Yli 10 vuotta sitten rakastuin komeaan ja keskustelutaitoiseen mieheen. Hänellä oli kuitenkin tosi huono itseluottamus ja yritin saada häntä luottamaan enemmän itseensä. Suhteen alku olikin kaikinpuolin ihanaa aikaa. Mies muutti melkein heti yksiööni vanhempiensa luota. Jossakin vaiheessa suhde alkoi muuttua. Minuun iski aivan hirveä syyllisyys siitä, että olen itse syypää miehen muuttuneeseen käytökseen. Siksi kai olenkin näin kauan jaksanut pitää kulisseja pystyssä.
Välillä oli ihanaa ja välillä helvettiä. Vuosien varrella olen monet kerrat katsellut miehen riehumista humalapäissään ja joskus selvinkinpäin. Tavaraa on mennyt rikki paljon, joista suurin osa on ollut minun. Hän on pettänyt, huutanut ja haukkunut. Jättänyt kerran pimeälle maantiellekin, mutta tullut hetken kuluttua hakemaan. Olen jäänyt jouluna ilman lahjaa. Hän on tehnyt katoamistemppujaan jouluina ja juhannuksina, jos olen sattunut väärän sanan sanomaan. On ollut teillä tietämättömillä monta päivää. Anteeksipyyntöjä en ole vuosiin saanut edes pyytämällä. Aina olen yrittänyt antaa anteeksi, mutta unohtaa en ole voinut. Olen kai liian kiltti hoitoalan ihminen ja varmasti läheisriippuvainenkin.
Hänessä on paljon narsistin luonteenpiirteitä. Empatiakykyä ei juurikaan ole. Itkiessäni hän ei lohduta. Lopeta se poraaminen, hän sanoo. Hän ei nää itsessään vikaa. Itse olen nalkuttava akka, joka omalla käytöksellään aiheuttaa sen, että oviin tulee reikiä ja tavarat hajoavat. Olen oppinut olemaan huomaamaton, mutta välillä huomaan sisälläni olevan paljon vihaa. Pää särkee ja niskat ovat jumissa. Minulla on henkisesti paha olo ja pelkään.
Hän haluaa mennä kavereidensa kanssa baariin joka toinen viikonloppu, jotta jaksaa taas arkea. Olen antanut hänen mennä. Raskaana ollessani olin monet viikonloput yksin, koska miehen mielestä silloin ei enää minnekään pääse kun lapsi syntyy. Minä en ole käynyt missään moneen vuoteen. Meillä on kaksi lasta; 3 ja 1,5 vuotiaat. Minä teen kaikki kotityöt ja yritän olla lapsille hyvä äiti. Teen vielä raskasta kolmi-vuorotyötä.
Mieheni ei ole lapsuudessaan saanut rakkautta ja oikeanlaista huolenpitoa. Isosiskot ovat hoitaneet häntä ja isoveli on kiusannut. Isällä on sekä narsistisia piirteitä että maanis-depressiivisyyttä. Tällä hetkellä hän on ensimmäistä kertaa mielenterveyshoidossa, pakkolähetteellä. Itselläni on normaali ja rakastava perhe.
Muutama päivä sitten tilanne kotona kärjistyi niin, että hajosi kaksi ovea ja kannu. Mies päätti siskonsa soiton jälkeen lähteä katsomaan sairasta isäänsä, joka on nyt kuolemankielissä siirretty mielisairaalasta sairaalaan. Itse olin lähdössä työkaverini läksiäisiin pitkästä aikaa vuosiin ja lapsille ei saatu tuttua hoitajaa siinä hädässä kun kummankin piti olla jo lähdössä. Mies varmaan kuvitteli, että kiellän häntä lähtemästä. Ilmoitin jääväni lasten kanssa kotiin ja peruin oman menoni. Mies sai raivarin ja lapset näkivät sen. 3-vuotias on syyllistänyt itseään ja sanonut, että eihän se ollut hänen vikansa, että kannu ja ovet hajosivat. Mies huusi minulle, että korjaa itse v...u ovesi. Asumme minun omistamassani talossa. Mies lähti sairaalaan ja tuli joskus yöllä takaisin. Seuraavana päivänä hän lähti kylmän rauhallisesti 1,5 vuorokaudeksi kavereidensa kanssa kalastamaan ja ryyppäämään. Minä kävin töissä ja hoidin lapsia parhaani mukaan sillä aikaa.
