En osannut kuvitella miten paljon elämä voi parantua sillä että lopettaa riitaisen liiton, luo lapsille turvallisen ja rauhallisen kodin. Mikään elämässäni ei muuttunut huonompaan erottuani, lapset selviytyvät hienosti. Eivät lapset vaadi kodikseen omistusasuntoa, eivät edes omakotitaloa, näyttävät ja kuulostavat täysin onnellisilta vuokra-asunnossa.
Me aikuiset olemme nihkeitä tekemään suuria muutoksia, lapsille riittää että elämä muuttuu paremmaksi.
Voimia teille kaikille jotka kamppailette suuren päätöksen edessä. Te jotka tiedätte tekevänne oikein erotessanne, älkää pelätkö, lapsenne selviytyvät hienosti. Lapsi tarvitsee kasvaakseen edes yhden aikuisen. Yhden ihmisen joka ajattelee lapsen parasta, eikä välttämättä sitä mitä rahalla saa, vaan sitä mitä voi sydämestään antaa kun aikaa ikiriitojen jälkeen jää nähdä omat lapsensa.
Iloista ja ihanaa syksyä meille kaikille.
Me aikuiset olemme nihkeitä tekemään suuria muutoksia, lapsille riittää että elämä muuttuu paremmaksi.
Voimia teille kaikille jotka kamppailette suuren päätöksen edessä. Te jotka tiedätte tekevänne oikein erotessanne, älkää pelätkö, lapsenne selviytyvät hienosti. Lapsi tarvitsee kasvaakseen edes yhden aikuisen. Yhden ihmisen joka ajattelee lapsen parasta, eikä välttämättä sitä mitä rahalla saa, vaan sitä mitä voi sydämestään antaa kun aikaa ikiriitojen jälkeen jää nähdä omat lapsensa.
Iloista ja ihanaa syksyä meille kaikille.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Meillä se liitto ei edes ollut kovin riitainen loppuaikoina, koska olen sopeutuvainen. Otin ja lähdin, eikä mikään jäänyt surettamaan. Ainoastaan se että miehellä ei ole nyt mahdollisuutta elää lasten arkea päivittäin. Tunnen myötätuntoa miestä kohtaan, mutta oma elämänlaatuni koheni niin että positiivisen muutoksen huomasi lapsissakin. Erosta on vasta puoli vuotta ja ihmtettelen todella miksen sure itse parisuhteen päättymistä lainkaan. Oliko rakkaus vain niin lopussa?? Onko tämä yleistä vai olenko täysin tunnekylmä ihminen?
Upeaa! Avioero nähdään liian usein synkkänä ja surullisena, kaiken loppuna. Pitkää avioliittoa taas arvostetaan ajattelematta avioliiton sisältöä. Miltä kuulostaisi, että puhuttaisiin joskus totta ja vastattaisiin, että "Pitkän avioliittomme salaisuus on, että minä siedin valheita, ilkeyksiä ja välinpitämättömyyksiä enkä vaatinut omalta elämältäni mitään muuta kuin kykyä selviytyä päivästä toiseen ja kykyä tehdä työtä itku kurkussa."?
Minullakin on kohta vuosi erosta. Tiesin kyllä, että elämä ei siitä meidän avioliitosta voi muuta kuin parantua, mutta erotessa ajattelin vain että kunhan jaksan rämpiä siitä suosta pois ja arkiasiat jotenkuten alkaisivat sujua. Nyt, vaikka ex-mies kiusaakin jatkuvasti ja on ilmeisesti vähän sekoamassakin itsensä kanssa, elämä sujuu. Päätin, että kun niin suuren vaivan näin, että kävin sen ero- ja muuttoruljanssin läpi juopuneen ja haukkuvan miehen syyttelyä kuunnellen, ENÄÄ hän ei päätä, miltä minusta tuntuu.
On ihanaa kun saa oman elämänsä hallintaan ja energiaa vapautuu siihen, millaista elämän olisi pitänyt olla jo kauan.
Lapset pärjäävät kyllä, niin kuin ap:kin sanoi. Me ainakin voimme nyt elää sellaista elämää, mikä tuntuu hyvältä ja unelmoida asioista, joista ei ennen tosiaankaan edes unelmoitu, koska ne eivät olisi exän kanssa koskaan toteutuneet.
Lapsi tarvitsee tosiaan yhden aikuisen. Minä halusin antaa esimerkkiä lapsille myös siitä, että ihminen VOI vaikuttaa elämänsä kulkuun ja selvitä vastoinkäymisistä. Niin usein ajattelin avioliiton aikana, että miten minä selitän sen saamattomuuteni lapsille, kun he ovat aikuisia, kun en osannut selittää sitä itsellenikään.
Nyt on hyvä näin. Minulla on pitkästä aikaa, ja lapsilla ensimmäistä kertaa koti, jossa on hyvä olla, jossa ei kukaan kiusaa. Koti, jossa rakkaus näkyy ja tuntuu.
