Olen ankaran kasvatuksen saanut, pienellä maalaispaikkakunnalla asunut ihminen. Lähdin sieltä kauan sitten eikä sinne ole ikävä tullut. Lapsuus ja nuoruus oli aikaa jota en mielelläni muistele. Tiedän että joku on kokenut pahempiakin asioita, mutta olen kai vain liian herkkä ihminen kun nuo vanhat asiat ovat liikaa saaneet vaikuttaa elämääni.
Olen kauan aikaa halunnut antaa anteeksi vanhemmille ja joskus jopa olen pyytänyt anteeksi jotakin aiheuttamiani asioita. Mutta vaikka kuinka haluan antaa anteeksi, niin vanhat asiat joskus valtaavat mielen. Ja entisellä kotiseudulla käyminen on todella vaikeaa ja stressaavaa josta syystä hyvin harvoin siellä käyn.
Vanhemmiten vanhemmat alkavat kai muuttua "lapseksi jälleen", aika kultaa muistot, eikä yleensäkään heidän tekemisissään kai heidän mielestään ole vikaa ollut, minun tekemisissä kylläkin. Jokaviikkoisissa puhelinkeskusteluissa kerrataan ketä on taas kuollut ja puhutaan sairauksista.
Mikähän kumma siinä on kun haluaisin rakastaa vanhempiani ja toivon heille hyvää niin tunnen heitä kohtaan suoranaista inhoa? Taustalla varmaan on muistot siitä miten itse olen tullut kohdelluksi kauan sitten, asioita joille ei enää mitään voi eikä niistä voi heidän kanssaan puhua. Ei kai ole muuta mahdollisuutta kuin unohtaa ja anteeksiantaa - mutta miten tuo tapahtuu kun monet vuodetkaan ei himmennä inhon tunteita vaan tuntuu siltä kuin ne heitä kohtaan vain voimistuisivat? Joinakin hetkinä koen itsetuhoajatuksia koska en kerta kaikkiaan kestä sitä mitä koen vanhempiani kohtaan. Toisina hetkinä pelkään että vanhemmilleni tapahtuu jotain pahaa ja pelkään että heistä jompikumpi kuolee ennen minua. Onko kellään samantapaisia ongelmia?
Olen kauan aikaa halunnut antaa anteeksi vanhemmille ja joskus jopa olen pyytänyt anteeksi jotakin aiheuttamiani asioita. Mutta vaikka kuinka haluan antaa anteeksi, niin vanhat asiat joskus valtaavat mielen. Ja entisellä kotiseudulla käyminen on todella vaikeaa ja stressaavaa josta syystä hyvin harvoin siellä käyn.
Vanhemmiten vanhemmat alkavat kai muuttua "lapseksi jälleen", aika kultaa muistot, eikä yleensäkään heidän tekemisissään kai heidän mielestään ole vikaa ollut, minun tekemisissä kylläkin. Jokaviikkoisissa puhelinkeskusteluissa kerrataan ketä on taas kuollut ja puhutaan sairauksista.
Mikähän kumma siinä on kun haluaisin rakastaa vanhempiani ja toivon heille hyvää niin tunnen heitä kohtaan suoranaista inhoa? Taustalla varmaan on muistot siitä miten itse olen tullut kohdelluksi kauan sitten, asioita joille ei enää mitään voi eikä niistä voi heidän kanssaan puhua. Ei kai ole muuta mahdollisuutta kuin unohtaa ja anteeksiantaa - mutta miten tuo tapahtuu kun monet vuodetkaan ei himmennä inhon tunteita vaan tuntuu siltä kuin ne heitä kohtaan vain voimistuisivat? Joinakin hetkinä koen itsetuhoajatuksia koska en kerta kaikkiaan kestä sitä mitä koen vanhempiani kohtaan. Toisina hetkinä pelkään että vanhemmilleni tapahtuu jotain pahaa ja pelkään että heistä jompikumpi kuolee ennen minua. Onko kellään samantapaisia ongelmia?
Vastaukset 14
Vanhimmat
Isä kuoli pois jo kauan sitten, oli alkkis. Äiti on lähinnä narsisti, muistot todella hirveitä. Olen keski-ikäinen. Panin välit poikki lapsuudenperheeseeni noin vuosi sitten kun pelkäsin menettäväni järkeni muuten. Harmittelen, etten älynnyt panna jo silloin kun isä kuoli, yli 20 vuotta sitten. Äiti on vain pahentunut käytöksessään vuosi vuodelta. Veli ja sisar aina kohdelleet minua joko kuin ilmaa tai sitten hyvin kaltoin. Kaikki mikä koskee vanhempiani ja sisaruksiani on ikävää, jotenkin TAHRAISTA ja NUHRUISTA. En haluaisi edes muistella koko aikoja / paikkoja.
