Olen kertakaikkisen loppu lähimmäisriippuvuudesta kärsivän äitini takia.
Olen 'perheeni ainoa lapsi', elikkä äitini ainokainen, isäni esikoinen. Lähestyn 30-vuoden ikää, eikä äiti hyväksy juuri mitään tekojani, soittelee perään, lähestulkoon asuu luonani.
Onko kellään vastaanvanlaisia kokemuksia, mikä olisi auttanut asiaa? Hänen mielestään hänellä on kyllä 'ongelmia', muttei tarvitse ammattiapua, eikä ystäviä.
Ilmeisesti minun tukehduttamiseni käy hänelle työstä ja kaikista ihmissuhteista, joten ne tarpeettomia.
Olen 'perheeni ainoa lapsi', elikkä äitini ainokainen, isäni esikoinen. Lähestyn 30-vuoden ikää, eikä äiti hyväksy juuri mitään tekojani, soittelee perään, lähestulkoon asuu luonani.
Onko kellään vastaanvanlaisia kokemuksia, mikä olisi auttanut asiaa? Hänen mielestään hänellä on kyllä 'ongelmia', muttei tarvitse ammattiapua, eikä ystäviä.
Ilmeisesti minun tukehduttamiseni käy hänelle työstä ja kaikista ihmissuhteista, joten ne tarpeettomia.
Vastaukset 44
Vanhimmat
Tuommoiseen ei auta kyllä kuin kunnon ärähtäminen äidille aiheesta "minulla on oikeus omaan elämään, joten jätä minut rauhaan". Sanot vaikka että jos hän ei nyt lopeta päivittäistä kontaktinpitoa ja ahdistelua, katkaiset välit täysin esim. puoleksi vuodeksi. Tämän luulisi saavan hänet tajuamaan että haluat omaa rauhaa.
Kyllähän siitä aluksi seuraa äidin syvä järkytys ja haukkumiset, että näinkö se hoitaminen ja kasvattaminen palkitaan, mutta muuta tietä ei ole. Sen varaan ei kannata laskea, että äitisi jättäisi pikkuhiljaa sinut omillesi sillä jos olet jo 30v ja äitisi ahdistelee sinua päivittäin, ei näin tule tapahtumaan.
Kokeilepa tällaista. Muuta paikkakuntaa, salaa osoitteesi (onnistuu maistraatissa).
Hanki salainen puhelinnumero tai prepaid-numero,jota et tietenkään anna äidillesi.
Lopeta visiitit ja kyläilyt molemmin puolin (äitisi kyläilyt sinulle ja omasi äidin luo).
Ota jämäkkä, itsenäinen ote elämään. Tee mitä haluat ja mieluisaksi koet, ilman äidiltä lupaa kysymättä ja hänelle raporttia antamatta.
Älä missään määrin kerro omista henkilökohtaisista asioistasi hänelle. Muistuta hänelle, että aikuinen ihminen elää omaa elämäänsä, eikä ole olemassa mitään raportointivalvollisuutta vanhemmilleen (jos siltä tuntuu.)
Päätä, että puhut kahdatessanne äitisi kanssa vain päivän säästä, ajankohtaisista uutisista, päivän politiikasta, ynnä muistga aiheista. sii sselisita teemoista,jotka eivtä ole vähääkään henkilökohtaisia.
Ei lapsi noin äidilleen te, vaikka tämä olisi millainen tahansa.
Käytännössä ei onnistu.
Mutta sellaisen kännykkänumeron voisit hankkia, jota et äidillesi anna.
Muistan itse nuoruudestani, kuinka olin aina ikään kuin velvollinen kertomaan "kotiin", minne menen iltaisin, ketä tapaan, ja millaisia harrastuksia minulla on. Kadehdin suorastaan ikäisiäni, jotka saattoivat sanoa vain, että heillä on tänään muuta menoa. Piste.
Itse siitä opin, että en aikanani kuulustellut lasteni menemisiä. Ehkä heillä oli sitten jo liiankin suuri vapaus tulla ja mennä. Selvisivät kuitenkin aikuisuuteen kunnialla.
Eräs tuttavani kertoi aina menevänsä Elinan kanssa. Lopulta kysyin, kuka on Elina, ja hän sanoi vain keksineensä koko ihmisen, koska hänen äitinsä aina halusi yksityiskohtaisia tietoja hänen tuttavistaan. Hän oli luonut Elinan ja kertonut hänestä tarpeellisen, ja sai nyt olla rauhassa.
Vanhemmille on vain tärkeää, että he ovat osa lapsensa elämää. Niinpä he tyytyvät mihin tietoon vaan, kunhan saavat vastaukset kysymyksiinsä. Turha mainitakaan, että kenenkään tutun sukunimeä ei heille kannata sanoa. "Yks Elina vaan".
