Ollaan seurusteltu miehen kanssa viitisen vuotta. Tätä ei ole oikeastaan ennemmin tullut eteen... Liikuttiin aikasemmin niin samoissa piireissä että ihmiset tunsi meidän molemmat, nyt piirit on kuitenki hieman eriytyneet kun elämäntyyli vaihtunut.
Eli mulle on tullut omat kaverini ja miehelle omat kaverinsa. Mies on myös löytänyt internetin ja messengerin. Minulla on kavereina lähinnä omaa sukupuolta, naisia, miehellä taas sekä naisia että miehiä.
Tuntuu ettei mies mainitse minua missään. Netissä eräässä profiilissa ei ole mitään mainintaa että olisi suhteessa. Monesti minusta tuntuu että jos meinataan tehdä jotain tai ollaan menossa johonkin tai mennään vaikka kavereita katsomaan molemmat, se on aina "minä" eikä "me". Lisäksi on alannut häiritsemään tuo viestittely etenkin erään naispuolisen ystävän kanssa. Ei se aikaisemmin häirinnyt, mutta eilen viestiä tuli vielä puoli kahdeltatoistakin, sen jälkeen kun oli ollut kavereiden kanssa jossain minne mua ei huolittu eli en yhtään tiedä ketä siellä oli.
Mä en ymmärrä. En tosiaan. Tuntuu oikein tosissaan siltä että mua ei ole miehelle olemassa. Hän vain tekee kaikenlaista mitä itse haluaa, on todellakin enemmän "minä" kuin "me", kun taas minä olisin enemmän "me" kuin "minä".
Onko tämä joku miesjuttu, sillä serkkutytöllä on aivan sama ongelma. Siellä mies tekee myös mitä lystää, on aina "minä", aina kun tekevät jotain, menevät jotain. Hänestä kuulemma myös tuntuu siltä että mies aina sanoo kavereilleen että hän tekee, vaikka he molemmat (serkku ja mies) tekevät.
Eikä miehet vain osa elää parisuhteessa samalla tavalla? Odotetaanko me liikaa? Miksi 5 vuoden seurustelukumppani ei tunnu vieläkään kuuluvan elämään mukaan?
Eli mulle on tullut omat kaverini ja miehelle omat kaverinsa. Mies on myös löytänyt internetin ja messengerin. Minulla on kavereina lähinnä omaa sukupuolta, naisia, miehellä taas sekä naisia että miehiä.
Tuntuu ettei mies mainitse minua missään. Netissä eräässä profiilissa ei ole mitään mainintaa että olisi suhteessa. Monesti minusta tuntuu että jos meinataan tehdä jotain tai ollaan menossa johonkin tai mennään vaikka kavereita katsomaan molemmat, se on aina "minä" eikä "me". Lisäksi on alannut häiritsemään tuo viestittely etenkin erään naispuolisen ystävän kanssa. Ei se aikaisemmin häirinnyt, mutta eilen viestiä tuli vielä puoli kahdeltatoistakin, sen jälkeen kun oli ollut kavereiden kanssa jossain minne mua ei huolittu eli en yhtään tiedä ketä siellä oli.
Mä en ymmärrä. En tosiaan. Tuntuu oikein tosissaan siltä että mua ei ole miehelle olemassa. Hän vain tekee kaikenlaista mitä itse haluaa, on todellakin enemmän "minä" kuin "me", kun taas minä olisin enemmän "me" kuin "minä".
Onko tämä joku miesjuttu, sillä serkkutytöllä on aivan sama ongelma. Siellä mies tekee myös mitä lystää, on aina "minä", aina kun tekevät jotain, menevät jotain. Hänestä kuulemma myös tuntuu siltä että mies aina sanoo kavereilleen että hän tekee, vaikka he molemmat (serkku ja mies) tekevät.
Eikä miehet vain osa elää parisuhteessa samalla tavalla? Odotetaanko me liikaa? Miksi 5 vuoden seurustelukumppani ei tunnu vieläkään kuuluvan elämään mukaan?
Vastaukset 13
Vanhimmat
"Eikä miehet vain osa elää parisuhteessa samalla tavalla? Odotetaanko me liikaa?"
Eikös nainen ala jo ajattelemaan parisuhdetta, unelmahäitä ja kaikkea muuta joskus 6 vuotiaana nukkekodin kanssa säätäessä. Mies taas ajattelee ensimmäisen kerran varhaisessa aikuisiässä kun ihmettelee että seksillä tuntuu olevan "oma hintansa".