Tänään sanoin, että lapsen pää on sekaisin, että sinun pitää puhua asiasta hänen kanssaan. Mies oli sanonut, että äiti kiusaa joskus isiä eikä meinannut päästää pipiä pappaa katsomaan. Minusta tuo oli törkeää vallankäyttöä. Itse olen nyt ovia korjaillut ja anteeksipyyntöä ei tietenkään tule. Kaikkihan oli taas minun vikani. Tosi ikävää lasten kannalta ja alan itsekin olemaan jo aivan loppu. Mies ei halua keskustella; suuri tekijä voi olla hänen isänsäkin tilanne. Pyysin häntä hakemaan apua työterveyshuollosta. Ei hän varmaan kuitenkaan hae, mutta minun on ainakin itselleni jotain apua saatava. Olen väsynyt kiroiluun ja tavaroiden rikkomiseen. Kun hänen kanssaan yrittää keskustella niin hän vetoaa siihen, että itse vuonna x kävit hänen päälleen. Tilanne oli silloin se, että hän oli tarpeeksi mennyt henkilökohtaisuuksiin ja tietää kyllä mistä narusta vetää. Minä pieni nainen en häntä pysty satuttamaan enkä haluakaan. Olen vaan niin nurkkaan ahdistettu. Auttakaa rakkaat ihmiset.
Välillä oli ihanaa ja välillä helvettiä. Vuosien varrella olen monet kerrat katsellut miehen riehumista humalapäissään ja joskus selvinkinpäin. Tavaraa on mennyt rikki paljon, joista suurin osa on ollut minun. Hän on pettänyt, huutanut ja haukkunut. Jättänyt kerran pimeälle maantiellekin, mutta tullut hetken kuluttua hakemaan. Olen jäänyt jouluna ilman lahjaa. Hän on tehnyt katoamistemppujaan jouluina ja juhannuksina, jos olen sattunut väärän sanan sanomaan. On ollut teillä tietämättömillä monta päivää. Anteeksipyyntöjä en ole vuosiin saanut edes pyytämällä. Aina olen yrittänyt antaa anteeksi, mutta unohtaa en ole voinut. Olen kai liian kiltti hoitoalan ihminen ja varmasti läheisriippuvainenkin.
Hänessä on paljon narsistin luonteenpiirteitä. Empatiakykyä ei juurikaan ole. Itkiessäni hän ei lohduta. Lopeta se poraaminen, hän sanoo. Hän ei nää itsessään vikaa. Itse olen nalkuttava akka, joka omalla käytöksellään aiheuttaa sen, että oviin tulee reikiä ja tavarat hajoavat. Olen oppinut olemaan huomaamaton, mutta välillä huomaan sisälläni olevan paljon vihaa. Pää särkee ja niskat ovat jumissa. Minulla on henkisesti paha olo ja pelkään.
Hän haluaa mennä kavereidensa kanssa baariin joka toinen viikonloppu, jotta jaksaa taas arkea. Olen antanut hänen mennä. Raskaana ollessani olin monet viikonloput yksin, koska miehen mielestä silloin ei enää minnekään pääse kun lapsi syntyy. Minä en ole käynyt missään moneen vuoteen. Meillä on kaksi lasta; 3 ja 1,5 vuotiaat. Minä teen kaikki kotityöt ja yritän olla lapsille hyvä äiti. Teen vielä raskasta kolmi-vuorotyötä.
Mieheni ei ole lapsuudessaan saanut rakkautta ja oikeanlaista huolenpitoa. Isosiskot ovat hoitaneet häntä ja isoveli on kiusannut. Isällä on sekä narsistisia piirteitä että maanis-depressiivisyyttä. Tällä hetkellä hän on ensimmäistä kertaa mielenterveyshoidossa, pakkolähetteellä. Itselläni on normaali ja rakastava perhe.
