Hei kaikki yksinäiset !
Ajattelin kysyä onko täällä eronneita, yksinäisiä jotka valvovat öisin... päivisin ei vain pysty keskittymään mihinkään... ja ovat jo jokaisen läheisen kanssa puhuneet niin ettei halua enää ystäviä "vaivata"...
Olen nyt melkein 5kk puhunut ja puhunut ystävien kanssa. En halua enää vaivata heitä, tuntuu että he eivät oikein enää "ymmärrä" miten en pääse eteenpäin. Raskauteni on ihan loppuvaiheilla ja se on ollut osasyy miksi eteenpäin meneminen on vaikeaa, ei ole "voinut" lähteä etsimään uusia kontakteja ja ihmissuhteita, katselemaan maailmaa.
Kaipaisin ihmistä joka haluaisi vaihtaa tuntemuksia erosta, miten siitä on selvinnyt jne.. Saisi olla mies tai nainen, Tuntuu siltä että jos puhuisi uusien ihmisten kanssa, ei junnaisi edelleen siinä samassa sopassa vaan sitä hämmentäisi jo jonkun muun kanssa =) en tiedä auttaako se mutta ainahan voi kokeilla =)
Minulle voi laittaa mailia [email protected]
Olen itse Pirkanmaan alueelta. Synnytyksen jälkeen aloitan taas juoksemisen metsäpoluilla, se on tapa jolla paha olo kaikkoaa. Joten kohta kelpaa juoksuseurakin (ystävät liian laiskoja =) hih! )
-Kuulemisiin-
Ajattelin kysyä onko täällä eronneita, yksinäisiä jotka valvovat öisin... päivisin ei vain pysty keskittymään mihinkään... ja ovat jo jokaisen läheisen kanssa puhuneet niin ettei halua enää ystäviä "vaivata"...
Olen nyt melkein 5kk puhunut ja puhunut ystävien kanssa. En halua enää vaivata heitä, tuntuu että he eivät oikein enää "ymmärrä" miten en pääse eteenpäin. Raskauteni on ihan loppuvaiheilla ja se on ollut osasyy miksi eteenpäin meneminen on vaikeaa, ei ole "voinut" lähteä etsimään uusia kontakteja ja ihmissuhteita, katselemaan maailmaa.
Kaipaisin ihmistä joka haluaisi vaihtaa tuntemuksia erosta, miten siitä on selvinnyt jne.. Saisi olla mies tai nainen, Tuntuu siltä että jos puhuisi uusien ihmisten kanssa, ei junnaisi edelleen siinä samassa sopassa vaan sitä hämmentäisi jo jonkun muun kanssa =) en tiedä auttaako se mutta ainahan voi kokeilla =)
Minulle voi laittaa mailia [email protected]
Olen itse Pirkanmaan alueelta. Synnytyksen jälkeen aloitan taas juoksemisen metsäpoluilla, se on tapa jolla paha olo kaikkoaa. Joten kohta kelpaa juoksuseurakin (ystävät liian laiskoja =) hih! )
-Kuulemisiin-
Vastaukset 9
Vanhimmat
Itselläni oli 5 vuotta sitten, samanlainen kokemus, tein eroa 15 vuotisesta suhteesta ja avioliitosta vuoden verran, nyt taas uusio perheemme on samassa tilassa, mutta en saa puhua, kun uusi kumppanini, ei hyväksy että puhun ongelmistamme edes vanhemmilleni, vaan haluaa ainoastaan ammattiauttajaa. Itse olen tuskastunut, kun ei saa purkaa pahaa oloaan, toisaalta ystävät ja kaverit on myö hyvä säästää liialliselta itkupuuna toimimiseen. Eroaminen on vaikea prosessi, mutta se voi olla myös helpottava, sen venyttäminen taas itselle on silkkaa tuskaa.
Kokoa itsesi, kirjaa hyvät ja huonot mahdollisimman puolueettomasti, käytä mahdollisesti tämän jälkeen ammattilaista ja tee sen perusteella toiminta mallit.
Itselläni edellinen suhteeni päättyi uskottomuuteen, nyt enemmin jääräpäisyyteen molemmin puolin, silti itselleni on pelkoa tulevasta, mutta suoritan laskentaa, mieheksi minulla saattaa olla hieman liian monimutkainen ajattelu mallinnus :)
Kyllä elämä kuitenkin kantaa...