Itseaisassa parisuhde on vähän hassu sana. Nainen elää parisuhteessa, mies ennemminkin "naisen kanssa". "Parisuhteessa" mies kuitenkin jossain vaiheessa lakkaa kelpaamasta naiselle omana itsenään. Naiselle parisuhde ei tunnu olevan mikään "elämä yhdessä" vaan enneminkin joku laji / harrastus jossa pitää aina kehittyä ja päästä seuraavalle tasolle.
Itseasiassa näin miehen näkökulmast katsottuna parisuhde ei ole: "Nainen Mies", vaan "Mies parisuhde". Eli tuossa vastaus kysymykseesi... Sinua ei ole olemassa - olet muuttunut itse parisuhteeksi :-)
sanoit että liikuitte ennen samoissa piireissä ja teidät tunnettiin molemmat, mutta nyt ei enää. Sitten kysyt ettetkö vielä 5 vuodenkaan jälkeen kuulu hänen elämäänsä. Etkö tajua että se aika meni jo, hän hakee etäisyyttä. Eikä tuosta enää lähennytä, vaan päinvastoin.
Kuuluuko tuo etäisyyden hakeminen jokaiseen parisuhteeseen? Vai meneekö tämä siihen että pari vuotta ja me ollaan kaksi ihmistä saman katon alla eri elämillä?
Kyllä siinä viidessä vuodessa ehtii se arki tulemaan jo reippaasti suhteeseen. Sä olet vakiokalustoa. Nyt mies haluaa taas elää sitä omaa elämäänsä, mihin kuuluu kaverit ja muut suurena osana. Hän myös luo niitä uusia juttuja siellä netin välityksellä.
Kyllä sä tiedät, että tämä on lopun alkua teidän suhteelle. Kohta voi tapahtua jotain mikä särkee sun sydämen. No, olihan teillä varmaan ihan kiva 5 vuotta. Miehelle ainakin riitti näemmä se vuosimäärä. Hyväksy tilanne ja vilkuile jo sivusilmällä niitä vuokra-asuntoja.
Jokaisella kuuluu olla oma elämä. Jokainen tarvii omaa aikaa ja tekemistä. Tai no, aika moni mies kuitenkin on sen oivaltanut. Monella naisella tuntuu olevan tuo me-henki vähän liiankin vahva.
Mun mies ei esimerkiksi aina ihan dikkaa tosta me-hommelista joissakin asiayhteyksissä. Silti se voi joskus yllättäin todeta jonkin lauseen perään snadin tauon jälkeen, että "meidän perheessä" ja rutistaa mua. Kyse on kai siitä että toiselle täytyy antaa tilaa. Täytyy antaa itse todeta, että niin, tämä ihminenhän on mulle vahvasti olemassa ja tämä on vähän niinkun "me" homma, mutta jos sä ajat sitä "me" hommaa, äijä näkee kaltereiden tiivistyvän silmiensä edessä ja häntä pelottaa onko tämä hänen valintansa vai ei? Onko hän saanut itse päättää onko se näin? Sitten se rupee pyristelemään vastaan ja hakemaan omaa tilaa. Vaistomaisesti. Uskon että tämä toimii ihan molemmissa sukupuolissa. Mieti, kuinka vahvasti elät "hänen kauttaan". Kuinka vahvasti tunnet että on olemassa vain "me". Oletko "sinä itse" ollut olemassa vähään aikaan? Onko sulla omia juttuja? Se nimittäin olisi ihan tervettä. Ja osoita se toiselle. Että teillä on omat elämät ja te viihdytte yhdessä. Ei niin että et voi viihtyä jos ette ole yhdessä. Se ei enää mun mielestä ole parisuhteen idea.
Aloin tosissani tätä miettiä että olenko mä sitten ollut liian me? Mutta mihinkään en ole painostanut enkä ole kieltänyt menemästä jos on menossa. On saanut elää omaa elämäänsä kunhan muistaa minutkin. Siksi en ymmärräkään että miksi tämä johtaisi johonkin... niin.
hienoa pohdiskelua ja hyvin oivallettu. Tämän kun kaikki ihmiset ymmärtäisivät. Jos ei yksin tule toimeen ei sitten kaksinkaan.