Harrastustoiminnat ovat myös mukava henkireikä. Äiti tuskin tunkee napatanssiin tai origamikurssille, joten hyviä menopaikkojahan ne ovat. Ei hän ota työväenopiston kansliasta selvää, oletko siellä todellakin oppilaana.
Tyttäreni ystävä osasi teini-ikäisenä kertoa mitä ihmeellisimpiä juttuja äidilleen. Tyttäreni kertoi niitä ihmetellen minulle. Äiti vaati kuulla, ja tytär kertoi. Tyttäreni tiesi mainiosti, että suurin osa jutuista oli pelkkää pötyä, mutta äitiin jutut upposivat ilman epäilyn häivää.
Äidit saattavat yrittää tunkeutua lastensa elämään iästä riippumatta, mutta lapsilla pitää olla oikeus torjua hyökkäykset kaikilla menetelmillä. Jos ei totuus riitä, niin ranttaliksi vain.
Älä hylkää läheisriipuuvuudesta kärsivää äitiäsi.
Älä myöskääm anna hänen määrätä elämääsi. Sanot äidille lempeästi kun kyselee, "ettei näin iso tyttö enää kerro kaikkea äidilleen. Kyllä äidin pitää jo luottaa että selviän elämässä, eikä ole soveliasta kaikkea udella."
Anna yhteistä aikaa äidillesi. Käytte lenkillä, soppailemassa tai vie hänet päivätansseihin, voi vaikka tavata siellä jonkun. Tee näin sovittuina aikoina ja omistaudu silloin vain hänelle. Tee selväksi, että muu aika on sinun omaasi. Soittoihin vastaa, mutta sano jos et ehdi jutella. Älä anna yliotetta äläkä suostu kuulusteluihin, vaihda puheen aihetta, käännä puheet häneen ja hänen elämään.
Saattaapi äippä ottaakin terhakasti selvää kansalaisopiston kursseista, jos kunnon "etsivä" on...;)
tässä ovat roolit ihan sekaisin! Pitääkö tyttären "antaa aikaa äidilleen" ja kuskata häntä ties minne? Jos tytär on kolmekymppinen ei äitikään kai mikään ikäloppu ole...?
Itselläni on kaksi kolmekymppistä ja yksi nuorempi tytär enkä voisi kuvitella, että he kuskaisivat minua shoppailemaan ja keksisivät muita ajanvietteitä!
Minä varmaan tyttärenä kuskaisin äitini jonnekin, mistä hän saisi terapiaa tai jotakin...
Olen todella suuren perheen nuorin lapsi ja äitini yritti takertua minuun. Hän sanoi, että minä sitten hoidan hänet ja isän (heidän suhteensa ei ollut hääppöinen), kun he ovat vanhoja ja kai hän sitten uskoikin siihen...Hän oli jo iäkäs, kun synnyin joten ollessani parikymppinen hän oli jo eläkeiässä.
Lopulta hän sitten viihtyi hyvin ilman minuakin, kun itsenäistyin.
On tietenkin eri asia olla ainokainen kuin yksi suuresta lapsijoukosta. Mutta tosi kummallinen tilanne!
Ei minusta kuitenkaan lapsesta tarvitse tulla äitiä omalle äidilleen!
Et nyt vaan ymmärtänyt sitä pointtia. Ei ole tarkoitus alkaa äidilleen äidiksi. Vaan auttaa äitiä pääsemään eteenpäin riippuvuudestaan huolimatta.
Et ole itse läheisriippuvainen etkä voi ymmärtää mitä se tuo mukanaan. Et kirjoituksestasi päätellen yleensäkään ymmärtänyt, kuin sen mikä on omalla kohdallasi tilanne.
Läheisriippuvuudesta kärsiviä on paljon ja he ovat todella rasittavia, mutta luomalle heille turvallisuuden ja uskon ettei heitä jätetä heidän kanssaan pärjää.
Ei ole järkevää alkaa riitelemään ja laittamaa jyrkästi rajoja, kun asian voi hoitaa toisinkin.
Hienoa kuitenkin, että itse kerroit kuskaavasi äitiäsi, että hän saisi terapiaa.
Kyllähän meillä lapsilla on vastuu vanhemmistamme. Niin se vaan on. Jossain vaiheessa osat vaihtuvat. Lasten ollessa pieniä vanhemmat huolehtivat heistä ja kun vanhempien voimat tai terveys pettää lapset huolehtivat heistä. Se on aivan luonnollista eikö vain?
kun minä omistaudun vinksahtaneelle, ilkeälle äidilleni?
Maailman meno
Sivutuulessa poikaansa retuuttaa kantaa
varis lahden poikki päin vastarantaa.
