Tapasin ihanan miehen vuosi sitten kesällä. Heti ensi tapaamisesta lähtien tuntui, että tässä on jotain erityistä. Asuimme eri paikkakunnilla, mutta näimme mahdollisimman usein ja netin avulla tietenkin joka päivä. Puhelut kestivät tunteja. Olin alussa tietoisesti varovainen, näppini aiemmin polttaneena, mutta mies painoi täysillä päälle. Olimmehan luodut toisillemme!
Lopulta uskalsin panna itseni täysin peliin, avasin sydämeni. Oltiin ihanan rakastuneita toisiimme, suunniteltiin yhteen muuttoa ja yhteistä tulevaisuutta. Kerrottiin rakavastavamme toisiamme (mies ensin), puhuttiin jopa perheen perustamisesta.
Olin onnenni kukkuloilla. Hehkuin. Olin kaunis, seksikäs, säteilin onnea sellaisella voimalla että työpaikallakin puhuttiin kuinka olen muuttunut edukseni.
Sitten hän alkoi saada "epäilyksiä". Hän, kaksi kertaa eronnut keski-ikäinen mies, alkoi tarkkailla minua suurennuslasilla. Hänen mielestään kaiken piti olla kohdallaan "120 %:sti" ennen kuin voisi sitoutua. Tein parhaani ollakseni hänelle mieleen, rakastin,annoin sen kuulua ja näkyä, pidin hyvänä. Minä, itsellinen ja itsevarma 40-v nainen tein kaikkeni jotta mies hyväksyisi minut.
Mies ei ilmeisesti nähnyt tätä, sillä lopulta hän ilmoitti että vaikka olen parasta mitä hänelle on koskaan tapahtunut ja vaikka hän ei ole koskaan tuntenut oloaan yhtä hyväksi kenenkään kanssa, niin epäilykset eivät lakkaa eikä suhdetta kannata jatkaa. Hänestä olin kaunis, älykäs, ihana ihminen, hän viihtyi seurassani ja kaikki olisi täydellistä yhtä asiaa lukuunottamatta: olin ylipainoinen. Hän oli tullut siihen johtopäätökseen, että ylipainoisena en eläisi aktiivista elämää, vaan lähinnä juuttuisin tv:n eteen. Ja koska hän on itse luonteeltaan mukavuudenhaluinen, tarvitsee hän vierelleen naisen joka komentaa häntäkin ulos ja liikkumaan. Ja minusta ei lihavana ihmisenä ole siiihen, joten on parasta, että hän ei jatka suhdettamme.
Lyhyesti sanoen: ilman tätä teoreettista haluttomuutta liikkumiseen olisin täydellinen hänelle.
Erosimme siis. Ystävinä totta kai,sillä eihän sitä koskaan tiedä mitä elämässä sattuu, sanoi mies.
Mies soittelee aika ajoin. Välillä hän kyselee olenko tavannut ketään, välillä tunnustaa kaipaavansa minua kovastikin.
Minäkin soittelen joskus ja kyselen kuulumisia. Ikävä on painanut välillä maata vasten, välillä on ollut parempia aikoja. En pääse asian yli, koska en voi käsittää miehen syitä, eihän siinä ole mitään järkeä että hylkää rakkauden tuollaisesta syystä!
Pikku hiljaa viime aikoina on alkanut suuttumus nostaa pätään. Itseäni kohtaan: miten voikin aikuinen ihminen menettää niin itsekunnioituksensa, että antaa toisen vaatia ja pompottaa - rakkauden nimissä, totta kai. Olen vihainen itselleni etten saanut lähdettyä, laitettua suhdetta itse poikki. Mutta minä vain päätin pelata kaikki korttini, loppuun asti.
Mutta suuttumus on nousussa myös miestä kohtaan: mikä pelkuri ja raukka. Itsekäs, ei hän rakkautta etsinyt, vaan luotettavaa tarpeiden tyydyttäjää.
En tiedä kauanko kestää ennen kuin saan itsetuntoni jälleen kohdalleen.Koskaan en ole ollut näin pieninä palasina aiemmin. Miten voi kukaan rakastaa ja asettaa kaikkia niitä ehtoja ja vaatimuksia samanaikaisesti? Usko rakkauteen on mennyt.
Jos näin saa paskat naamalleen vaikka kaiken pitäisi olla hyvin, niin miten voi koskaan enää luottaa kenenkään sanoihin?
Lopulta uskalsin panna itseni täysin peliin, avasin sydämeni. Oltiin ihanan rakastuneita toisiimme, suunniteltiin yhteen muuttoa ja yhteistä tulevaisuutta. Kerrottiin rakavastavamme toisiamme (mies ensin), puhuttiin jopa perheen perustamisesta.
Olin onnenni kukkuloilla. Hehkuin. Olin kaunis, seksikäs, säteilin onnea sellaisella voimalla että työpaikallakin puhuttiin kuinka olen muuttunut edukseni.