En kyllä osaa neuvoa. Joskus vaan suhteet voi päättyä, eikä se ole kenenkään "vika". Joskus kävi niin mullekin. Tunteet oli mulla muuttunut/väljähtynyt pisteeseen josta mun täytyi lähteä omilleni. Pitkitin asiaa kuitenkin, koska ihminen oli tietysti mulle joka tapauksessa tärkeä ja pitkästä suhteesta oli pelottava lähteä. Olin myös kokematon. Halusin olla täysin varma asiasta.
Jokainen tapaus on kuitenkin ihan omanlaisensa. Sun pitäisi jotenkin herättää toinen ihminen ajattelemaan sun arvoasi. Etenkään miehet ei aina tajua ellei niitä vähän ravistella. Ne kun ei välttämättä funtsi tunnepuolen asioita niin nopsasti ja kätsysti ja monelta kantilta kun naiset. Ei saa kuitenkaan painostaa ja vaatia miettimään. Täytyy olla ovelampi. Jos tuntuu oikein pahalta etkä usko voivasi tilanteessa elää, sun täytyy tehdä ratkaisu suuntaan jossa voit eheytyä. Kävi miten kävi. Yleensä ihmiset arvostaa toista ihmistä enemmän, jos hän tekee itselleen oikeita ratkaisuja. Jokainen ihminen itse opettaa muille, miten häntä saa kohdella.(Ja toi on muuten älyttömän tärkeä juttu muistaa niin kaveri- ja seurustelusuhteessa, kuin myös työyhteisössä- Kaikessa. ) Kun sanotkin että tämä ei käy, toinen pysähtyy miettimään ja ehkä oppii näkemään ja arvostamaan sua uudessa valossa. Uskallatko ottaa riskin ja perääntyä suhteesta?
Mä uskalsin joskus. Silloin arvoni ymmärrettiin. Menetyksen sijasta voitin kaiken. Olin kuitenkin oikeasti valmis lähtemään. Se oli kahdesta ikävästä ratkaisusta se tie, jolla koin olevan enemmän mahdollisuuksia eheämpään oloon ITSELLENI jossain vaiheessa matkaa. Mutta ei se halunnutkaan laskea mua sille tielle. Se joutui oikeasti pitämään mulle parit puheet siitä mitä on nyt oivaltanut ja mun piti kuulla niitä asioita mitä salaa mielessäni tiesin haluavani kuulla ennenkun uskaltaisin pyörtää päätökseni. Onneksi se osasi puhua kauniimmin ja totisemmin kuin kukaan koskaan. Ja on ollut puheensa mittainen :)
minusta iha oikeelta toi teidän juttu. Jos toista rakastaa nii kyl sitä mieluummin on sen rakkaansa kanssa ku joittenki kavereittensa kanssa alituiseen. Jutelkaa miehesi kanssa asioista.
sain elää yli 30 vuotiaaksi ennenkuin tajusin tuota me-ajattelua. Sitä ennen se oli minullakin vain minä ja sinä ei koskaan me.
Voi olla että me-ajattelu on miehille vaikeampaa. Me ajattelun vaikeus on siinä että helposti sen asian me määrittelee vain toinen osapuolista. Se pitäisi olla demokraattinen me..siinäpä haastetta.
Kuullostaa hiukan oudolta suhteelta. Asutaan yhdessä ja mies viestittelee muiden naisten kanssa yöllä. Alistuuko naiset moiseen elämään. Vaikuttaa siltä että suhteenne on päättymässä.
...että kolme vuotta on parisuhteen "me" kestoikä. Ensimmäinen vuosi on sitä toiseen tutustumisen aikaa, ihanaa ja jännää. Toinen vuosi on sitä kun ollaan "pari", ystävät ja tuttavat tietävät että nuo kuuluvat yhteen. Ja aina ollaankin yhdessä joka paikassa ja rakastetaan. Kolmantena vuonna se tyttöystävä alkaa olla jo itsestäänselvyys; tuossa se nyt on maailman tappiin asti, ei sitä nyt niin tarvi enää erikseen huomioida. Ja maailmassa on niin paljon muutakin mielenkiintoista.... Jos haluaa miehen kanssa intensiivisen suhteen, on hänet vaihdettava kolmen vuoden välein.
"Jos haluaa miehen kanssa intensiivisen suhteen, on hänet vaihdettava kolmen vuoden välein."
Ehdottomasti totta koko lause. Näin minäkin asian olen todennut olevan.