Muutama päivä sitten tilanne kotona kärjistyi niin, että hajosi kaksi ovea ja kannu. Mies päätti siskonsa soiton jälkeen lähteä katsomaan sairasta isäänsä, joka on nyt kuolemankielissä siirretty mielisairaalasta sairaalaan. Itse olin lähdössä työkaverini läksiäisiin pitkästä aikaa vuosiin ja lapsille ei saatu tuttua hoitajaa siinä hädässä kun kummankin piti olla jo lähdössä. Mies varmaan kuvitteli, että kiellän häntä lähtemästä. Ilmoitin jääväni lasten kanssa kotiin ja peruin oman menoni. Mies sai raivarin ja lapset näkivät sen. 3-vuotias on syyllistänyt itseään ja sanonut, että eihän se ollut hänen vikansa, että kannu ja ovet hajosivat. Mies huusi minulle, että korjaa itse v...u ovesi. Asumme minun omistamassani talossa. Mies lähti sairaalaan ja tuli joskus yöllä takaisin. Seuraavana päivänä hän lähti kylmän rauhallisesti 1,5 vuorokaudeksi kavereidensa kanssa kalastamaan ja ryyppäämään. Minä kävin töissä ja hoidin lapsia parhaani mukaan sillä aikaa.
Tänään sanoin, että lapsen pää on sekaisin, että sinun pitää puhua asiasta hänen kanssaan. Mies oli sanonut, että äiti kiusaa joskus isiä eikä meinannut päästää pipiä pappaa katsomaan. Minusta tuo oli törkeää vallankäyttöä. Itse olen nyt ovia korjaillut ja anteeksipyyntöä ei tietenkään tule. Kaikkihan oli taas minun vikani. Tosi ikävää lasten kannalta ja alan itsekin olemaan jo aivan loppu. Mies ei halua keskustella; suuri tekijä voi olla hänen isänsäkin tilanne. Pyysin häntä hakemaan apua työterveyshuollosta. Ei hän varmaan kuitenkaan hae, mutta minun on ainakin itselleni jotain apua saatava. Olen väsynyt kiroiluun ja tavaroiden rikkomiseen. Kun hänen kanssaan yrittää keskustella niin hän vetoaa siihen, että itse vuonna x kävit hänen päälleen. Tilanne oli silloin se, että hän oli tarpeeksi mennyt henkilökohtaisuuksiin ja tietää kyllä mistä narusta vetää. Minä pieni nainen en häntä pysty satuttamaan enkä haluakaan. Olen vaan niin nurkkaan ahdistettu. Auttakaa rakkaat ihmiset.
Vastaukset 25
Vanhimmat
Ero tuntuu tosi vaikealta vaihtoehdolta. Niin pitkä taival yhteistä matkaa kuljettu. Hyviäkin aikoja koettu. Tavaroiden jakamiset ja kaikki. Minua pelottaa se, että mihin suuntaan miehen elämä lähtisi menemään. Joutuisivatko lapset silti kärsimään. Haukkuisiko mies minua lapsille.
Kaikista ihaninta olisi se, että saataisiin jonkun ulkopuolisen avustuksella puhuttua kaikki asiat pois painamasta. Ja voitaisiin aloittaa alusta. Minun on niin vaikea myöntää epäonnistuneeni. Milloin ei enää kannata yrittää? Missä kulkee se raja? Niin moni asia ja käyttäytymismalli juontaa juurensa miehen lapsuudesta. Äiti on aina pitänyt kulisseja pystyssä ja vakuutellut ettei isä sairas ole vähän joskus masentunut vaan. Isä on pyörittänyt ainakin 10 ihmistä ympärillään mielensä mukaan ja käyttänyt heitä omiin tarpeisiinsa. Äitiä on kohdeltu alentavasti. Hän ei ole saanut olla eri mieltä mistään. Miten niitä voisi muuttaa vai voiko? Mielestäni hän toimii ennenkuin ajattelee. Jossain sisimmässään hän tietää, että tekee väärin, mutta ei halua sitä myöntää. Hän on nuorempana ollut kova katutappelija ja yrittänyt hakea hyväksyntää olemalla kova jätkä, jolle ei v...uilla. Ymmärrän, että elämään kuuluu vaikeuksia, joiden kautta oppii elämästä taas jotain uutta. Itsekään en ole helpoimmasta päästä silloin kun koen tulleeni kohdelluksi epäoikeudenmukaisesti ja kun viha ja paha olo on kasaantunut. Pelkään kuitenkin, että tässä tilanteessa sairastun itse ennenpitkää. Minulla ei ole siihen varaa, koska minun pitää pystyä huolehtimaan lapsista ja koirasta mahdollisimman hyvin. Lapset ovat parasta mitä minulla on. Niiden avulla jaksan yrittää. Haluaisin heille mahdollisimman hyvän elämän. En todellakaan tiedä mitä tehdä. Kiitokset vastaajille jo etukäteen.
