa, niin miksi ei? Voisiko sitä edesauttaa jotenkin pehmeästi ja vaivihkaa.
Mielenkiintosi toista miestä kohtaan voi olla mitä itsekin olet todennut. Normaalia ja tervettä läheisyyden kaipuuta ja tarvetta. Siinä ei ole mitään hävettävää eikä pahaa. Ainoa missä jo itsesikin kannalta olisi hyvä pysyä tiukkana: ettei petä. Jos avioliitto on romuttuakseen, sitten hoitaa ensin eron ja sitten ryhtyy muihin suhteisiin. Jos miehesi on ollut joskus väkivaltainen, ei voi tietää miten pettäminen häneen vaikuttaa.
Uusissa suhteissa yleensä toinen osapuoli ei ilahdu muiden puolisoista kuin tilapäiskäytön verran. Uudet suhteet eivät pääse kehittymään luonnollisesti, jos toisella tai molemmilla on toinen perhe jossa elää.
Toivotan sinulle voimia ja jaksamista näitä pohtiessasi. Ja etenkin jos elämääsi tulee muutoksia.
Pakko vastata vaikka me emme olekaan naimisissa, eikä ole ikinä käynyt mielessäkään mennä edes kihloihin. Ja luojan kiitos ettemme ole lasta "hankkineet", vaikka joskus siitä kuumeilinkin/haaveilin. Mies ja meidän suhde on vaan väärä! Nyt viimeaikoina olen niin vahavasti sen tuntenut/tajunnut. Olen aiemmin ihmetellyt miksi mulla on niin paha olo ja huono olla tässä suhteessa.
Me ollaan avoliitossa oltu nyt melkeen neljä vuotta. Ja nyt vuosi omistettu yhdessä omakotitalo, jota mies niin innoissaan halusi ensin remontoida ja laittaa, mutta joka kuitenkin on Täysin kesken, eikä mies tee mitään! Koko talo ahdistaa Suuresti ku en aluperinkään olisi sitä halunnut. Mutta mies oli niin innoissaan ja sai mutkin sit lopulta suostuteltua mukaan. Elämäni suurin virhe oli kyllä ostaa se. Tosiaan jälkiviisaus on helppoa.
En ole enää aikoihin rakastanut miestäni, mutta olen vasta nyt sen tajunnut. Enkä (nyt kun ajattelee) ole koskaan edes tainnut rakastua mieheen. Mun mies ei ole myöskään ollut kauhean tunteellinen ja lähinnä vaan pelleillyt Jokaikisestä asiasta. Eikä asioista ole voinut puhua ikinä niinkkuin aikuiset ihmiset vaan aina mies on hermostunut... ja niimpä olen olen nyt asioita vuosien mittaan painanut vaan sisälleni ja ollut puhumatta.
Mutta nyt riitti, Tänään sain juteltua asioista ja tais se ero nyt tulla.. Oon vaan niin sekaisin!
Oikeasti olisi todella ihana jutella sun kanssa vaikka sähköpostitse ku en oikeen tänne viitsi kaikkia juttuja kirjoittaa! Huomasin vaan että On paljon muutakin samaa ku sulla...
Täytyykö tuollainen suhde edes yrittää saada toimimaan enää? Voit olla aika satavarma, että mies ei kuuntele sua, eikä halua muuttua. Eihän se edes reagoi sun avioero juttuihin. Sehän kertoo vaan sen, ettei sitä kiinnosta pätkääkään mitä sä teet tai sanot. Jätkähän on ihan elävä kuollut, joka ei muuta tykkää tehdä, kuin runkkailla vempaimiensa kanssa.
Jos sulla on ystäviä ja olet vanhempiesi kanssa väleissä, niin kerro tuntemuksistasi ja että olet ottamassa eroa siitä miehestä. Meinaan ainakin mun mielestä se ero on paras vaihtoehto.
Tarinasi on aika tavalla samanlainen kuin omani, minulla ei vain sitä lasta vielä ole. Kovasti kaipaisin mutta sitten aina mietin että kuinka pärjään jos ero kuitenkin tulee.