"Sitä varia, ihan väsyttää alkaa"
varis sanoo "jo vanhaa siipeä, jalkaa
Kun vanhenen pian, alan kangistua,
kai kannat sa mua, kuin minä nyt sua ?"
- "En", vastaa poika, "sun jäädä anna"
- "Ketä kannat sitten?" - "Ma poikaani kannan"
Varis huokaa harmaille aatoksille:
"se on maailman meno, minkäs sille."
Lauri Pohjanpää (1917)
kun minä omistaudun vinksahtaneelle, ilkeälle äidilleni?
Maailman meno
Sivutuulessa poikaansa retuuttaa kantaa
varis lahden poikki päin vastarantaa.
"Sitä varia, ihan väsyttää alkaa"
varis sanoo "jo vanhaa siipeä, jalkaa.
Kun vanhenen pian, alan kangistua,
kai kannat sa mua, kuin minä nyt sua?"
- "En", vastaa poika, "sun jäädä annan."
- "Ketä kannat sitten?" - "Ma poikaani kannan."
Varis huokaa harmaille aatoksille:
"Se on maailman meno, minkäs sille."
Lauri Pohjanpää (1917)
Läheisriippuvainen ei ole vinksahtanut eikä ilkeä, hän on sairas ja tarvitsee hoitoa.
Ei tämä nyt niin mustavalkoinen juttu ole, joko tai, äiti tai lapset. Ei läheisriippuvalle pidäkään omistautua, häntä täytyy auttaa itsenäisyyteen. Ei vihalla päästä eteenpäin, vaan johdonmukaisella ymmärryksellä.
Onhan lapsilla isä joka voi olla heidän kanssaan sen muutaman tunnin viikossa minkä toinen on äidin kansssa, mikäli ei lapsia voi mukaansa ottaa.
Kylläpä sitä aikaa löytyy turhempaankin esim. lenkkeilyt, kuppilat, parturit ym.
Kaikilla ei ole miestä, joka voi noin vain ottaa lapset kun vaimon äiti sekoaa.
Mitä muuten teet, jos miehenkin äiti on seonnut? Vielä samaan aikaan kun vaimonsa äiti?
Kukahan tässä keskustelussa on naiivi ja mustavalkoinen? Sinä et ainakaan pysty näköjään kuvittelemaan kuin yhden skenaarion: täydellinen ydinperhe, jossa mies ilolla hoitaa muksuja kun vaimo hoitaa seonnutta äitiään. Muutaman tunnin kerrallaan.
Joopa joo. It's a fool's paradise.
Tosiaan kaikilla ei ole miestä, mutta lapsia on.
Hoitolaitokset ovat täynnä näitä hylättyjä sairaita, kukaan ei käy katsomassa ei välitä.
Sellaisilla jotka välittävät ja hoitavat läheisensä on muutkin asiat kunnossa.
En vähättele harmiasi, koska aikanaan koin samanlaista. Ja jälkeen päin ajatellen olin aivan liian kiltti. Mutta tuo tarve tietää missä tytär liikkuu ei juuri vähene. Tiedän äidin joka edelleen haluaa tietää missä tytär "luhaa" jollei heti tavoita tätä puhelimella ---äiti on 90 (yäysjärkinen edelleen)ja tytär 59!
"eikä äiti hyväksy juuri mitään tekojani, soittelee perään, lähestulkoon asuu luonani."
Etkö ole tehnyt selväksi että olet sen ikäinen, ettei asiasi ihan aina kuulu hänelle. Ja ollut vaan kertomatta! Paitsi säästä voi puhua tyyliin jne. Mitä ihmettä otat hänet kotiisi?!! Hoida puhelimella mielummin suhdetta, kun tuollaiseksi on mennyt. Oikein ruokit väärää käytöstä. Vain oikealla käytöksellä voi tulla lähemmäs.
Anna itse nyt äitisi olla ja hakea ystävänsä ja tee rajat ettei tule luoksesi noin. Hän on kuitenkin se vanhempi ei lapsi ja lapsellista käytöstä ei tarvitse katsella sinun kustannulsella.
Et voi jatkaa tuohon malliin että annat vaan jonkun tukahduttaa. Älä riitele hänen kanssaan ollenkan, vaan toimi oikein.
Hän ei ole avomiehesi eikä miehesi, jonka luonasi oleminen olisi eri asia hiukan. Jos jatkat samaan malliin, saat syyttää nysväilystä enää itseäsi..
Hyvät välit vanhempiin on tärkeitä, mutta noin se ei onnistu. Tee selväksi että hakee ystäviä tai miehen itselleen ajan kanssa harrasteet joista hän pitää itse oikeasti, koska olet hänen lapsensa eikä mikään ystävän korvike! Tue häntä puhelimitse esim. kun hän näyttää tarvitsevan tukea ja juttelukumppania.. kannusta ystävien ja miehen, harrasteiden haun suhteen.
