Ymmärrän hyvin, että jätetty osapuoli katkeroituu ja toivoo pahinta mahdollista tulevaisuutta jättäneelle osapuolelle. Itse olen tällä hetkellä se eroa tahtova, mutta tunnelmat ovat melko ankeat täälläkin päässä. Uutta miestä ei tosiaankaan ole valmiiksi katsottuna eikä tällä hetkellä ole minkäänlaista käsitystä siitä, miltä elämä näyttää sen jälkeen, kun mies on muuttanut pois. Pidän miehestäni erittäin paljon, enkä tahtoisi häntä mitenkään satuttaa. Lisäksi tulee vielä syyllisyys lasten takia. Mitä tahansa ongelmia heille tästä lähtien tuleekin, se onkin sitten minun syyni, kun hajotin perheen... Eroajatus on kuitenkin vuosien varrella noussut mieleeni niin usein ja niin vahvana, että en näe enää muuta vaihtoehtoa. En usko, että pääni kestää enempää väkisin yrittämistä.
Luulen, että meitä ihmisisiä on tässäkin asiassa erilaisia. Jotkut voivat pysyä suhteessa säälistä, toiset lasten takia, toiset mukavuudenhalusta. Sitten on meitä, jotka emme voi elää vastoin tunteitamme, vaan olemme pakotettuja tekemään sellaisiakin ratkaisuja, jotka ovat omaakin järkeämme vastaan ja loukkaavat muita.
Luulen, että meitä ihmisisiä on tässäkin asiassa erilaisia. Jotkut voivat pysyä suhteessa säälistä, toiset lasten takia, toiset mukavuudenhalusta. Sitten on meitä, jotka emme voi elää vastoin tunteitamme, vaan olemme pakotettuja tekemään sellaisiakin ratkaisuja, jotka ovat omaakin järkeämme vastaan ja loukkaavat muita.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Pidät miehestäsi erittäin paljon ja kuitenkin haluat erota kun et jaksa "väkisin yrittää"?
Onko pääsi jo pettänyt?
Olet "pakotettu" ottamaan eron?!
Ehkä miehellesi on hyvä päästä tuollaisesta sekoilijasta eroon? Et vaikuta tosiaankaan miltään ruudin keksijältä.
Omatunto näköjään vielä vähän toimii. Odota kun näet temppusi seuraukset!
Noinkin saattaa käydä. Mistä tiedät mitä kaiken takana on,lyhyestä kirjoituksesta ei voi paljon päätellä.
moi.meillä ollaan samassa tilanteessa.avovaimo haluaa erota.voitaisko vaihtaa vähän ajatuksia,jos saisian sulta vinkkejä millä korjata tilanne.olisit ystävällinen
Minä taas ymmärrän hyvin miltä tuntuu kun pitää toisesta ihmisestä, mutta ei halua elää toisen kanssa.
Minulla tunne kylläkään ei johtanut avioliittoon eikä edes avoliittoon, no jaa melkein asuttiin yhdessä.
Mies oli tosi mukava, viihdyin hänen kanssaan ja jos olisin ollut mukavuudenhaluinen, olisin jatkanut suhdetta.
Mutta ei, pois oli päästävä, koska koin että suhteestamme puuttui jotakin.
En osaa määritellä miksi minulla oli sellainen tunne, mutta näin vaan kävi.
Meillä tämän päivän tilanteeseen vaikuttaa eniten masennus, josta olen kärsinyt (sitä itse tietämättä) jo lukioajoista lähtien. Vasta puolitoista vuotta sitten sain lääkkeet ja tilanne alkoi parantua. Lopullinen käänne tuli viime keväänä, kun lääkkeen annostusta nostettiin ja viimein koen olevani täysin oma itseni.
Olin siis jonkinasteisesti masentunut, kun tapasin mieheni. Ensimmäinen virhe tuli siinä, kun en osannut valita itselleni sopivaa miestä. Seuraava oli ensimmäisen lapsen hankkiminen niin nopeasti (9 kk tapaamisesta tulin raskaaksi). Sitten elettiin tavallista perhe-elämää, muutettiin omakotitaloon, toinen lapsi ja sitä rataa. Kuitenkin varmaan jo ensimmäisen lapsen odotusaikana tuli ensimmäisen kerran mieleen, että emme mieheni kanssa välttämättä sovi niin hyvin yhteen.