Mies on lähtenyt suoraan töistä katsomaan isäänsä sairaalaan. On ottanut näemmä mukaansa hammasharjansa ja muuta tavaraa. Aikoo ilmeisesti kortteerata äidillään tai kavereillaan ainakin perjantaihin asti, jolloin minulla on taas iltavuoro ja hänen pitäisi hakea lapset hoidosta töistä tullessaan. Sanoi, että menee töistä suoraan isäänsä katsomaan. Mistään katoamisesta ei puhunut mitään. Oli kuulemma joskus äidilleen sanonut, että muuttaa kotiin vähäksi aikaa. Minulle ei ole pois muutosta mitään puhunut. Helpottunut olo nyt kun ei tarvitse katsella mökötystä ja syyllistämistä.
Laitoin eilen pöydälle pitkän tekstin perheväkivallasta ja olin alleviivannut siitä tärkeitä kohtia. Hän oli kyllä sen lukenut, mutta laittanut, että lue itse! Hän oli alleviivannut vaikka mitä kohtia lisää, että miten MINÄ käyttäydyn väkivaltaisesti. Minä syyllistyin tosi paljon ja aloin miettimään omaa käytöstäni. Jos kaikki johtuukin minusta. Oma käsitykseni itsestäni ja muidenkin on loppuviimein se, että olen oikeudenmukainen ja vastustan väkivaltaa. Ammatissani on mahdollisuus käyttää valtaa väärin muita kohtaan, mutta olen työkavereiden ja itseni mielestä hyvä hoitaja. Itsessäni olen kyllä huomannut vuosien saatossa piilevää vihaa ja aggressiivisuutta. Tuleeko minusta itsestänikin lopulta kiusaajani kaltainen? En tiedä mitä taas lapsillekin vastaisin, kun tyttö kyselee milloin isä tulee sairaalasta pappaa katsomasta. En enää tiedä mikä on normaalia ja mikä ei. Kuuluuko ihmissuhteiden ollakin näin vaikeita? Kumpi on persoonallisuushäiriöinen minä vai hän? Itseäni syytän tästä kaikesta niin, että vatsaan koskee. Tälläkin hetkellä kyyneleet vaan valuvat pitkin poskia. Pelottaa ja ahdistaa. Työkavereille olen tästä nyt kertonut, koska en enää jaksa pitää kulisseja pystyssä. Vanhempani tietävät myös. Kaikki ovat minua tukeneet ja sanoneet, että tuollainen ei kyllä lapsiperheessä käy laatuun. Miehen suvulle en ole kelvannut. En ole osannut olla oikeanlainen heidän seurassaan. Mieheni on heidän mielestään muuttunut vuosien saatossa parempaan suuntaan kun ei käy baareissakaan enää niin usein eikä tappele. Minä olen se paha, jonka pitäisi oppia. Parhaani olen yrittänyt eikä se ole riittänyt. Monenlaista olen joutunut kestämään. Pikkuhiljaa olen mennyt sisältä enemmän ja enemmän rikki. Anteeksipyynnöt ja katumus olisivat auttaneet paljon. Yleensä kaikki on päättynyt minun anteeksi pyyntöihini ja vannomiseeni, että muutun mukavaksi ja vielä näkymättömämmäksi. Vielä joskus minussa herää puolustustahto, että minua ei näin kohdella. Silloin tulee hirveää jälkeä; koti hajoaa ja minä henkisesti entistä enemmän.