Luonasi roikkumalla, hän ei edes yritä saada ystäviä tai miehiä. Auta häntä niissä asioissa, millä hän onnistuu ja itsetuntonsa paremmaksi.
Tuntuu että kuin hänellä olisi tekemisen ja hyvien ajatusten puute, positiivisuutta tarvisi. työ? harrasteita? onko tietokonetta edes?
Tämä oli tällaista tekstiä, vanhemmat tarvitsevat lapsiaan mutta ei kenenkään kustannuksella. On lapsellista olla hyäksymättä tekojasi, vanhemman kuuluisi kannustaa!
Jos väittää ettei tarvii ystäviä, niin ehkäpä ei ole aiemmin ollut oikeanlaisia... ihmisiä.
Ja en nyt väittänyt etteikö olisi positiivinen. Musta olisi parempi jos hän voisi päivittäin soittaa edes (kun oot ottanut nyt koko ajan kotiin) ja tue häntä vahvaksi ihmiseksi vähän (positiivisia lauseita, viisauksia, tms tyyliin)... kuin että roikkuu luonasi. Näin pääsette eteenpäin ja saat oman aikasi. Pikku puhelussa kuluu vähemmän aikaa. Ajan kanssa hän ei koe ehkä tarvetta enää niin soittaa, kun löytää omat juttunsa. Mutta tietää että joku on tavoitettavissa. Ohjaa oikeaan suuntaan ..ihmiset ja harrasteet ja positiiviset ajatukset -älä anna hänen murehtia turhia .. sano ettei murehdi turhia, --hän joskus huomaa, ne oikeat asiat mitä tarvitsee... ja hakee ne.
Jos olisi miehesi kyseessä, suosittelisin parisuhdeneuvojaa ja yhten menoa tms, mutta kun on äitisi ja hän tunkee liikaa... hänen pitää saada oma elämä ja itsearvostus kuntoon.
Ja sitten jos joskus välit paranee ja haluut itse tehdä yhdessä jotain ja on hyvä mieli sulla ok.. mutta ei sun kodissa mielellään enää ettei toistu kuvio. Se on sun aluetta ja äidillä oma koti.. sisustakoon sitä viihtyisämmäksi.
Väkisin ei voi vääntää ja onnistuneisiin suhteisiin tarvitaan kaksi yrittämään, lopulta. Mutta vanhemmalla on isompi vastuu väleistä mielestäni (koska on vanhempi), mutta tässä tapauksessa ei näytä siltä jos otetaan suurennuslasi.. ehkä se muuttuu vielä tai sitten ei. Mutta hän ei ole ymmärtänyt pointtia. Ehkä hän ei ole vaan saanut mahdollisuutta kasvaa mittaansa jos kukaan ei ole tukenut häntä positiivisesti tms.
Positiivisuus ei tarkoita ns. "tekolässytystä". Vaan se on muuta tukemista ja niin oikeaa positiivisuutta.. saa näkemään ihmisen vahvuudet.
Sulla ei ole mitään velvollisuuksia, mutta puheessa voi ohjata oikeaan suuntaan jos toinen on kovin väärään suuntaan mennyt tai negatiivinen. Ehkä se toinen huomaa sitten itsekin, mitä voisi tehdä eri lailla..
Zemppiä!
Joskus lapset saa korjata sitä, mitä -vanhemman- omilta vanhemmilta jäi tekemättä.. aina vanhemmilla ei ollut vanhempia tai hyviä sellaisia.
Mutta vastuu ei ole lapsen eli sinun. Mutta näin.. jotenkin eteenpäin. Pääasia että kaikil olis hyvä olla.
Tyttärenhän pitää saada täyslaidallinen raivari, huuta ja metelöidä, että äiti uskoisi. Ei hänelle kannata sanoa kauniisti, että äidin sopii nyt pysyä poissa meiltä ja hankkia omia ystäviä.
Mitä hyötyä on toisen "toimia oikein", kun se ei mitenkään muuta äidin asennetta, päinvastoin. Hän alkaa ihmetellä, mitä salaamista tyttärellä on oikein, kun ei halua kertoa asioitaan.
Ei ole mitään keinoa, miten tytär saisi äidin tapaamaan uusia ystäviä ja miehiä. Ei äiti heitä tarvitse.
Harvalla tyttärellä on voimia kokonaan katkaista välejään äitimuoriin. Se siis jatkuu muuttumattomana.
Olen käynyt tässä kolmen vuoden aikana aivan hirveän rasittavan prosessin, jonka aikana katkaisin välit kokonaan ja lopullisesti täysin toimimattomaan, sairaalloiseen lapsuudenperheeseeni. Kaikki muistot, jotka niihin ihmisiin liittyvät, ovat pelkästään mustan kielteisiä.