Luin juuri Hannu Mäkelän Isän.
Voi että kuulosti niin tutulta mitä ketjun aloittaja ja keno veeva ovat kirjoittaneet ja myös muiden viesteissä oli tuttuja piirteitä. Ihan kuin olisin itse kirjoittanut saman viestin.
Molemmat vanhempani ovat edelleen elossa, äiti on lähinnä narsisti ja isä alkoholisti ja taitaa sekin olla narsisti. Vasta viimeisen puolentoista vuoden aikana olen tajunnut kuinka mätä perhe mulla on. Sitäkään en olisi tajunnut ellen olisi ottanut etäisyyttä ja katsonut asioita vähän kauempaa.
Lapsuudessa kohtelu oli todella välinpitämätöntä ja kylmää. Sekä vanhempien että myös sisarusten puolelta. Tunne ettei kukaan välitä, oli ihan jokapäiväinen tunne. Minua myös syyllistettiin ihan kaikesta ja syyllistetään vieläkin.
Jollain muullakin oli tuolla samantapainen muisto lapsuudesta kun oma äiti on pelotellut omalla kuolemallaan. Tuttua se oli meilläkin, ja on edelleen. Veljeni syyllistää minua siitä etten ole yhteydessä isääni ja siskoni syyllistää jos en pidä äitiin yhteyttä. En vain jaksa enää tuntea syyllisyyttä siitä että vanhempani ovat sellaisia kuin ovat ja kohdelleet minua miten ovat. Sisarukseni eivät ole täysin kai tajunneet missä mennään.
Mulla on hyviä, mutta myös surullisia muistoja lapsuudestani. Vaikka aikaa on kulunut jo kymmenen vuotta, tuntuu että annan liikaa ajatusten vallata surkeita aikoja. Yläasteella ollessani isäni alkoi ottamaan alkoholia enemmän ja sisarukseni muutti pois kotoa ja jäin yksin pelkäämään 'onkohan isä tänään kännissä'-mietteitä päivittäin. Liian usein oli. Kirjoitusten päätyttyä muutin heti omaan kotiin ja se on mun elämäni suurin lottovoitto, olin niin helpottunut ja onnellinen, mun ei tarvinnut enää pelätä.
Mä oon yrittänyt pistää taka-alalle nämä muistot, mutta uuden parisuhteen aloitettuani kesällä, nämä lapsuuden muistot ovat alkaneet ahdistamaan kauheasti. Varsinkin kun keskustelemme kotioloista ja vanhemmista, vaihdan puheenaihetta. En vaan pysty kertomaan surujani ja menneisyyttäni hänelle. Käyn harvoin kotona ja ehkä kerran kahdessa kuukaudessa soitan äidilleni. Mun tekee mieli lopettaa koko suhde, koska en pysty aidosti olemaan itseni ja vaikka me tykätään hirveästi toisistamme. Mä tiedän, että mun pitää mennä terapiaan vihdoinkin käsittelemään nämä asiat läpi, jotta pystyn olemaan oma itseni menneisyyteni kera, vaikka sille en mitään voinutkaan. Miten mä pystyn kertomaan, että mä en olekaan ehjä vaan rikkinäinen sielu? Vai jatkanko kulisseissa elämistä, että mulla on kaikki hyvin. Yritän miettiä miksi en uskalla kertoa, mutta kai pelkään tulevani hyljätyksi. Ahdistaa. Auttakaa mua! Onko kenelläkään ollut samaa ongelmaa?
'Mutta vaikka kuinka haluan antaa anteeksi, niin vanhat asiat joskus valtaavat mielen. Ja entisellä kotiseudulla käyminen on todella vaikeaa ja stressaavaa josta syystä hyvin harvoin siellä käyn.'
Mulla ollut sama ongelma, edes juhlapyhinä tms. en paljon entiselle kotiseudulle päädy. Olen kyllä selvinnyt osittain noista asioista niin sanotuilla vaihtoehtoterapioilla, kun tunteita ei missään tapauksessa kannata padota sisälleen. Tänne kirjoittaminen auttaa paljon myös.
Mutta ei se luottamus omia vanhempia/taustaa kohtaan yhtäkkiä tupsahda mistään, jos se ei koskaan muodostunutkaan... Muuta tietä en itse näe, kuin että voisin antaa anteeksi jotta pääsisin tavallaan vapaaksi.