niistä on hankala päästä yksimielisyyteen. Tuolla alempana on viittaus "päänavaus" nimiseen dokumenttiin, tässä lainaus siitä. Eikö sovikin hyvin tianteeseenne?(tässä ei mietitä onko kyseessä narsisti, psykopaatti vai muu persoonallisuushäiriö, se ei ole kovin tärkeää)
" Useat naiset ovat havainneet, että
heidän miehensäovat ”kaksoispersoonallisuuksia”. He voivat olla hyvin viehättäviä, lämpimiä, älykkäitä ja hurmaavia ulkopuolisten silmin. He saattavat antaa itsestään itsevarman ja turvallisen vaikutelman. Heistä on mahdotonta uskoa mitään pahaa. Heidät tunnetaan ”mukavina kavereina”. Kun selitettävää syntyy, he saavat
kaikki puolelleen, sillä hänen muilta salatun väkivaltansa kohteena oleva nainen näyttää hänen rinnallaan hysteeriseltä, riippuvaiselta,
epävarmalta ja tasapainottomalta. Todellisuus rajoittuu parisuhteeseen ja kodin seinien sisäpuolelle. Mies on kotona kuin täysin eri ihminen. Tämä saa yleensä uhrin epävarmaksi omista tunteistaan ja ajatuksistaan, eikä hän tiedä, mikä on totta ja mikä valhetta, mikä on oikein ja mikä väärin."
Kohta lapsennekaan ei erota mikä on totta, mikä valhetta. Isä vääntelee asiat itselleen edullisiksi ja manipuloi lasta.
Ennen kuin asiat menevät vielä huonompaan suuntaan, ala suunnitella irrottautumista vaikka vähitellen. Toivottavasti mies viipyy pitkään äidin helmassa:)
Taitaa olla sulla vähän samanlainen tilanne kuin tässä on ollut.
http://www.lasiruusu.suntuubi.com/?cat=0
Tyypillinen luonnehäiriöisen profiili. Lue sivuja www.narsistienuhrientuki.info
Katso sieltä erityisesti keskustelua, jonka aiheena on "parisuhteessa".
Samanlaisia - ja vielä pahempia tapauksia löytyy vaikka kuinka paljon.
Paras tapa turvata oma elämänsä on poistua kuvioista, siis on otettava ero, koska luonnehäiriöinen ei muutu. Vain pahenee.
Luonnehäiriöistä ei voi parantaa. Ei ole lääkettä, hoitoa tai terapiaa, joka hänet parntaisi. On mikä on. Luonteen vauriot ovat syntyneet jo varhaislapsuudessa.
Mies halusi eilen keskustella. Ensin hän puhui isänsä voinnista ja työasioista. Sen jälkeen hän kertoi päättäneensä muuttaa pois. Keskustelu oli fiksua ja aikuismaista. Hän itse suhtautui tyynen rauhallisesti muuttoonsa. tässä tämä nyt oli ja piste.
Ongelmana nyt on oma suhtautumiseni. Sisimmässäni tiedän, että tämä on paras ratkaisu, mutta ne tunteet. Päässäni pyörii paljon kysymyksiä ja olo on niin surullinen kun joutuu hyppäämään tuntemattomaan. Toisaalta tiedän, että pärjään. Olen ollut vakaasti sitä mieltä lapsien synnyttyä, että parisuhde pitää saada toimimaan ja ero on toisaalta poissuljettu vaihtoehto ainakin hyvinä aikoina. Itselläni ei ole ollut työkaluja hoitaa tai korjata näin vaativia kuvioita ja olen välillä ollut itsekin tosi hankala. Ulkopuolista apua olen ehdottanut monesti, mutta mies ei ole siihen suostunut peläten, että joutuu siellä altavastaajaksi. Surullista on, että niin paljon suunnitelmia jäi toteutumatta. Olin häneen kuitenkin niin sitoutunut enkä koskaan ole haikaillut kenenkään muun perään vaikka vaikeaa on ollut.