Olen kärsinyt sydänvaivoista, viime vuonna sain jopa pienen sydänkohtauksen ja jo sitä ennen ja jälkeen on ollut fyysisesti kurjaa. Pahinta on kuitenkin ollut psyykkinen prosessi.
Tosin en ole mennyt terapeutille käsittelemään asiaa, vaan olen rämpinyt tätä suota yksin. Erilaiset keskustelupalstat ovat toimineet varaventtiileinä, ja olen huomannut, etten olekaan yksin. Nyt alkaa vähän helpottaa - suon reuna näkyy ja siellä tuuhea vihreä metsä, jossa voin levätä.
Olen mieheni kanssa aloittamassa uudenlaista elämää muutenkin. Sekin auttaa, sillä ei ole tekemisen puute, ja huushollin muutto vie ajatuksia. Ei jatkuvasti vatvo noita vanhoja ikävyyksiä.
Yksi rasittava ongelma on ollut se, etteivät normaaleista perheistä ja ihmissuhteista kotoisin olevat henkilöt juurikaan kykene ymmärtämään tällaisia totaalisia irtiottoja. Heille on vaikea selittää asiaa, ja vaikka kuinka yrittäisi panna oikeita sanoja oikeaan järjestykseen, juttu ei mene perille.
Tälläkin palstalla tulee aika säännöllisesti eteen joku taivaanrannan maalari, joka käskee selvittämään kaikki ongelmat puhumalla! He eivät käsitä koko skenaariota ollenkaan. Ei auta yhtään mitään, jos vain toinen osapuoli haluaa puhua ja selvittää ongelmat, jos toinen osapuoli on sitä mieltä, ettei ongelmia jo ole koskaan ollutkaan tai sitten puhumista haluava osapuoli on - "hullu ja sairas".
Tämän olen kokenut itse. Siksi panin vihdoin välit poikki. Kyllä on ollut raskasta ja ikävää, mutta kuten sanottu, vähitellen alkaa olo helpottua ja pystyn katsomaan lähes pelkästään eteenpäin, tulevaisuuteen. Se on valoisa.
. . .
. . .
Tsemppiä ja voimia sinulle! Ilmeisesti sinun tulee jotenkin tiukasti vetää raja välillenne. Se saattaa olla 'helvettiä' hetken, mutta saattaa myös pikku hiljaa helpottaa.
Itse tein elämässäni ratkaisun, joka oli äidilleni ehkä se pahin mahdollinen, mitä hänen kannaltaan pystyin tekemään. Kyse ei ole kuitenkaan hänen asiasta eikä elämästään vaan puhtaasti omasta elämästäni ja tulevaisuudestani. En ole ainoa lapsi, mutta silloin tällöin äitini muistuttaa minua "väärästä" valinnastani. Nykyään harvemmin kylläkin.
Voin vain kuvitella miltä tuntuu olla ainoa tuollaisessa tilanteessa.
Vaikka tyttäreni on aikuinen, niin tottakai äitiä kiinnostaa kuinka hän voi? Onko kaikki ok? Yleensähän murkkuiän jälkeen juuri äidin kanssa jaetaan asioita?
Kyselleen ja vastaillaan.
Ei se ole mitään asioihin sotkeutumista, jos äiti soittaa ja kysäisee kuulumiset!
Omasta tyttärestäni ei ole kuulunut puoleentoista viikkoon mitään? Pelkään, koska poliisit on oven takana kertomassa, että häntä ei enää ole??
Vastavuoroinen rupattelu ei tarkoita tunkeutumista toisen elämään vaan asioiden jakamista.
Äiti haluaa tietää, että tyttärellä tai poitsulla on kaikki hyvin.
Noin se toimii ns. normaaleissa suhteissa, mutta ajattelepas jos äitisi yrittäisi määrätä esim. uskonnollisen taustasi ja siihen liittyvät valinnat..?
Ei siinä paljon muu auta kuin tiukka rajanveto. Ja jos äitikulta ei sittenkään usko, niin joskus on aivan pakko itseä suojellakseen olla pitämättä yhteyttä vaikka puoleen vuoteen. On se tavallaan äidinkin suojelemista, jos ei halua koko ajan kirota häntä... ei sekään ole kivaa.
Etkö todellakaan ymmärrä mitään??? MInulla on myös ahdisteleva äiti. ON ihan normaalia, että silloin tällöin pidetään yhteyttä, mutta 4-10 kertaa päivässä soittelu ei ole tervettä, eikä sekään että vieraillaan 1-3 kertaa päivässä. Myöskään seurustelusuhteitani äitini ei hyväksy koska kokee nämä uhaksi ja hän jäisi varjoon. Hyvänyön toivotukset päivittäin yms yms. on sairasta. Kaikissa läheisissäni on jotain vikaa hänen mielestään ja koko ajan äitini yrittää manipuloida minua että kuinka normaalia on asua äidin kanssa kahdestaan. OLen 34-vuotias ämmä Tampereelta.