Sitten hän alkoi saada "epäilyksiä". Hän, kaksi kertaa eronnut keski-ikäinen mies, alkoi tarkkailla minua suurennuslasilla. Hänen mielestään kaiken piti olla kohdallaan "120 %:sti" ennen kuin voisi sitoutua. Tein parhaani ollakseni hänelle mieleen, rakastin,annoin sen kuulua ja näkyä, pidin hyvänä. Minä, itsellinen ja itsevarma 40-v nainen tein kaikkeni jotta mies hyväksyisi minut.
Mies ei ilmeisesti nähnyt tätä, sillä lopulta hän ilmoitti että vaikka olen parasta mitä hänelle on koskaan tapahtunut ja vaikka hän ei ole koskaan tuntenut oloaan yhtä hyväksi kenenkään kanssa, niin epäilykset eivät lakkaa eikä suhdetta kannata jatkaa. Hänestä olin kaunis, älykäs, ihana ihminen, hän viihtyi seurassani ja kaikki olisi täydellistä yhtä asiaa lukuunottamatta: olin ylipainoinen. Hän oli tullut siihen johtopäätökseen, että ylipainoisena en eläisi aktiivista elämää, vaan lähinnä juuttuisin tv:n eteen. Ja koska hän on itse luonteeltaan mukavuudenhaluinen, tarvitsee hän vierelleen naisen joka komentaa häntäkin ulos ja liikkumaan. Ja minusta ei lihavana ihmisenä ole siiihen, joten on parasta, että hän ei jatka suhdettamme.
Lyhyesti sanoen: ilman tätä teoreettista haluttomuutta liikkumiseen olisin täydellinen hänelle.
Erosimme siis. Ystävinä totta kai,sillä eihän sitä koskaan tiedä mitä elämässä sattuu, sanoi mies.
Mies soittelee aika ajoin. Välillä hän kyselee olenko tavannut ketään, välillä tunnustaa kaipaavansa minua kovastikin.
Minäkin soittelen joskus ja kyselen kuulumisia. Ikävä on painanut välillä maata vasten, välillä on ollut parempia aikoja. En pääse asian yli, koska en voi käsittää miehen syitä, eihän siinä ole mitään järkeä että hylkää rakkauden tuollaisesta syystä!
Pikku hiljaa viime aikoina on alkanut suuttumus nostaa pätään. Itseäni kohtaan: miten voikin aikuinen ihminen menettää niin itsekunnioituksensa, että antaa toisen vaatia ja pompottaa - rakkauden nimissä, totta kai. Olen vihainen itselleni etten saanut lähdettyä, laitettua suhdetta itse poikki. Mutta minä vain päätin pelata kaikki korttini, loppuun asti.
Mutta suuttumus on nousussa myös miestä kohtaan: mikä pelkuri ja raukka. Itsekäs, ei hän rakkautta etsinyt, vaan luotettavaa tarpeiden tyydyttäjää.
En tiedä kauanko kestää ennen kuin saan itsetuntoni jälleen kohdalleen.Koskaan en ole ollut näin pieninä palasina aiemmin. Miten voi kukaan rakastaa ja asettaa kaikkia niitä ehtoja ja vaatimuksia samanaikaisesti? Usko rakkauteen on mennyt.
Jos näin saa paskat naamalleen vaikka kaiken pitäisi olla hyvin, niin miten voi koskaan enää luottaa kenenkään sanoihin?
Vastaukset 13
Vanhimmat
Ei pinnallisuus ikää katso. Mieshän kumosi kaikki sun hyvät puolet ja yhteisen ajan tuohon yhteen juttuun. Ei todellakaan ole sinun arvoisesi ihminen, jos ei nyt paria ylikiloa kestänyt. Luuli vaan, että olet varsinainen sohvaperuna ja rasvaisen ruuan ystävä ja lihot vaan entisestään.
Olen surullinen puolestasi, mies on todella loukannut sinua mielestäni! Olen itse vähän pyöreä ja minun mieheni jumaloi minua juuri tämän takia. Saan kuulla päivittäin olevani kaunis, seksikäs, ihanan pehmeä, naisellinen. Löydät kyllä miehen jonka arvomaailma on toisenlainen ja hän näkee sinut itsesi eikä kilojasi.
Usko kuitenkin itseesi. Sinusta on pidettu ja sinua on rakastettu. Varmaan saat rakkautta jatkossakin, toivottasti se päättyy onnellisemmin.
Voit olla kaunis ja ihana ja kaikin puolin mukava ihminen, mutta liiat läskit ovat totaalinen turn off, sille ei voi mitään. Oletko yrittänyt laihduttaa vai tahdotko pysyä lihavana/oletko tyytyväinen itseesi?
Todella suuresta ihmisestä tulee sohvaperunavaikutelma, vaikkei sitä oikeasti olisikaan. Jostakinhan ne kilot ovat kertyneet?
Älä ripustaudu tuohon mieheen, häntä pystyyn, ala liikkumaan ja syömään vähemmän, kyllä sinulle ottajia on! Tsemppiä.
Ei ap:n tarvitse laihduttaa missään nimessä.
Ne miehet, joille ne kilot ovat tärkein asia, löytävät kyllä omansa.
Ja ne miehet, joille jotkut muut ominaisuudet ovat tärkeitä, joita ei pieni pyöreys häiritse, löytävät kyllä omansa.