Haluaisin nyt kysyä teiltä, että voiko olla niin, että minä omalla käytökselläni olisin aiheuttanut ongelmamme ja sen tunteettomuuden? Voivatko kaksi toisilleen sopimatonta ihmistä provosoida toisiaan käyttäytymään näin? Syyllisyys on niin musertavaa, etten ole pystynyt nukkumaan koko yönä lähes tulkoon ollenkaan. Olenko minä ollut niin paha, että olen tuhonnut toisen ihmisen, lasteni isän ja rakastettuni? Vihan, pettymyksen ja syyllisyyden käsittely vie varmasti kauan. Joskus jos uskaltaudun uuteen suhteeseen niin mistäköhän löytyisi tavallinen, suoraselkäinen, vastuunsa kantava, suomalainen mies ilman riippuvuuksia ja persoonallisuushäiriöitä? Mahtaakohan sellaisia olla olemassakaan? Entä teenkö hänestäkin hirviön ja hermoraunion. Yritin kaikkeni niillä voimavaroilla mitä minulla oli, mutta se ei riittänyt. Sitäkin yöllä mietin, että onkohan tämä miehen oma itsenäistymis-/kolmenkympinkriisi, joka on minun käytöksestäni riippumaton? Kun hän löytää uuden naisen niin toistuuko sama kuvio hänen kanssaan vai voivatko he olla onnellisia ja riidellä normaalisti? Nämä ovat minulle tärkeitä kysymyksia. Suuret kiitokset jos joku viitsii lukea ja kommentoida.
Omien sanomisten ja tekemisten miettiminen on osa sitä prosessia joka teillä on nyt alkanut. Syyllisen etsiminen ei nyt ole tärkeää, suhteessahan tarvitaan kaksi. Mitä ilmeisimmin miehesi syyllistää sinua tavalla tai toisella, mutta mitä sitten...
Millainen hänen naissuhdehistoriansa on, onko hän kertonut että kaikissa entisissä oli suuria vikoja ja virheitä? Katutappelijasta ei ole luultavasti varttunut kunnon miestä koskaan. Et sinä häntä olisi voinut parantaa. Mahtaako hän koskaan löytää täydellistä naista, epäilen.
Erilleenmuuttaminen on nyt lasten kannalta parasta. Hyvä, jos pystytte pitämään kohtuulliset puhevälit keskenänne ja lapset näkevät isäänsä vastaisuudesakin.
Ei elämän kuulu olla tuollaista. Kotona ei kuulu pelätä.Lapsien kuuluu saada olla kotona turvassa.Tilanteesi tuntuu mahdottomalta. Miehesi on henkisesti sairas.Kumpa saisit hänet käsittämään,tai hän itse älyäisi että tarvitsee hoitoa ja näihin sairauksiin on lääkkeet.Sopiva lääkitys auttaisi varmasti.-Huomaatko,että elämä toistaa itseään lapsiesi kohdalla suhteessa isäänsä. Yritä apua,älä enää kärsi.
Yhteistä taivalta takana yli 11 vuotta. Nyt hän on 31v. Ennen minua hänellä oli ollut vain hyvin lyhyitä muutaman kuukauden naissuhteita. Minuun hän omien sanojensa mukaan rakastui. Olin kiltti, hyvään ammattiin opiskellut ja keskustelutaitoinen. Perheeni oli "normaali" ja vakavarainen. Melko pian aloin saada osakseni epäoikeudenmukaista kohtelua, jonka annoin aina anteeksi. Mies sanoi eilen, että olen monet kerrat loukannut häntä käytökselläni ja ehkä rakastumisvaiheessa rakasti minua siis korkeintaan ensimmäiset kaksi vuotta! Ei ole moneen vuoteen kuulemma jaksanut yrittää vaan m,aannut sohvalla ja jättänyt minun harteilleni kaiken. Olin aivan ällistynyt; eihän näin parisunteen ongelmia hoideta. Huolettaa se, että miten lapset toipuvat erosta. Nyt on opeteltava elämään ilman halauksia, kosketuksia ja seksiä. Kai siihenkin ajanoloon tottuu kun niitä ei enää saa pyytämälläkään.
Tietotekniikka on todella ihmeellistä eikö vain? Jos nyt kuitenkin lopettaisit tämän yksipuolisen ja hieman asioita vääristelevän / värittelevän kirjoittelun tänne nettiin ja hoitaisit sillä aikaa vaikka lapsiamme yhtä hyvin, kuin aina ennenkin.
