Olen luonteeltani ollut lapsesta asti sellainen, ettei ole isoa kaverilaumaa vaan sen sijaan muutama sitäkin läheisempi. Muutin opiskelemaan uuteen kaupunkiin ja vaikka asun täällä jo kolmatta vuotta, on tuttavapiirini naurettavan pieni. En yksinkertaisesti tapaa uusia ihmisiä missään. Turvaudun siis nettitreffeihin.
Minulla on ollut muutaman kerran profiileita, kuvalla ja ilman, kiltimmällä ja nasevammalla tekstillä. Tapaan miehen yleensä jo muutaman mailin jälkeen, koska siinä näkee heti alkuunsa voisimmeko kuvitella suhdetta toistemme kanssa. Muutama lyhyt suhde on syntynyt, mutta yleensä toistuu sama kaava: alussa ihmiset näyttävät parhaat puolensa ja sitä helposti ihastuu, mutta kun ajan kanssa tutustuu siihen jäljellejäävään osaan persoonasta, ihastus ei muutu rakkaudeksi. Itsetunto-ongelmaisia keskenkasvuisia takertujamiehiä suurin osa. Ei anneta edes aikaa tutustua kunnolla ennen kuin pitäisi jo päättää isoja asioita ja kun tunne ei minun puoleltani syvene, saan kuulla tulvan lapsenkiukulla tulevaa sättimistä siitä kuinka kamala ihminen olen kun en halunnut viettää loppuelämääni juuri hänen kanssaan.
Voi kun löytäisin sen suoraselkäisen, oikeissa miesten töissä käyvän, henkisesti aikuisen ja vakaan suomalaisen miehen, jota voisin kunnioittaa. Se on minulle isoin asia kumppanin valinnassa, kunnioitus. Ihmistä jota en kunnioita, en voi ottaa vakavasti. Tiedän etten vaadi mahdotonta, mutta jotenkin tuntuu että tuolta netistä löytyy enimmäkseen ylitunteellisia runopoikia, taivaanrannanmaalareita ja neitimäisiä ruikuttajia. Tällä hetkellä ei ole ilmoitusta vetämässä, mietin olisiko muita mahdollisuuksia tavata mahdollisia kumppaneita, mutta ei niitä tyhjästä ilmaannu, joten enköhän ole kohta taas netin ihmemaassa etsimässä sitä jotakuta jonka kosketus tuntuisi sähköltä.
Minulla on ollut muutaman kerran profiileita, kuvalla ja ilman, kiltimmällä ja nasevammalla tekstillä. Tapaan miehen yleensä jo muutaman mailin jälkeen, koska siinä näkee heti alkuunsa voisimmeko kuvitella suhdetta toistemme kanssa. Muutama lyhyt suhde on syntynyt, mutta yleensä toistuu sama kaava: alussa ihmiset näyttävät parhaat puolensa ja sitä helposti ihastuu, mutta kun ajan kanssa tutustuu siihen jäljellejäävään osaan persoonasta, ihastus ei muutu rakkaudeksi. Itsetunto-ongelmaisia keskenkasvuisia takertujamiehiä suurin osa. Ei anneta edes aikaa tutustua kunnolla ennen kuin pitäisi jo päättää isoja asioita ja kun tunne ei minun puoleltani syvene, saan kuulla tulvan lapsenkiukulla tulevaa sättimistä siitä kuinka kamala ihminen olen kun en halunnut viettää loppuelämääni juuri hänen kanssaan.
Voi kun löytäisin sen suoraselkäisen, oikeissa miesten töissä käyvän, henkisesti aikuisen ja vakaan suomalaisen miehen, jota voisin kunnioittaa. Se on minulle isoin asia kumppanin valinnassa, kunnioitus. Ihmistä jota en kunnioita, en voi ottaa vakavasti. Tiedän etten vaadi mahdotonta, mutta jotenkin tuntuu että tuolta netistä löytyy enimmäkseen ylitunteellisia runopoikia, taivaanrannanmaalareita ja neitimäisiä ruikuttajia. Tällä hetkellä ei ole ilmoitusta vetämässä, mietin olisiko muita mahdollisuuksia tavata mahdollisia kumppaneita, mutta ei niitä tyhjästä ilmaannu, joten enköhän ole kohta taas netin ihmemaassa etsimässä sitä jotakuta jonka kosketus tuntuisi sähköltä.
Vastaukset 3
Vanhimmat
"oikeissa miesten töissä käyvän"
Haluaisitko kertoa hieman tarkemmin? Lääkäri tai asfaltin lapijoija, mutta ei toimistotyöntekijä tai siivooja?
rekkakuski, rakennusmies, huoltomies, sähkömies, tehdastyöntekijä, satamatyöntekijä, puuseppä, maajussi, metsuri, levyseppähitsaaja, automekaanikko... Onhan näitä. Duunarimies nyt on vaan se minun juttuni. Mieskäsitykseni on hieman vanhanaikainen, mutta kirvesmiehessä on enemmän miestä ja suoruutta kuin toimistossa papereita pyörittelevässä trendejä seuraavassa kauluspaitatyypissä, Dressmannin myyjässä tai muusikossa. Duunarimies on minun silmissäni maanläheisempi ja maalaisjärkevämpi kaveri. Sytyttää.
On tullut useamman kerran esiin tämä kunnioittamis-juttu. Edesmenneessä avioliitossa rakkaus loppui siihen, kun miestä ei pystynyt enää kunnioittamaan. (Liikaa viinaa jne..). Ei voi rakastaa ellei kunnioita. Näin uskon minä. Ja sama pätee takaisinpäin. Myös kumppanin pitää kunnioittaa mua. Elämänarvot pitäis siis olla samansuuntaiset. En oikein usko väitteeseen "vastakohdat täydentävät toisiaan". Meikäläisen kärsivällisyydellä ei ainakaan kauaa katseltaisi työtä vieroksuvaa sohvaperunaa, vaikka olis kuinka pitkä ja komea..