Jep, antaa anteeksi ja vapauttaa samalla ITSENSÄ ja ennenkaikkea ITSENSÄ!
Tuo olisi toivottavaa...
mun isä kuoli n.6 v sitten ja äitini tekee parhaillaan pois lähtöä hitaasti kituen enkä pysty auttamaan vaikka kuinka haluaisin. kuolema on lopullinen ja sen jälkeen on myöhäistä setviä mitään asiaa.
Eihän heidän tarvitsekaan olla ikuisia, se olisi luonnon vastaista.
Ei ole lapsen vastuu tuntea syyllisyyttä kuolevien vanhempien vuoteiden äärellä. Olen myös eri mieltä tuossa, että kuoleman jälkeen on myöhäistä setviä asioita. Voi antaa anteeksi myös "haudan taakse".
vanhempiin. Heidän viimeiset päivänsä menivät sisarusten välisissä kiistoissa eikä äidin (joka kuoli myöhemmin kuin isä) hautajaisistakaan sopua tullut - äiti näes oli sanonut, että hän haluaa pienet hautajaiset ja sitä taas osa sisaruksista ei uskonut - niin että ei siinä osattu edes surra eikä mitään muutakaan. Ehkä kiukku oli eniten pinnalla...
Nyt noista ajoista on kulunut jo yli kymmenen vuotta. Aika parantaa haavoja ja kuten eräs kirjoittaja sanoi, anteeksi voi antaa sittenkin kun he ovat poissa. Olen itse ymmärtänyt monia asioita elämästämme vasta nyt.
Emme mekään koskaan keskutelleet kipeistä asioista. Kaikki oli hyvin pinnallista vain. Eivätkä vanhempani olisi koskaan kaikkea edes ymmärtäneet, tarkoitan sitä mikä haavoitti lapsia. Sellaisesta selvittelystä on turha unelmoida.
Tunteita ei voi pakottaa, jos ei pidä vanhemmistaan niin ei pidä, ei se ole mikään "vika"! Eikä siitä kannata tuntea syyllisyyttä. Tai eihän siitä eroonkaan välttämättä pääse, mutta voi olla armollinen itselleen ja antaa tunteiden olla sitä mitä ne ovat.
Sitäpaitsi ei vanhempien kuolema ole asia, jolla pitäisi ketään pelotella. Se voi olla helpotus lapsille, vaikka tämä kuulostaakin jostakusta kamalalta. Eivät ns. "hyvien perheiden" lapset voi käsittää, millaisia perhehelvettejä on olemassa. Yleensä mittailemme asioita omasta näkökulmastamme.
Hyväksy itsesi ja tunteesi! Älä suotta rupea vihaamaan itseäsi. Vanhempasi olivat ennen sinua ja heillä on aika suuri vastuu sinusta ja sinun tunteistasi eikä päinvastoin nimenomaan suhteessa heihin.
Etkö saisi jostakin keskusteluapua?
Tsemppiä, et ole ainoa, joka ei ole pitänyt vanhemmistaan! Kuitenkin aika armahtaa meitä, ja elämä opettaa kaikenlaisia asioita - ja anteeksiantoa voi opetella. Katkeruudesta voi päästä eroon!
suhteessa vanhempiisi.
Et ole kokenut olleesi lapsena hyväksytty ja rakastettu, mutta koet edelleen velvollisuudeksesi rakastaa vanhempiasi.
Podet huonoa omaatuntoa siitä että olet vihainen siitä mitä he tekivät sinulle. Podet huonoa omaatuntoa siitä, että sinusta tuntuu että suorastaan inhoat heitä.
Lakkaa huolehtimasta asiantilasta. Se on normaali vaihe itsenäistymisesi tiellä.
Muistan itse rukoilleeni männikössä, ettei kuolemallaan pelotellut äitini kuolisi, ja aina hänen iäkkäänä tapahtuneeseen kuolemaansa asti olin hätäisen huolestunut hänen terveydentilastaan, koin että minun piti jotenkin huolehtimisellani, rukouksin ja käymällä varsin usein hänen luonaan jotenkin "pönkittää" häntä hengissä.
Eli kyseessä oli omalaatuinen riippuvuus. Olin jämähtänyt riippuvaisuuden tilaan, koska turhaan odotin koko ajan, että hän VIIMEINKIN hyväksyisi minut.
Mitä ei tietenkään tapahtunut. Mutta minua se roikotti epämääräisissä tunnetiloissa ja turhissa yrityksissä miellyttää häntä (oikeastaan menin naimisiinkin vain äitiäni vakuuttaakseni).