T:Se katutappelija ;)
(tätä lukee myös muutkin)!
Tietotekniikka on todella ihmeellistä eikö vain? Jos nyt kuitenkin lopettaisit tämän yksipuolisen ja hieman asioita vääristelevän / värittelevän kirjoittelun tänne nettiin ja hoitaisit vaikka sillä aikaa lapsiamme yhtä hyvin, kuin aina ennenkin.
T:katutappelija ;)
(tätä lukee myös muutkin)!
yksipuolisesti. Ja pitääkin kirjoitella. Älähän provoile, vakipöpi.
pian saat voimasi takaisin, kun voimiasi vienyt mies pakkaa tavaransa ja lähtee. Hankalaa on varmaan ensi alkuun, mutta siitä se lähtee. Pärjäät kyllä ilman riehuvaa känniläistä. Olisi mukava myöhemmin kuulla, miten elämäsi on selkiytynyt.
tullut nykyisin muoti-ilmiöksi; mutta välillä on muitakin muotoja; sosiopaatit, tavalliset kusipäät yms...
olet ilmeisesti liian mukava/huolehtivainen luonne?
siinä oingelmasi. (ota huomioon seuraavan miehenpuolikkaan kanssa!)
parisuhteessa on vaikea mennä muuttamaan enää suhtautumista; mies käyttää sinua, miten käyttää.
...ja aivan sama, mikä se miehesi on; narsisti, peruspsykopaatti, tai hyväksikäyttäjä:
LAPSET POIS MOKOMAN LÄHEISYYDESTÄ!!
parivuotiaalla on uskomattoman hyvät hoksottimet; mieluummin ilman huonoa isää, kuin pahantuntuisella / pelottavalla isällä.
ensimmäiset vuodet vaikuttavat läpi elämän luonteenlaatuun:
pois-pois-pois, vaikka pahalta sinusta tuntuisikin!
voi olla sinulle vanhempana (tulevana yksinhuoltajana) vaikea juttu, mutta POIS!!
ainakin, kunnes isän ongelmat saadaan ratkaistua (vaikeaa / pitkäaikaista --> MAHDOTONTA lasten muutaman vuoden tulevan kehittymisen kannalta)
ne ekat vuodet kun vaikuttivat pitkälle lasten luonteenkehitykseen...
voit tietysti yrittää selittää lapsien juttuja isälle eron aikana, mutta tokkopa ymmärtää asiaa...
--> muutto naapurikaupunkiin... hetken ongelma sukulaiset varmaan auttaisivat hommassa... MUTTA ehkäisi varmaan monia ongelmia tulevaisuudessa...
tsempit ja hyvät jatkot! :)
juttu...
isä yrittää kaikkensa, että perhe pysyisi koossa / 'yrittää parantua',
mutta ei tuohon oikein muuta lääkettä löydy, kuin avio / asumusero.
toisaalta;
ei kai sen tarvitsisi olla pysyvää.
JATKO RIIPPUISI ITSESTÄSI / OMASTA PÄÄTTÄVÄISYYDESTÄSI / mitä hyväksyt tulevaisuudessa / eli miten tulevaisuudessa juttunne hoitaisitte...
hetkellinen asumusero olisi varmaan hyvä shokkihoitoa joka tapauksessa; viranonaiset kuvioihin; se pelottaisi miestäsi.
jotain vakavaa tarvitsette touhun muuttamiseen.
jatkot ja kerro meille muutaman vuoden päästä 24:ssa, miten hommalle kävi. :)
Nyt pitää kyllä ottaa huomioon toinen osapuolikin, tämä on yksipuolinen valitusvirsi suhteesta. Oliskohan pitänyt vähän ajatella ennen kuin alkaa lapsia tekemään kun kerran on monta vuotta on seurusteltu. nykyään ehkäisyt todella toimivat! Vai luulitko saavasi miehen sitoutumaan itseesi paremmin kun hankkiudut raskaaksi ja vielä kaksi kertaa! Taitaa miehelle olla helpotus kun pääsee irti kaikesta ja voi omistautua pelkästään lapsilleen.