Nyt olemme olleet yhdessä 9 vuotta. Itse olen 41-vuotias, mieheni pari vuotta vanhempi, lapset 7- ja 4-vuotiaat. Vuosien varrella olen usein taistellut eroajatuksen kanssa, mutta päässyt näistä kausista yli. Tällä kertaa niin ei käynyt.
Tilanteemme on siis masennustaustastani johtuen hieman poikkeuksellinen. Toisaalta tunne, joka sinun avovaimollasi on, saattaa silti olla hyvin samankaltainen. En ole pystynyt miehelleni selittämään, mikä on se syy, miksi haluan erota. Tiedän, että kuulostaa typerältä sanoa, että 'vaan tuntuu siltä', mutta mitään järkeenkäypää selitystä en itsekään keksi ja asia painaa myös minun mieltäni. En haluaisi hajottaa perhettämme. Pelkään, etten koskaan pysty elämään kenenkään kanssa, kun en nyt onnistunut elämään niin kiltin miehen kanssa, kuin mieheni on.
Tässä sitten vähän ajatuksia, joita on pulpahdellut mieleen. Taitaa olla aika tavallista, että juuri 4-kympin kieppeillä naiset tahtovat eroa. Voisiko tämä johtua siitä, että hedelmälliset vuodet alkavat olla ohi ja mies käy ikäänkuin 'tarpeettomaksi'? Tämä siis tällainen biloginen näkökulma asiaan. Ne liitot sitten kestävät tämän vaiheen yli, joissa on syntynyt aitoa ystävyyttä ja välittämistä. Harmittavan usein käy niin, että erotoive tulee miehelle täytenä yllätyksenä. Kahden yhdessä asuvan ihmisen käsitys suhteensa tilasta voi olla kovin erilainen. Suhteen 'hoitamisen' tärkeyttä ei varmaan voi riittävästi korostaa!!
No eipäs tullut ainakaan lyhyesti!
nmt, tulin surulliseksi luettuani tarkemman selityksesi.
Koska lapsesi ovat vielä kovin nuoria, en malta olla kommentoimatta.
Luullakseni masennustaustasi vaikuttaa nytkin tunteisiisi. Mutta tilanne on nyt eri kuin aiemmin. Olet vastuussa muistakin kuin itsestäsi. Nouseeko mielialasi, jos eroat näin lyhyen ajan jälkeen kunnon miehestä? Viet lapsiltasi samalla oikeuden kokoaikaiseen isäsuhteeseen. Oletko itse kasvanut ilman isää?
Koska ajattelen alle kouluikäisiä lapsiasi ja ilmeisesti kunnollista miestäsi, tulee mieleen, että juuri tällaisissa tapauksissa tehokkaan parisuhdeavun hakeminen olisi paikallaan. Luulen, että pohjavireenä sinussa kulkeva masennus nytkin saa asiat näyttämään sellaisilta, että pako pois tilanteesta on sinulle ainoa ratkaisu. Varsinkin masennuslääkkeet ja pitkä masennuskausi takana saavat ihmisen noudattamaan tiettyä käytöstapaa. Ihminen ikään kuin kaavamaisesti toteuttaa samaa.
Kummallinen tuo monen nykyisin toistama lause, "ettei vaan sovita yhteen". Usein on haihattelua, että on olemassa yksi, joka vastaa täysin kaikkiin tarpeisiimme. Luulen minäkin, että neljänkympin ohittaminen tuo naisen mieleen tosiasian fertiliteetin katoamisesta ja saa naisen käyttäytymään paniikissa.
Hei, meillä naisten keski-ikä on monta vuotta yli 80. Ehdit hyvin elää "omaa elämää" sittenkin, kun olet saanut lapsesi jaloilleen. Onhan se kumminkin sinun tavoitteesi. Älä katkaise lasten lapsuutta, kun tai jos ei ole pakko.