Parisuhde? On parempi, että sitä ei ole kuin että se vie kaiken mennessään.
Miettiessäni elämää taaksepäin, voin vain ihmetellä, että siedin mieheni alkoholismia niinkin kauan eli viisi vuotta. Siinä ehtivät lapsetkin kärsiä, koska olivat olivat juuri murkkuikäisiä juomisen lisääntyessä. Jälkeenpäin ajateltuna olisi ollut paljon parempi, jos olisin jättänyt miehen jo aikaisemmin, enkä vasta sitten, kun pari lasta ehti jo muuttaa pois kotoa. Keskimmäinen lapsista muutti pois kotoa jo hieman alle 18-vuotiaana. Eli kyllä lapsetkin voivat paremmin rauhallisessa kodissa.
Mietin itse että kun olen parisuhteessa niin mulla on paha tapa luistaa vastuusta lasten suhteen ja änkeä ne vaimolle heti kun tilaisuus sattuu kohdalle tai "tulee jotain parempaa tekemistä".
Sitten kun olen oikeasti yksin ja vastuussa muksuista niin mun isäroolini ottaa vallan oikeasti ja petraan arviolta 20 kertaisesti olemistani lasten kanssa.
Tässäkin suhteessa olen ajatellut että ehkä yhteishuoltajuus olisi lasten ja minun väliselle yhteydelle parempi kuin oleminen tän naisen kanssa suhteessa kera mukuloiden päivittäin. Saisin myös omaa aikaa sen toisen ollessa huoltaja, asia josta on mulla (ja varmaan kaikilla perheellisillä muutenkin) aina pulaa.
Näyttää siltä että ero on aina vaan houkuttelevampi vaihtoehto.
Mukava kuulla, että sinulla on asiat paremmin. Aina ei mene noin.
Mullakin vähän yli vuosi erosta. Sain juuri 15min haukkumispuhelun. Sitä paskaa elämää olisi kuulemma vaan pitänyt kestää. Ajattelen hänen mukaansa vain itseäni ja olen pilannut lasteni elämän. Minulla on asiat hyvin; ei ole hermot kireällä ja pyöritän oman arkeni mainiosti. Toinen puolisko vaan ei tahdo saada asioita hanskaansa, välimatkaa meillä on sen verran, että en pysty osallistumaan lasten arkeen ja tapaamisissakin on omat hankaluutensa. Rahasta ei ole tarvinnut tapella, olen maksanut ihan hövelisti, myös elatusmaksut on sovittu. Lienee sitten kuitenkin tullut yllätyksenä se, että kuinka suuri osuus minulla kuitenkin oli arjen ja talouden pyörittämisessä. Alkoholi, väkivalta ym. ongelmia meillä ei ollut, vain kaksi aikuista, jotka eivät olleet tarkoitettu toisilleen.
Puhelin- ja tekstiviestiterrori on arkea. Jatkuvaa haukkumista ja syyttämistä... ja paljon muuta, mistä en halua kertoa. Tää tällainen syö ihmistä hitaasti sisältä päin. Miksi ei voida pysyä asialinjalla? Ehkä tosiaan ymmärrämme toisiamme niin huonosti, että puhumme ikään kuin eri kieltä. Nyt kun sai vähän purettua ahdistustaan täytyisi koota itsensä ja jatkaa töitä.
Tuli vain mieleeni,että onko sinun pakko olla puheväleissä ex:n kanssa?Sano hänelle,ettet keskustele muusta kuin lasten asioista.Et kuuntele häntä!Jos lapsillasi omat kännyt,ei sinun tarvitse olla ex:n kanssa tekemisissä,vaan ex voi soittaa lapsille suoraan.
Itsesi takia on parempi,kun teet kylmästi sellaisen ratkaisun,ettet enää puhu ollenkaan puhelimessa ex:n kanssa ja jos alkaa terrorisoida viesteillä,sanot,että kaikki viestit säilytetään tulevaisuutta varten.Haet vaikka lähestymiskieltoa,jos sinua noin paljon ahdistaa ex:n käytös.Kyllä tuollainen käytös pitää saada loppumaan.
ja nyt vasta alan olla tasapainossa,vaikka ero oli minun tahto. Mutta täytyy sanoa että olen tyytyväinen nykyiseen tilanteeseen,lapsetkin huomattavasti tasapainoisempia. Kuin ainaisten riitojen keskellä. On tämä ollut kova kokemus,opetella yksin hoitamaan kaikki asiat(olin 17v muutimme yhteen). Liittoa kesti 17vuotta. Nyt minulla on voimia keskittyä lapsiin,eikä riitelyyn. Olen iloinen ja elämänhaluinen,en kärttysä ja väsynyt.
Vielä kun ex-än kanssa päästäis asiallisiin väleihin,emme keskustele mistään(ainoastaan oikeudessa),hän ei tahdo olla kanssani missään tekemisissä.