Laskenta ja hyvien ja huonojen asioiden kirjaaminen on varmasti hyvä asia, olen kyllä niitä paperille pohdiskellut essee-muodossa. Minun ongelmani on vain se että järkeni tietää mutta sydän ei. Kun on hyvä päivä ja mietin asioita, ymmärrän että näin on parempi tiettyjen pienien syiden takia mutta sitten sydämeni kaipaa niitä hyviä hetkiä ja perustelee järjelle että asiat on korjattavissa jos molemmat sitä haluavat. Yksinäisyys on niin kova että ehkä osalta pelkäänkin vain sitä että jään yksin ja siksi haluaisin takertua menneeseen. En tiedä, jokainen päivä on ihan hirveä, sen tiedän. Tämänkin päivän aloitin itkemällä sitä että miehelläni on uusi nainen ja hän haluaa olla enemmän sen kanssa kuin että olisi valmis korjaamaan meidän suhteen puutteita ja antamaan lapsille perheen, isän joka olisi läsnä heidän elämässään. Se sattuu niin paljon... Eilen juuri pyysin häntä sanomaan että vihaa minua että minun olisi helpompi jatkaa eteenpäin mutta hän vain sanoi että vihaa itseään enemmän ja pyysi olla ajattelematta häntä. Se ei ole helppoa. Minä en voi, enkä halua ottaa tuohon vain jotain lohdutuspalkintoa jonka avulla jatkaisin eteenpäin. Hän teki niin ja hyvin näytti pääsevän eteenpäin mutta minä en pysty siihen... En tiedä, vaikka tekisi mitä niin tuntuu ettei sydämen paikkaaminen onnistu koskaan, se sattuu...
-Kristiina-
en ole eronnut, mutta läheltä liippaa koko ajan. Mä kirjotin mun stoorin tuonne odottajien palstalle, kun sit vasta löysin tänne. Täs on linkki, jos haluat lukaista ja/tai kommentoida:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=116&conference=690&posting=22000000028739328
Mua itseäni ahdístaa koko ajan nyt kauhea epävarmuus koko suhteesta, et tuleeko tää jatkumaan ja jos mua onkin huijattu ihan urakalla koko ajan. Ja huolettaa syntyvä lapsi ja vanhempikin tytär, et jos tuleekin ero.
Jos toi isi vaan odottaa et muksu syntyy ja lähtee sit kävelemään. Ja tähän asti mä olin ihan onneni kukkuloilla, vaikka vaikeuksiakin on ollut, mut niitähän on kaikilla pareilla.
Jotenkin tässä hässäkässä, kun on joutunut puntaroimaan tunteitaan, niin välillä tuo vauvakin tuntuu vaan esineeltä, eikä siltä ihanalta jutulta, mitä niin kovasti odotin aiemmin. Siis et odotan vaan koko ajan et milloin pääsen synnyttämään, et näkis miten tää tilanne sit kehittyy.
Se just on vaikeeta. kun tää tilanne on tavallaan pysähtynyt tähän junnaamaan.
Mut voimia sulle Kristiina, vaihdellaan vaan kuulumisia, mut vaik tän palstan kautta..?
Vaihdetaan vain kuulumisia tällä palstalla, jos haluat voit kirjoittaa myös mailiini [email protected]
Toivottavasti saatte asiat jotenkin korjattua ettet vain joutuisi käymään tätä helvettiä läpi. Ero on aina kamala mutta tällaisessa tilanteessa tämä on ihan hirveää. Ei voi vain juosta karkuun (mies voi) vaan joutuu kantaan vastuun yhteisistä asioita loppuelämänsä.
Minulle odotetusta vauvasta tuli myös "esine". En osaa ajatella sitä ihanana nyyttinä. Olen kieltänyt koko asian itseltäni. En tunne olevani raskaana vain pieni maha muistuttaa että kaikki ei ole "normaalisti". Väilillä pelkään että alan vihaamaan lasta tämä kaiken vuoksi (vaikka eihän se hänen syynsä ole!), välillä mietin että mitä jos lapselle tapahtuukin jotain, joskus jopa toivon sitä mikä tuntuu itsestänkin kamalalta. Ajattelen jotenkin että jos lasta ei tulisikaan se ei olisi muistutttamassa minua kaikesta tästä ja miehestä loppuelämäänsä. Olen aika varma että minun täytyy hakeutua hoitoon että saan suhteet kuntoon lapsen kanssa vaikka toivon tietenkin että sillä hetkellä kun vauva syntyy kokisin sen sisäisen voimakkaan rakkauden, joka tuli ensimmäisestäkin lapsesta, ja kaikki menisi "hyvin". Pelkään kun en tiedä miten reagoin tilanteeseen.