Mulla on sunnilleen samanlainen juttu oman äidin kassa ja voin sanoa samoin kuin muutama muukin että rajat pitää vetää sekä opetella sanomaan EI jonka vuoksi oma äitini suutui minulle monta kertaa, mut se kannatti. Äitinä itsekin opin etten omien lasten huusholliin pyri järjestelemään heidän asioitaan, vaan että heidän pitää elää oma elämä ja äitinä minun omani sekä minun äitini omansa ja vielä anopinkin omansa,olen nimittäin anopillekin sanonut että me mieheni kanssa olemme aikuisia eikä meidän tarvitse elää niinkuin hän on elänyt. rauhallisesti ilman huutoja!
Rohkeasti vaan rajoja vetämään!!!
Läheisriippuvainen terminä tarkoittaa aivan toisenlaista sairautta, jossa kyllä siinäkin olla läheisestä riippuvaisia, mutta siihen liittyy jo kaikenlaista itseensä kohdistuvaa ikävää asiaa.
Tämä on sitten taas tätä äitien riippuvuutta, jota jotkut äidit yksinäisyydessään harrastavat, monet jopa vielä lapsen avioliitossakin käyvät vahtimassa asioita.
Opettele sanomaan ei. Jos annat periksi, ruokit sillä äitisi riippuvuutta ja kun sanot ei, äiti suuttuu aluksi (kuka nyt oikeuksistaan vapaaehtoisesti luopuisi)mutta hänellä ei ole vaihtoehtoja muita kun päästää sinut aikuiseksi.
Mieheni on hyvin läheisriippuvainen lapsista. Soittaa aikuisille lapsille vähintään kerran päivässä ja tenttaa mitä on tehty ja yrittää syöttää omia ajatuksiaan nuorille. Tietty hyvin aikein, mutta kaikki ovat kyllästyneet samoihin fraaseihin vuodesta toiseen. Kesti hyvin pitkään ennenkuin lapset edes pääsivät aikuistumaan, kun elivät tietyn uhkan alla eli malliin "et saa mopoa jos teet jotain" jne....
Lapset oppivat salaamaan kaikki ikävät asiat ja kertoivat vain hyvät asiat isälleen sekä hyväksikäyttävät isäänsä nyt. Ei mielestäni johda mihinkään vain kasvattaa lapset kieroon.
Yhtään "virhettä" ei saa tehdä tai kokeilla asioita vaan niistä varoitellaan kaikenaikaa.
Lapset ovatkin hyvin uusavuttomia eli kaikki tarvitsee sanoa mitä tulee tehdä asioiden eteen, eli pelkäävät tekevänsä virheitä,joita isä ei hyväksy.
Sitten hän toistelee kokoajan että isä tekisi näin, isä,isä isä....hokee isoille lapsille tätä. Korostaa isyyttään, joten joskus tuntuu että lapset eivät kasva aikuisiksi ollenkaan.Puhutaan kuin vauvoille joita opetetaan tietämään kuka on heidän isänsä.
Harmittaa katsella tätä kärsimystä lasken kannalta. Karhunpalvelusko? ottakaa kantaa.
Pitäis osata päästää irti lapsistaan. Jokaisen ihmisen täytyy löytää omat keinot selviytyä asioista ja ei ole vain yhtä tietä tehdä joku asia oikein, vaan samaan päämäärään voi päästä niin monella eri tavalla.Se miten omat vanhemmat ovat asioista selviytyneet ei päde välttämättä lapsiin.
Voi sinuu. Älä ole niin ankara tarpeellesi elää ilman äitiä. Soittelu ei tapa ketään ja ainahan siihen voi olla vastaamatta.
Minullakin on ikäisesi tytär, meidän tapauksessa minuun turvautuva ja tukeutuva suloinen tytär, ongelman kuin ongelman ollessa kyseessä. Perheessä asustaa myös ihana lapsenlapseni. Käyn kerran, pari viikossa heillä kylässä ja pyrin vain pyydettäessä vähän jeesaamaan. Enää en todellakaan kanna heille kassi kaupalla ruokaa ja heittele vähäisiä rahojani heille. Mutta vielä vähän aikaa sitten vein ja tein. Ostin oman makuni mukaisia vaatteita ja jos en siivonnut, niin jäkätin siivoamisesta. Sellaisia me äidit vain olemme. Ei meidän rakkautta ja huolenpitoa voi katkaista saksilla poikki. Ei se lopu, ajan kanssa ymmärrämme että voimme luovuttaa ohjat tyttärillemme, se pitää vain oivaltaa. Elämä muuttuu ja kulkee eteenpäin.