Tiesin, että ero tulee ennemmin tai myöhemmin, mutta otin sen asenteen, että niin kauan jaksetaan, kun lapset on aikuisten kirjoissa. Se aika tuli ja erottiin vuosi sitten. Kavereina elettiin viimeiset kymmenen vuotta. Kadunko noita vuosia? No, en isommin ja tuntuu siltä, että se eroajatuskin tuli kypsyteltyä loppuun eikä suurta dramatiikkaa tarvittu. Tämä tietysti edellyttää pariskunnalta yhtä sun toista, että näin pystytään elämään. Silti en voi sanoa, että elämäni olisi noitten vuosien osalta mennyt hukkaan. Voittopuolisesti siinä oli hyvää. Nyt on kuitenkin parempi.
Kuulostaa niin vitun tutulta. Mun vaimo teki saman homman. On niin saman lainen kun sä. Vitun ämmät ja masennus. Kaikki on vaan yhtä masennusta ihan samäa mitä tapahtuu. Ja ei kun erotaan.
Kerroin edellä vrmaan vähän epäselvästi. Pointtini oli, että masennus on vaikuttanut elämääni ja tekemiini päätöksiin aiemmin. Nyt koen olevani täysin parantunut. Tiedän sen parhaiten siitä, että en enää tarvitse alkoholia enkä ruokaa mielialani kohentamiseen. Molempia on olen kuluttanut suuria määriä aiemmin.
Eroajatus oli mielessäni usein jo masennusaikana ja kun sain diagnoosin, ajattelin ajatuksen kuuluvan sairauteen. Nyt, kun olen tervehtynyt, ajatus on kuitenkin palannut entistä kirkkaampana ja varmempana. Arvostan ja kunnioitan puolisoani suuresti, mutta se tunne, joka miehen ja naisen välille kuuluu, puuttuu. En välittäisi, vaikka hän olisi toisten naisten kanssa. Kuinka moni haluaisi elää näin? Ennen pitkää jompikumpi tai molemmat ajautuisi vieraan syliin. Joidenkin mielestä tämäkin on ehkä sallittua, kun ollaan yhdessä 'lasten' takia.
Tuntuu, että alkuperäisen kysyjän suhteessa rakkaus on kuollut. Jäljellä ystävyys kuitenkin.
Miksi jatkaa sellaista suhdetta, joka ei tyydytä molempia osapuolia ? En ymmärrä, miksi ihmisen pitää kärsiä vain sen takia, että kun on kerran menty yhteen, niin siinä sitten pysytään.
Ei ero koskaan helppoa ole. Mies74, luulen että sinunkin vaimosi on harkinnut tekosiaan pitkään. Puhuitteko koskaan, missä mättää ? Jos on masennusta, on se jo hätähuuto.
Itse selvisin lukkoon menneestä suhteesta käymällä perheterapiassa. Se auttoi. Kymmenen vuotta oltiin vielä yhdessä, lopullinen ero tuli kuitenkin 30 vuoden liiton jälkeen.
Jokaiselle pitää antaa mahdollisuus etsiä uusi tyydyttävä ihmissuhde.Tai elää halutessaan yksin. Myös sinulla, Mies74, on tämä mahdollisuus. Olet vielä nuori, onnea loppuelämällesi !
Anteeksi nyt, mutta vaikutat itsekkäältä ja turhamaiselta ihmiseltä, jolle toinen ihminekin voi olla vain "tarpeeton": omat tunteet ja "nyt tuntuu siltä, että" -elämänvaiheet oikeuttavat sinulle toisen loukkaamisen. Vaikeaa depistä itse sairastavana (F32.2) voin kertoa, ettei depis ole mikään syy kohdella omaa aviomistä noin.
Jotkut meistä eivät nelikymppisenäkään osaa lainkaan ajatella muita.
Mitä oikeastaan odotat avioliitolta? Jotakin samaa rakkauden tunnetta kuin suhteen alkuaikoina? Kuulostaa aika naivilta ja toisen luottamuksen pettämiseltä.