Olen reilu parikymppinen typykkä, edellisestä pitkästä parisuhteesta on yli vuosi aikaa. Lähiaikoina useampikin ihan mukava mies on pyytänyt treffeille, mutta kieltäydyn järjestäin.
Monesti haluaisin tutustua johonkin ihanaan tyyppiin ja sitoutuakin tavallaan, mutta monesti taas tuntuu että kyse on vaan satunnaisista puutetiloista jotka saa tyydytettyä baari-iltanakin. Ja otan kuitenkin parisuhteen sen verran vakavasti etten haluaisi ketään loukata antamalla olettaa jotain jos vaarana on että yhtäkkiä haluankin perääntyä koko jutusta.
En ole ikinä aikaisemmin ollut mikään sitoutumiskammoinen ja pidänkin itseäni enemmän parisuhdeihmisenä. Diagnosoikaa oi kaikkitietävät keskustelupalstalaiset!
Monesti haluaisin tutustua johonkin ihanaan tyyppiin ja sitoutuakin tavallaan, mutta monesti taas tuntuu että kyse on vaan satunnaisista puutetiloista jotka saa tyydytettyä baari-iltanakin. Ja otan kuitenkin parisuhteen sen verran vakavasti etten haluaisi ketään loukata antamalla olettaa jotain jos vaarana on että yhtäkkiä haluankin perääntyä koko jutusta.
En ole ikinä aikaisemmin ollut mikään sitoutumiskammoinen ja pidänkin itseäni enemmän parisuhdeihmisenä. Diagnosoikaa oi kaikkitietävät keskustelupalstalaiset!
Vastaukset 7
Vanhimmat
Kirrjoituksessasi ei mikään viitannut mihinkään epänormaaliin.
Ehkä otat liian vakavasti treffeillä käymisen / tapailun.. Tuskin siinä oikeasti niille miehille maailmanloppu tulee vaikkei siitä mitään sen vakavampaa tulisikaan.
Jaa, ei nyt tän kummempaa irtoa tähän kellonlyömään, toivottavasti muut tajuaa juttusi paremmin :)
Sä selkeästi otat treffit liian vakavasti. Tutustumaan sinne mennään ja ottamaan selvää mitä toinen haluaa ja mitä itse siitä toisesta haluaa jos jotain haluaa.
Koska asia on laittanut sun kirjoittaan ton viestin niin väittäisin että pelkästään ne lihallisten puutteiden tyydyttämiset satunnaisten kanssa ei kuitenkaan riitä sulle, joten jotain enemmän tarttis saada loppujen lopuksi; tulkkaanko oikein?
Diagnoosini: Olet sen verran kiltti ettet halua tuottaa pettymyksiä - edes pieniä - vaikka ne ehkä ovat välttämättömiä sillä tiellä joka johtaa siihen mitä sinä haluat loppujen lopuksi.
Ootko sä saanut ihmissuhteessa nenillesi? Se selittäisi ainakin miksi empatisoit turhan kovasti niitä jotka saattaisivat jäädä jalkoihin...
Voi hyvinkin olla että otan treffit liian vakavasti. En ole moisia pahemmin edes harrastanut, kun vuosikausia seurustellut saman ihmisen kanssa. Ja niin, en halua tuottaa sen takia pettymyksiä -en toisille enkä myöskään itselleni.
En ehkä osannut ongelmaani tarpeeksi hyvin ilmaista, kyse tosiaankin on siitä niinkuin sanoitkin että lihallisten puutteiden tyydyttämiset satunnaisten kanssa ei oikein riitä. En oikein nauti yhdenyönjutuista, mutta onhan sitä niihinkin joutunut sortumaan.
Ja onhan sitä nenillekin tullut. Annoit hyvää ajattelun aihetta siitä että tuskin muutaman kerran treffailun jälkeen tulee loukattua kovinkaan syvästi, ehkä rinnastan asian liikaa omiin kokemuksiini pitkän suhteen päättymisen jälkeen mikä ei ole kuitenkaan verrattavissa pariin treffikertaan. Hmm. Ehkä olisi syytä vaan avoimin mielin lähteä treffeille, eihän sitä ikinä tiedä jos siitä vaikka tulisikin jotain eikä moinen ahdistakaan. Vaan taitaa olla helpommin sanottu kuin tehty..
Oot varmaan samanlainen kuin minä? Vapaalla riittää kiinnostusta kaikenlaisiin asioihin, ja viihdyt hyvin itseksesikin? Deittailet vain kun on kiikarissa joku oikeasti kiinnostava hemmo? Vaivaudut ja kyllästyt, jos hengailet "muodon vuoksi" jonkun ei niin kiinnostavan ihmisen kanssa?
Kun viihtyy itsekseenkin ja lähtee treffeille vain, jos oikeasti kiinnostaa...niin nenille sitä tulee joka kerta jos ei homma toimi. Tosin itse deittailenkin niin harvoin, ettei mitään pahoja fiiliksiä "ehdi kerääntyä" liikaa (saamista pakeista). Olen oppinut sen, että ne saa mennä ketkä on mennäkseen...vierelle jää ne ketkä ovat jäädäkseen. En luovu tavastani deittailla, musta ei saa pintaliitäjää.
Sehän siinä juuri on. En todellakaan voisi kuvitella lähteväni treffeille ihmisen kanssa josta en jollain tasolla ole kiinnostunut, ja siis muutenkin kuin ulkonäöllisesti. En voisi olla mikään peluri, eikä minun tarvitse omaa egoani pönkittää treffailemalla. Ongelma vaan onkin siinä että tää ajatusmaailma on ehkä liikaakin saanut ylivallan ja lopputulos on se, etten käy ollenkaan varsinaisesti treffeillä! Vietän vain aikaa mukavien ihmisten seurassa ja toivon että siitä joskus kehkeytyisi jotain. Tai sitten ei. En tiedä onko tässä mitään järkeä :)
vaan kamuperiaatteella seurassa ja toivo asiasta kehittyvän jotain. Mä taas oon sit selkeesti treffeillä, jos olen. Jostain kamuista en ehkä ees odota mitään "sellaista", saatan toki huomata jos joku kamu haluiskin olla muuta kuin vaan kaveri.