Viikonloppuisin ei tehdä mitään yhdessä

Ajattelin kirjoittaa tänne asiasta, joka itseäni on jo pitemmän aikaa vaivannut omassa parisuhteessani. Onko täällä ketään, joilla olisi sama ongelma (ollut tai on parhaillaan) ja jos on, miten olette siitä selvinneet ja miten parisuhde pysyy kasassa?

Eli ongelma on se, että minä ja avomieheni emme tee juurikaan mitään yhteistä vapaa-ajallamme. Tarkoitan tässä tapauksissa vapaa-ajalla viikonloppuja, lomia ja vapaapäiviä, jos kummallekin sattuu samalle päivää vapaapäivä ym.
Olemme olleet yhdessä 2 vuotta. Asuneet vuoden yhdessä. Alusta asti suhteemme on ollut arkipainotteinen, mutta nykyään tämä on entistä enemmän korostunut.

Olemme molemmat yli 20-vuotiaita ja opiskelemme. Arkisin meillä menee mainiosti, eikä asia vaivaa minua alkuviikosta, mutta mitä lähemmäksi viikonloppu tai loma tulee, sitä enemmän minua stressaa se, ettei mitään yhteistä tekemistä ole tiedossa. Arkisin käymme koulussa/töissä ja iltaisin katsomme televisiota ja teemme ruokaa, käymme kaupassa. Muuta emme arki-iloina tee, koska mieheni ei jaksa liikkua tietokoneensa äärestä mihinkään.

Meillä ei ole yhteisiä harrastuksia. Mies harrastaa sellaista, mikä minuakin kiinnostaa, mutta hän ei halua, että harrastan tätä asiaa hänen kanssaan. Saan harrastaa sitä kavereideni kanssa, mutta minä en saa tulla hänen mukaansa. Toki siis meillä molemmilla saa olla mielestäni ihan omat harrastuksemme, mutta siis miehen mielestä ei saa olla yhtäkään yhteistä harrastusta.
Mies haluaa matkustaa ainoastaan kavereidensa kanssa, minun kanssa se on kuulemma tylsää.
Baariin en saa lähteä mieheni kanssa, koska silloin hänellä ei kuulemma ole mukavaa. Jos satumme joskus harvoin mennä baariin yhdessä, hän on kuin minä en olisi siellä ollenkaan. Saan lähes juosta hänen perässään, melkein kinuta huomiota.

Mieheni joskus valittaa, että emme me voi tehdä mitään yhdessä, koska hän haluaa olla kavereidensa kanssa ja minä en heitä tunne. Olen monet kerrat sanonut todella selvästi, että haluan tutustua hänen kavereihinsa, sillä tuntee hänkin muutaman minun kaverini. Mieheni ei kuitenkaan kertaakaan ole tutustuttanut minua kavereihinsa, ei edes esitellyt, jos joku kaveri on tullut kaupassa tai baarissa vastaan.

Nykyään olen kaikki viikonloput joko yksin kotona tai teen jotain kavereideni kanssa. Monet omista kavereistani seurustelevat ja ovat viikonloppuisin hyvinkin tiiviisti omien miestensä kanssa. Näenkin kavereitani enemmän arki-iltoina kuin viikonloppuina. Mieheni taas toisin päin.
Yhtäkään yhteistä kaveria meillä ei ole, mieheni ei halua sellaista. Ei esim pariskuntakavereita, joita voisi käskeä kylään. Mieheni ei halua tutustua esim kavereideni poikaystäviin.

Lomat ovat aika hankala juttu. Hän menee miten tahtoo, yleensä ei kerro, mihin menee ja kenen kanssa tms. Mies ei halua lähteä mihinkään kanssani, joskus joudun suorastaan pakottaa hänet esimerkiksi mökille. Silloin saan kuulla vain valitusta. Kaverinsa kanssa hän lähtisi heti mökille.

Kun olen tiedustellut syytä sille, miksemme koskaan voi tehdä mitään yhdessä, hän sanoo, että "joutuu katsella minua jo tarpeeksi arkena". Ja kuulemma hänellä ei ole mukavaa minun kanssani esimerkiksi baarissa tai muualla. Kotona kyllä meillä on mukavaa ja arki-illat ovat ihania, mies huomioi minua paljon ja on täydellinen poikaystävä.
Suurin osa hänen kavereistaan ei tiedä, että hän seurustelee. Kerran hän toi mukanaan kaupungilta yhden kaverinsa meille (olimme asuneet jo lähes vuoden yhdessä) ja kun kaveri tuli sisään, hän hämmästyi suuresti minusta. Ei siis tiennyt, että poikaystäväni edes seurustelee, saati asuu minun kanssani yhdessä. Olin aika häkeltynyt, koska ymmärtääkseni tämä kaveri on läheinen poikaystävälleni.

Myöskään mihinkään minun sukujuhliini tai vastaaviin mieheni ei tule. Eikä pyydä/ota minua mukaan oman äitinsä luo tai sukulaistensa luo. Usein saan pyytää lupaa tulla hänen mukaansa katsomaan hänen äitiään.
Tuntuu, että olen vain yksi osa hänen elämäänsä ja kaikki muu (vapaa-aika ym.) on minulta kiellettyä aluetta.

Jos kysyn mieheltäni vakavasti, haluaako hän tosissaan olla kanssani yhdessä ja miksi emme voi tehdä mitään yhdessä, hän vastaa, että haluaa olla yhdessä ja edetä päivän kerrallaan (ei halua suunnitella tulevaisuutta viikkoa eteenpäin). Nykyään hän lähinnä jo hermostuu, jos ilmaisen tarpeeni, että haluaisin tehdä edes joskus jotain yhdessä myös viikonloppuisin ja lomalla. Edes joskus.

En tiedä, onko tämä vain tätä parinkympin villitystä ja tässä iässä on normaalia, että kaverit ovat vain se tärkein asia. Voinko vain odottaa, että mitä vanhemmaksi tulemme, sitä enemmän hän alkaisi tehdä kanssani asioita myös vapaa-ajalla?
Minusta vain tuntuu, että olen hylättynä kotiin ja näkymätön hänelle viikonloppuisin ja vapaa-ajalla. Että hän jotenkin häpeää minua, kun ei voi ottaa koskaan mukaan.

Keksin kyllä itselleni aina tekemistä, mutta joskus olisi ihanaa tehdä jotain muuta kuin arkisia askareita miehen kanssa.