Pahinta on varmaan sen myöntäminen itselleen, että kaikki ei mennyt niin hienosti kuin ajatteli. Että vaikka miten yrittäisi tehdä kodin ja suhteen eteen töitä voi silti asiat mennä pieleen. Ehkä aina ei ole kyse siitä ettei tahdo tarpeeksi vaan siitä että on kertakaikkisest väärän ihmisen kanssa, ihmisen jonka tarpeet ja toiveet ovat niin kovin toisenlaisia kuin omat.
Pelkään tuhannesti sitä että jään yksin, enkä enää löydä kumppania joka välittäisi minusta ihmisenä. Että ainut seura jota löytyy olisi vain seksinnälkäisiä parisuhteessa olevia miehiä. Pelkään yksin jäämistä todella paljon, enkä tiedä miten osaisin itseni tempaista irti ja lähteä.
Meilläkin on remonttia vaativa omakotitalo josta on oma murheensa. Miten sen kanssa käy, miten riittävät rahat? Jostain pitäisi olla voimaa saada kaikki keskeneräiset projektit loppuun ja sitten vaikka myydä koko talo.
Tuo tunne siitä tässäkö kaikki nyt oli on kyllä tosi vahva. Ystäväpiiriä seuranneena voi kuitenkin huomata että siellä joillakin asiat ovat eron jälkeen kääntyneet todella paljon paremmiksi. Kipeältä ja vaikealta se kuitenkin aluksi tuntuu.
Voimia sinulle Surutuuli!
ajatella sitä eroa.
Ei ole lapsenkaan hyvä elää suhteessa jossa vain riidellään. On väärin sanoa, et jatkamme liittoa vain lapsen takia. Omat vanhempani erosivat kun olin noin vuoden. En ole kokenut jääneeni mistään paitsi. Tärkein on se : ETTÄ SINÄ RAKASTAT LASTASI ja annat hänelle turvallisen ja hyvän kodin. Tässä tapauksessa ehkä mielummin ilman miestä. Ei oo sekään helppoa, et olet naimisissa ja silti "yksinhuoltaja". Itse joskus ajattelin, et olis varmaan helpompi olla oikeesti yksinhuoltaja kuin näytellä perhettä miehen kanssa jolta ei liikaa aikaa lapsille löytynyt. Voihan olla että miehesi osaa sitten isompien lasten kanssa aikaa viettää. Näin teki oma mieheni.
Toi väkivaltaisuus on aika pelottava juttu. Jos miehesi alkaa lyömään sinua, niin et varmaan halua, että oma lapsesi joutuu pelkäämään äidin puolesta?!
Luulisin, että teidän liitto on parhaat ajat jo nähnyt.
Ajattele nyt vain itseäsi ja lastasi, kahdestaan te voitte olla vielä hvinkin onnellisia. Ja ehkä jostain löytyy se mies, joka haluaa olla "isä" lapsellesi ja rakastava mies sinulle. ;)
Tarinasi oli niin tuttu minullekin. Väkivaltaa meillä ei onneksi ole, mutta jos sitä olisi ollut, en varmaan enää miettisi. Nyt meillä on vaan muuten täysin kuollut tilanne. Tuntuu, että mies ei tunne mitään, ei positiivista eikä negatiivista. On vaan. Olen yksin vastuussa kaikesta.
Tuntuu todellakin siltä, että valitsisin mieluummin "oikean" yksinhuoltajuuden kuin tämän. Silloin saisin ehkä edes joskus vapaa-aikaa itselleni. Ja silloin mulla olisi "lupa" näihin typeriin ihastumisiin, joita nytkin on avioliiton aikana ollut useampia. Mutta jotka sitten ovat ikään kuin väärin ja tuomittavia, vaikka oikeasti olenkin ihan yksin ja ilman rakkautta ja hellyyttä. Ei yksikään niistä ihastuksen kohteista ole ollut tosimielessä realistinen kumppani mulle, mutta vaikka tiedostan sen, ei se mitään auta...