Minusta tuntuu, että olet osallisena jossakin samantapaisessa. Anna itselllesi lupa tuntea juuri niitä tunteita kuin tunnet.
Yritä nähdä vanhempasi sellaisena kuin he ovat, todellisine luonteenpiirteineen.
He nyt vaan eivät ole osanneet sinua paremmin kohdella, eikä sille voi enää mitään. Koeta nähdä heidät vanhoina ja haavoittuvina. Silloin voit paremmin antaa heille anteeksikin. Ja jatkaa joka tapauksessa itsenäisemmin omaa elämääsi, jos et siihen vielä pysty.
Voit myös ottaa vanhempasi käytännön asiana. On tällaisia vanhuksia, joita kuuluu nyt jeesailla, mutta siitä ei kannata ottaa sen enempi tunnepitoitsta stressiä, saati huonoa omaatuntoa.'
Ainakin käsitin, että sen viestin kirjoittaja jonka viestin perään vastasit, oli jo ratkaissut vaikean asian omalla tavallaan.
Eniten olen katunut sitä, etten älynnyt lähteä kunnon välimatkan päähän aikaisemmin. Olin todellä surkea olio, jota yritettiin mollata joka välissä. Jonkin näköistä kunnioitusta sain vasta sitten, kun lähdin kaus pois ja vastoin odotuksia menestyin taloudellisesti. Vain varakkuuden ansioista minut jollain tavalla hyväksyttiin, mutta ei siis minuna itsenäni.
Minäkään en mene mielelläni kotiseudulleni, jos on pakko, niin olen melkeinpä fyysisestikin sairas etukäteen. Ja sitten kun menen on hirvittävä kiire pois, vaikka millä verukkeella.
Menneistä on turhaa alkaa keskustella, sillä omasta mielestään he ovat olleet maailman parhaat kasvattajat. Kasvatus tarkoitti työtä, piiskaa ja taas kerran työtä ja piiskaa. Olen omalla tavallani antanut heille anteeksi, ehkä he eivät ymmärrä, mitä ovat tehneet.
Soittelen pari kertaa viikossa, puhutaan niitä näitä, mutta vierailut ovat yhtä tuskaa, jota vältän viimeiseen saakka.
Onko ihme, jos tämmöisiä vanhempien ja lasten välisiä suhteita on ja sitten valitetaan, että lapset eivät käy vanhuksia katsomassa.
Minusta sinun ei kannattaisi piilottaa tai tukahduttaa omia vihan tunteitasi. Koska silloin ne vain patoutuvat sisääsi ja olosi pakahtuu kiduttavaksi.
Mene vaikka jonnekin keskelle metsää karjumaan tuskaasi suoraan keuhkojesi pohjasta. (Se saattaa kummasti helpottaa.)
Ei ihmisistä ole PAKKO pitää, ei vaikka he olisivat niitä "kunnioitettuja wanhempia"!
Kunnioitus ANSAITAAN, ei se ole mikään PAKOTE.
Löysin tästä ketjusta monta itselle tuttua tunnetta ja ajatusta. Minulla alkkis, kritisoiva isä ja uskovainen äiti joka on aina oikeassa. Hän ei koskaan ole tehnyt mitään, mitä olisi syytä pyytää anteeksi. Kotona ei ole harjoitettu positiivista kannustusta, kodin ilmapiiri on ollut masentava, voimia vievä, riitaisa.
Moni on varmaan kokenut pahempaakin, mutta meillä kaikilla on omat sietokykymme. Minulla ne ovat ylittyneet, en jaksa ottaa vastaan sitä mitä vanhemmilla on tarjota. Sisko väittää, että syitän muita omista ongelmistani =huono itsetunto, uniongelmat, aikoinaan myös masennus.Onneksi on oma ihana perhe, mies ja lapsi. Hyviä ystäviäkin on ollut, mutta lapsuuden ja nuoruuden kipupisteet ovat heijastuneet etenkiin ystävyyssuhteisiin. Niissä on paljon piirteitä äitini ja minun välisestä suhteesta. olen siis epätäydellinen itsekin, mutta yritän käydä näitä asioita läpi terapiassa katkaistakseni kierteen.
Syyllisyys on kyllä pitkään kulkenut mukana ja osin vielä edelleenkin vaivaa.
Katsopa sivuja www.narsistienuhrientuki.info. Sieltä kohta "narsistin lapsena". Löytyy samantyyppisiä tarinoita kuin sinulla. Kirjoita sinne omasi anonyyminä. Saat palstalaisilta hyvää vertaistukea.