Tosiaan minun kertomukseni on vain minun näkemykseni asioista. Kuitenkin elämässäni on paljon sellaista, mitä ei pitäisi olla eli väkivaltaa. En ole väittänyt itsekään aina oikein tehneeni.
Lapsemme eivät ole "tekemällä tehtyjä" ja mitä väliä sillä onkaan. He ovat minulle kaikista rakkaimpia maan päällä ja heidän takiaan tänne kirjoittelenkin ja yritän saada jotain tolkkua tähän elämään. Mies ei luultavasti lapsiin juuri paljonkaan keskittyisi muualla asuessaan, koska nytkin vastuu kodista ja lapsista on paljolti minun harteillani. En tiennyt olisiko pitänyt itkeä vai nauraa kun hän vähän aikaa sitten sanoi, että minun pitäisi maksaa hänelle palkkaa siitä kun hän joutuu olemaan illat lasten kanssa minun ollessani iltavuorossa. Siis kun JOUTUU olemaan OMIEN lastensa kanssa. Uusi työpaikka minun pitäisi hankkia hänen mielestään. Sellainen, jossa on säännöllinen työaika. En ole siihen suostunut, koska viihdyn työssäni enkä näe sitä lastenkaan hyvinvoinnin kannalta tarpeelliseksi. Kai sekin on jonkinmoista vallankäytön yritystä.
mitä yrität sanoa? Turhia viestejä tuollaiset!
ihmettelen teidän lausahduksianne.
onko tuollaisia ihmisiä olemassa,
näkyy olevan.omasta kokemuksesta
tiedän, siihen ei tarvitse aina olla
kuin yksi osapuoli,osaa kyllä manipuloida
naista kuin naista.ja hakata ilmaa syytä.
sillä miehellä ei ole korvien välissä
muuta kuin k.....
Minusta sinä kuulostat onnelliselta!
Olipas hyvä vitsi tuo edellinen teksti, kyllä on onnellisuus kaukana.
Aloittajalle:
Koeta nyt saada lapset pois tuollaisen isän läheltä. Vuosien päästä lapsiesi puolisot kirjoittavat samanlailla jollain palstalla että kaikki johtuu puolison lapsuudesta kun isä riehui ja rällästi sekä käytti äitiä ja muita ihmisiä lattiarättinä...
Lapset oppivat nyt kuinka yhteiskunnassa eletään, millaisen mallin sinä haluat heille antaa?
Ulkopuolista ammattiapua, ja äkkiä.
Se on yksi ja sama mihin suuntaan mies elämänsä kääntää eron jälkeen, se on aikuinen ja itse vastuussa olemisestaan. Mutta lapset täytyy "pelastaa" tilanteesta.
miten voit edes tuollaista sanoa.
luvitkohan koko juttua,vai puolusteletko
tekijää.aivan karmivaa.
löytyy täältä. http://www.naistenlinja.com/paanavausSUOMI.pdf
Eräänlainen käsikirja, jossa pääpaino on avun saamisella.
Voimia selviytymiseen!
Joo niin lukee ja ehkä voisi jotain kohtia vähän oikaistakin, mutta olemme erittäin sukurakkaita ja tuemme täysillä omiamme. Ihanille lapsille terkkuja.
Hei.
Itselläni on takana 11v. suhde jossa väkivalta oli suuri ongelma. Tällä hetkellä olen eronnut miehestäni ja asun yksin 2 yhteisen lapsemme kanssa. Lapset tapaavat tällä hetkellä isäänsä vain valvotusti. Miehelläni on lähestymiskielto minuun. Tein eroa miehestäni 2,5 vuotta ennen kuin onnistuin lopullisesti. Tällä hetkellä yritän kasata itseäni ja löytää minulle sekä lapsilleni rauhallisen elämän. Olen ollut erossa pian vuoden mutta vaikeaa tämä on edelleen sillä itsetuntoni oli kyllä pahasti miinuksen puolella kun erosimme.
Jos tahdot niin voit kirjoittaa minulle, sillä tiedän täysin minkälaista tuossa helvetissä eläminen on. Mutta jos päätät olla kirjoittamatta niin toivon sulle voimaa jaksaa eteenpäin.
T: Itse liian kauan perhe onnesta haaveillut