Tapasimme nuorina kaveripiirissä.. ihastuimme ja tunsimme olomme hyväksi toistemme seurassa. Luotimme toisiimme. Aloimme seurustelemaan. Kihloihin mentiin nuorena. Viisi vuotta kihloissa oltuamme ostimme sata vuotta vanhan talon jota suunnittelimme remontoivan pikkuhiljaa. Vuoden päästä naimisiin. Reilun vuoden päästä ensimmäinen lapsi syntyi ja vajaan kahden vuoden päästä seuraava ja sitä seuraava..
Elämä soljui mukavasti, välillä vähemmän mukavasti. Remontit sujuivat, rahat olivat aina loppu..
Olimme samanhenkisiä. Ajattelimme samoin monista asioista ja meillä oli selvät päämäärät.
Monista ympärilläolevista se tuntui "siirappiselta" meidän suhde.
Oikeasti se oli hyvä. Kunnioitimme toisiamme. Emme pahemmin riidelleet. Mitä nyt viimeisinä aikoina mitättömistä..
Ei tuntunut koskaan siltä, etten enää kestä tuota puolisoa.
Sitten vaimon työkuvio vaihtui. Vaimo pääsi laivalle töihin. Se tiesi rahaa ja taloudellinen tilanne parani. Asiasta sovittiin kuinka pitkään vaimo merihommia tekee. (Se oli raskasta johtuen ikävästä) Kumpikaan ei narissut tilanteesta vaan otettiin kaikki kiva irti yhteisestä ajasta.
Kun tietty aika umpeutui kyselin vaimolta josko töitä voisi tehdä lähempänä. Vaimo oli sitä mieltä että kannattaa vielä jatkaa koska on paljon ostettavaa ja tulevaisuutta vartenkin pitäisi säästää. Halusi jatkaa ko. työtä.
Kuitenkin itsestä tuntui siltä että elämä on arjessa ja ikävääkin jaksaa sietää pitkiäkin aikoja. Mutta sitten siihen ikävään jollain lailla turtui. Säästi itseään. Kovettui. Ei
jaksanut ikävöidä..
Aloin hankkia harrastuksia. Lapsien kanssa oli kiva mennä milloin minnekkin.
Olin kova keksimään kaikenlaista extemporeretkiä yms. Vaimo nautti kotonaolosta vapaa-aikanaan
ja jäi jotenkin ulos kuvioista kun ei jaksanut lähteä oikein minnekkään. (retkille, matkoille, kylään, kavereille) Nautti kyllä kotitöistä ja seksikin sujui kiitettävästi. (Mitä nyt intohimo oli vähän hiipunut molemmilla osapuolilla). Mutta sehän on norm. pitkissä suhteissa.
Sitten vaimoni kuoli traagisesti auto-onnettomuudessa ja minä jäin lasten kanssa ikävöimään. Nyt lapset ovat jo aikuisia.
Minä olen jatkanut elämää yksikseni.
Elämä soljui mukavasti, välillä vähemmän mukavasti. Remontit sujuivat, rahat olivat aina loppu..
Olimme samanhenkisiä. Ajattelimme samoin monista asioista ja meillä oli selvät päämäärät.
Monista ympärilläolevista se tuntui "siirappiselta" meidän suhde.
Oikeasti se oli hyvä. Kunnioitimme toisiamme. Emme pahemmin riidelleet. Mitä nyt viimeisinä aikoina mitättömistä..
Ei tuntunut koskaan siltä, etten enää kestä tuota puolisoa.
Sitten vaimon työkuvio vaihtui. Vaimo pääsi laivalle töihin. Se tiesi rahaa ja taloudellinen tilanne parani. Asiasta sovittiin kuinka pitkään vaimo merihommia tekee. (Se oli raskasta johtuen ikävästä) Kumpikaan ei narissut tilanteesta vaan otettiin kaikki kiva irti yhteisestä ajasta.
Kun tietty aika umpeutui kyselin vaimolta josko töitä voisi tehdä lähempänä. Vaimo oli sitä mieltä että kannattaa vielä jatkaa koska on paljon ostettavaa ja tulevaisuutta vartenkin pitäisi säästää. Halusi jatkaa ko. työtä.
Kuitenkin itsestä tuntui siltä että elämä on arjessa ja ikävääkin jaksaa sietää pitkiäkin aikoja. Mutta sitten siihen ikävään jollain lailla turtui. Säästi itseään. Kovettui. Ei
jaksanut ikävöidä..
Aloin hankkia harrastuksia. Lapsien kanssa oli kiva mennä milloin minnekkin.
Olin kova keksimään kaikenlaista extemporeretkiä yms. Vaimo nautti kotonaolosta vapaa-aikanaan
ja jäi jotenkin ulos kuvioista kun ei jaksanut lähteä oikein minnekkään. (retkille, matkoille, kylään, kavereille) Nautti kyllä kotitöistä ja seksikin sujui kiitettävästi. (Mitä nyt intohimo oli vähän hiipunut molemmilla osapuolilla). Mutta sehän on norm. pitkissä suhteissa.
Sitten vaimoni kuoli traagisesti auto-onnettomuudessa ja minä jäin lasten kanssa ikävöimään. Nyt lapset ovat jo aikuisia.
Minä olen jatkanut elämää yksikseni.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Hei!
Tarinasi oli ajatuksia herättävä. Kannattaisi monen täälläkin palstalla miettiä, kannattaako pikkuasiasioista ruikuttaa tai heti rynnätä eroamaan, kun kohtalo voi puuttua yllättävällä tavalla peliin kuitenkin...
Tosin surullinen loppu =o(
Oli kaunista luettavaa....aitoa rakkautta!
Voimia!
Heräsipä sekin ajatus, että olisiko vaimosi jatkanut perheestä etäännyttää työtään, jos olisi tiennyt kuinka kauan hänellä vielä oli aikaa teidän kanssanne jäljellä. Tuskin.
Miksihän tässä maailmassa niin monet (en tarkoita nyt juuri teidän tilannettanne) käyttävät aikansa mieluummin kaiken sen hankkimiseen, mitä mukaansa ei täältä saa, kuin siihen kallisarvoisuuteen, että ollaan perhe, ollaan yhdessä.
Miksiköhän niin monelle on tärkeämpää se miltä muiden silmissä näytetään ulospäin ja että on kaikkea "mitä muillakin", kuin siihen, mitä löytyy sisältäpäin?
Tottakai on asioita, joita on saavutettava, mutta silti, mikä on kaikkein tärkeintä?