Veikkaan, että jälkimmäiset tulevat onnellisemmaksi kuin ensimmäiset.
Terveysvalistusta uusin keinoin, joskin hiukan yliampuvaa mutta menee varmaan joillekin täydestä.
Jotenkin vähän samankaltaista olen itsekin joskus aikoinaan kokenut.
En ollut niin hirveästi rakastunut enkä lainkaan ylipainoinen. Minua seitsemän vuotta vanhempi mies halusi minua nuoremmin, koska epäili, että rupsahdan kohta.
Vaan kuinkas sitten kävikään!
Olen edelleenkin hyvännäköinen nainen ja toinen on taas on rupsahtanut niistä ajoista. Mies on jotenkin alistuneen oloinen, katselee minua salaa ja vaikuttaa yksinäiseltä.
Ja minä taas olen tavannut tapahtumien jälkeen aivan upeita miehiä!
Sinä olet tässä se onnellinen osapuoli, usko pois. Tällä miehellä on ongelmia oman päänsä sisällä, joista vielä lasku napsahtaa.
Olen aivan sama mieltä. Hyvä että pääsit hänestä eroon. Kuulostaa siltä että hän "keksi" syyn erolle. Mies ei halua sitoutua lainkaan- tai ei vaan pysty siihen jostain syystä. Päästäkseen pois ikävästä tilanteesta hän keksi syyn joka tekee sinusta syyllinen! Ja vielä kaiken kukkuraksi kun hän itsekin oli sohvaperuna!!!Tosi törkeätä!
Olen muuten itse kokenut aivan samantyylistä kohtelua, syy eroon oli minun olemuksessani-ei voinut syyttää ulkonäköä joten sitten keksi jotain muuta. Hauskinta kaikessa oli että hän oli kehunut samaa olemusta niin tuhat kertaa. Miehesi oli ja on sitoutumiskammoinen pelkuri!!! Hyvä että pääsit hänestä eroon-Kannattaa suuttuakin-se on hyvä merkki. Ja älä soita hänelle!!Tsemppiä!
ja ansaitset parempaa kohtelua!
Paino on tekosyy omaan sitoutumiskammoon, koska jos oikeasti olisit hänen mielestään lihava, miksi hän ylipäätään olisi ollut kanssasi missään tekemisissä.
Olen aivan varma siitä, että mies olisi keksinyt jonkun toisen syyn, jos olisit hoikka.
Jotenkin se, että mies haluaa loukata naista, kertoo kyllä tyypistä paljon.
Epäjohdonmukaset kriteerit on yksi miehille tyypillinen ominaisuus.
Ex-mieheni halusi minun urheilevan ja veneilevän kanssaan. Näin teimme, tietenkään hikisenä ja märkänä en välttämättä ole tip-top-laittautunut.
Palkinnoksi tästä mies kehui aina korkokengissä olevia minihame päällä kulkevia naisia.
Eräänä päivänä lakkasin harrastamasta miehen kanssa urheilua ja veneilyä koska hän oli niin epäoikeudenmukainen kehuessaan turhamaisia naisia.
Eräänä päivänä erosin miehestä, ei tuo nyt ollut ainut syy, mutta yksi monista.
Tuttua tekstiä... eihän vaan pyöritä Etelä- Pohjanmaalla? Lähes samoilla sanoilla olen itse pyörinyt puolisen vuotta tämän miehen kanssa. Kun kohdataan, ja ollaan vähän maistissa, tämä mies kertoo kuinka hän on niin rakastunut minuun, kuinka hän on niin onnellinen kun saa olla kanssani oma itsensä eikä hänen tarvi esittää mitään, kuinka rakastelu kanssani on niin ihanaa, ei koskaan ennemmin ole tuntenut kenenkään muun kanssa samoin.. Kunnes koittaa arki, hän ottaa takapakkia, ei halua sitoa itseään, vakuuttaa että syy ei ole minussa, vaan hänessä. Menee viikko, ja taas hän ottaa yhteyttä, ja minä tanssin kun herra vain käskee.. Enkä tajua, kuinka voin aina vain alistua tähän.. Kiukku ja viha nostaa aina taukojen välillä päänsä, mutta ei tarvita kuin yksi soitto, ja taas unohdan kaikki hyvät päätökseni! Sairasta...mutta en vain voi itselleni mitään!
Mies on narsisti. Unohda hänet, sillä hän ei olisi ikinä tehnyt sinua onnelliseksi pitemmällä aikavälillä. Nyt teet juuri niin kuin hän haluaa eli haikailet hänen peräänsä ja olet varasijalla. Kannattaa joko lopettaa yhteydenpito kokonaan tai sitten etsit itsellesi uuden miehen, mutta älä vaan lankea miehen uudestaan!
Kiitos teille kaikille viisaista, ihanista kommenteista!
Moni teistä sai minut ajattelemaan asiaa uudelta kannalta ja näkemään entistä selvemmin, että vika ei todellakaan ollut minussa.
Toivon itse kullekin hyvää syksyn jatkoa!
Lämpimästi kiittäen
NeitiVilinä