Sano reilusti äidillesi että haluat vähän enemmän hengitystilaa ja ettei kyse ole rakkauden loppumisesta. Sano, että haluat näyttää pärjääväsi. Sano että miehesi on hiukan valitellut anopin löytymisestä kotoaan niin usein(se tehoaa hyvin, uskoisin). Ehkä voisit vielä varmistaa että äitisi tajuaa sinun selviytyvän ja varmasti ottavan yhteyttä jos tarvitset apua. Varmista tämä. Sano, että kyse on molemminpuolisesta luottamuksesta. Me olemme lapseni kanssa kaveripohjalla. Pakotin itseni luottamaan siihen että hän hoitaa perheen tilanteet, tai sitten miehensä. Mutta jos toimit niin kuin valitettavan usea kirjoittaja toivoi; hylkäät äitisi, muutat jne. loukkaat syvästi hänen sieluaan. Kuten myös omaasi. Me äidit olemme tarpeellista väkeä kuitenkin jos tarvitset luotettavaa rakastavaa olkapäätä tai lapsenhoitoapua. Olemme heti paikalla jos on jokin hätä. Minun neuvoni onkin sinulle:
- puhu kahvikupposen äärellä teistä, suhteestanne
- laatikaa pienet säännöt joita molemmat noudatatte
- olkaa ystäviä
- luottakaa toisiinne
Toivon Sinulle raikasta ilmaa hengitettäväksi kuten myös äidillesi. Nauttikaa tilasta ja läheisyydestä ;)
Äiti
Miksi jonkun pitää suurin piirtein piirtää kuva ennen kuin jotkut naiset tajuavat ihan alkeellisia asioita elämästä? Vaikka heillä pitäisi olla enemmän kokemusta ja jopa viisautta ikänsä puolesta kuin lapsillaan?
Mikä panee aikuisen ihmisen jäkättämään röyhkeästi toiselle aikuiselle ja tunkeutumaan tämän yksityisille elämänalueille? Tyhmyyskö?
Tyhmyyspä, tietenkin. Ja niin miehiä, kun naisiakin on olemassa sellaisia, jotka eivät tosiaankaan tajua aina kaikkia asioita, vaikka ikää olisikin. Miksikö? Maailmaan syntyy erilaisella varustuksella, varustettuja yksilöitä, emmekä voi sille mitään. Myöskin edellisten sukupolvien vaikutukset saattavat näkyä vuosikymmenienkin päästä, siinä miten ihmistä on kohdeltu ja mihin suuntaan hän on lähtenyt kehittymään omista vaikeuksistaan.
Viesti voisi hyvin olla alkoholisti-tyttäreni kirjoittama. Hän sepittelee juuri tuollaisia juttuja. Tällä hetkellä tytär asuu ex-miehensä luona, vippailee rahaa mistä saa ja muka seurustelee omien puheidensa mukaan ukkomiehen kanssa.
Niin, äitinä olen joutunut seuraamaan hänen alamäkeään, ja olen tullut syytetyksi hulluksi. läheisriippuvaiseksi etc. Todellinen syy on kuitenkin alkoholisoitunut tyttäreni, joka on tanssittanut meitä kaikkia läheisiään vuosien ajan. Nyt se vaan loppu, ja huoh!! Minäkin saan jo oman elämäni kunhan TYTÄR itse lakkaa ottamasta yhteyttä.
suosittelen lämpimästi melody beattien kirjaa irti läheisriippuvuudesta.olin itse läh.riipp. alkoholisti miehistä.kirja auttaa todella ymmärtämään mistä on kyse.kaikkihan olemmme jollain tavoin läh. ripp.
alkoholisti osaa taansittaa vanhepiaakin mukavasti pillin mukaan, ja kuitenkaan ei tee muuta , kuin valehtelee ja juo.sitä katsottuaan vuosia tulee sitten syytetyksi läheisriippuvuudesta, kun on kaikensa yrittänyt tehdä, ettei oma lapsi joutuis roskiskeen.
noh...ehkäpä asiaan auttaisi jos suoraan sanoisit äidillesi että antaa sinulle tilaa jotta voit elää omaa elämääsi mutta muista miten selität asian jottet turhaan loukkaa toisen tunteita..joskus kun se totuuskin satuttaa vaikka ei pahaa tarkoittaisi.
Tyttäreni vieroitti minut hienosti itsestään. Hän asuu toisella paikkakunnalla kuin minä.
Hänellä oli aluksi kova linja yhteyden pitoon.
1.Piti kännykän kiinni.
2. Ei vastannut meileihin, ennenkuin hänellä oli tähdellistä asiaa.
3. Tapaamiset hänen ehdoillaan.
Alussa tuo tuntui kovalta ja olin ahdistunut. Mutta vähitellen totuin siihen. Nyt en enää edes yritä ottaa yhteyttä häneen. Olen alkanut elämään omaa elämääni ja keksinyt uusia harrastuksia.
Pidän yhteyttä ystäviini. Olen alkanut kuntoilla (laihduttanut 15 kg). Olen kiinnostunut maailman menosta, elämästä ja muista ihmisistä.
Nykyään en edes odota milloin hän ottaa yhteyttä.
Välillä vain huokaan itsekseni, että kuinka lapseni asiat oikein ovat? Onko hän onnellinen ja tyytyväinen elämäänsä?
Esiliinan nauhojen katkominen oli rankkaa aluksi, mutta kun sen on tehnyt, niin sitten helpottaa tuska.
Vieroituskuuri ei ole vähentänyt rakkauttani tytärtäni kohtaan. Hän on sydämessäni aina.
Hän tietää perusasian, että jos hänellä menisi huonosti, niin äiti on hänen tukensa ja turvansa läpi elämän. Koti on aina olemassa, niin kauan kuin äidin pää pystyssä pysyy. Katto pään päällä ja ruokaa syötäväksi. Tärkeintä on molemminpuolinen rakkaus ja kunnioitus joka ei vaadi mitään puolin ja toisin.
Nuoret aikuiset; kun lähdette vieroittamaan äitiä tai isää itsestänne eroon, niin siihen tarvitaan rakkautta, kärsivällisyytä ja pitkäjänteisyyttä.
Älkää tuhotko siltoja takananne se on väärä strategia. Se voi jonain päivänä kostautua teille itsellenne.
Kun maailma on paha ja kaipaisi henkistä tukea, niin silloin on hyvä, jos äiti on reservissä sitä antamassa.
Tsemppiä läheisriippuvan äidin tai isän vieroitukseen.
Ex riippuvainen äityli joka edelleeen rakastaa lastaan ehdoitta.
:-D
asioista täytyy puhua. sina ja aitisi käykää kahdestaan asiat läpi ja kerro hänelle miltä sinusta tuntuu.
aviomieheni on jo yli 50 vuotias ja käy oman äidin luona päivittäin, me olemme yli 20 vuotta naimisissa, meillä 3lasta ja mummoksi ja ukiksi olemme tulossa. anoppini itserakas, dominoiva luonne vaikuttanut negatiivisesti koko meidän avioliitoon.Rupea tyttö elää oma elämää, on jo aikakin. harvoin ihmiset muuttuu ja äiti on tärkeä mutta kaikilla meillä ainoa elämä ja jokaisella on oikeus elää sitä miten haluaa
hei! olen varma että ongelmasi ei ole niin paha kuin kuvittelet!!soita finnairille niin ongelmasi ratkeavat...
t.finnair
Kun on aikuinen ihminen, haluaa tietty elää omaa elämäänsä. Jokainen tarvitsee joskus apua ja tukea ja on hyvä osata pyytää sitä lähimmäisiltään. Äitini kyselee henk.koht. asioista ja tulisi aina säätämään oma-aloitteisesti. Meillä tää juontaa osittain juurensa miun sairastamisesta penskana, luulisin. Äiti on elämän tärkein ja rakkain ihminen kaikille. Sitten kun asiat ei oo balanssissa, eikä pysty sanomaan suoraan, tulee negatiivisia tunteita ja kummankin puoleista huolta..
"Äiti on elämän tärkein ja rakkain ihminen kaikille."
Tota... et kai ole ihan vakavissasi? Maailmassa on paljon hylättyjä ja raa'astikin kaltoin kohdeltuja lapsia. Tuskin heille äiti on rakkain kuin vain unelmissaan... joku satuäiti tms.
hei, minä puolestaan olen totaalisen kyllästynyt näihin läheisriippuvaisiin työkavereihin, jotka haluavat keskustella kaikesta muusta/tietää kaiken muun paitsi se perimmäinen syy - miksi kömmin 5 x viikossa työpaikalle - tekemään niitä hommia, mistä minulle maksetaan. Viimeisen 4 kuukautta on käytävillä ruodittu seksiasioitani, koska en itse levittele heille päivitettyä tietoa. Fiksut ihmiset lankeavat ryvettäjien verkkoihin - hyi. Sepitykset ovat huikeita! Mikä ihmisiä oikein riepoo, kun pitää työpaikallakin terrorisoida. Vai onko suomalainen työpaikka jokin korvike perseellään olevalle "yksityiselämälle". Pyydän, että tästä käynnistyy vilkasta keskustalua.
Kertomallasi jutullahan ei ole mitään tekemistä suvun / sukulaisten kanssa.
Tässä suora linkki palstalle nimeltä Työpaikkakiusaaminen:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=121&conference=4500000000000022&subcat=837