Tänään on vaikuttava päivä, menen sairaalaan hakemaan päätöksen käynnistetäänkö synnytys. tiedän että äidin masennus on lääketieteellinen syy käynnistämiseen ja siihen aion vedota. LApsen on kuitenkin niin paljon parempi olla minun ulkopuolella kuin vatsassani. Koko tämän 20vko se on kärsinyt minun kehoni reagoinnista, sorruin jopa polttamaan tupakkaa aina välillä, kun tuntui että koko maailma tippuu niskaan. Ei se auttanut mutta hetken tunsin että tuska olisi leijunut pois. En siis koe huonoa omaatuntoa mistään muutamasta tupakasta mutta ne määrät eivät olleet muutama kerrallaan vaan jotakin aivan hirveitä määriä.
Toivon niin että olisin huomenaamulla osastolla ottamassa nappia naamaan. Yksi stressi vähemmän tulevaisuudessa jos synnytyksen saisi pois alta.
Mutta voimia sinulle ja ollaan yhteydessä !
-Kristiina-
mä oon ollut vuoden suurin piirtein polttamatta, siis röökailin vaan baarissa.
Ja raskausaikana en ollenkaan. Mut mulla on ollut koko ajan vara-aski hyllyn päällä piilossa, ja silloinkun toi juttu paljastui, niin sain kyllä pidätellä itseäni kaikin keinoin etten mennyt röökille.
Ja jos se vielä paljastuu pahemmaksi koko juttu, niin saapa nähdä miten röökilakon käy. Se ois niin ihanaa..
Mut oikeesti eniten kannustaa röökilakossa se, kun mun mutsi kuoli jouluna keuhkosyöpään ja oli vain 52-vuotias, ja tietty polttanut noin 10 vanhasta, niinkuin ennen oli pohjoisessa tapana.
Enkä mä itse haluu kuolla jo 50-vuotiaana, joten sitä kun ajattelen, niin pystyn kieltäytymään. Mut enpä roskiin saa heitettyy sitä askia.
Täytyy sanoa, et kyl täs tämmöisel elämällä sydän kylmenee, eikä sitä varmaan enää nelikymppisenä oo enää ollenkaan jäljellä kuin lapsille, jos nää äijät kerta toisensa jälkeen osoittautuu loppupelis aina vaan paskemmiks tapauksiksi.
Tää nykyinenkin oli luotettava kuin kallio, ja nyt sit viime metreillä raskautta piti tehdä näin.
Mut kuule, tsemppiä sulle, toivottavasti pääset synnyttämään ja askeleen eteenpäin kohti elämää, mis et oo niin sidottu enää vauvaan, toisin kuin nyt odottaessa. Kyllä siihen vauvaan kiintyy ajan kanssakin, mulla oli ekan kanssa ongelmia just siksi, kun en tuntenut mitään mahtavia onnentunteita vauvasta kuin vasta sit myöhemmin.
Mut niin kauan se nyt varmaan on "esine", minkä toivon mukaan aika muuttaa omaksi pikku palleroksi. Ainakin mulla. Mä en kyl edelleenkään tiedä, et haluanko mä tuota petturi-äijääni edes mukaan synnytykseen, just näitten epäluulojeni takia.
Ole huoleti. Itse synnytin tyttäreni 9 vuotta sitten ihan samoin ajatuksin kuin sinäkin. Kielsin itseltäni koko raskauden ja ajattelin suurinpiirtein elämäni olevan ohi koska tiesin lapsen syntyvän ilman isää. Pidin raskausaikana päiväkirjaa, eikä yksikään päivä ollut odottava ja onnellinen..mutta..sairaalassa ensimmäisenä yönä synnytyksen jälkeen katselin lastani ja hymyilin..varmaan ensimmäistä kertaa yhdeksään kuukauteen. Tuli vahva tunne siitä, että vaikka koko maailma kaatuisi ympäriltä, niin meitä on nyt kaksi toisiamme rakastamassa!
Asioilla on tapana järjestyä, kun antaa niiden tapahtua..ja vaikka paljon pahaa tapahtuisikin ja monet itkut saisi itkeä, niin jonain päivänä olet onnellinen. Takaan sen!
Miehen touhut kostat sitten lapselle? Painu helvettiin! Toivottavasti abortin teko ei ole vielä liian myöhäistä.
Oleko kuullut sellaisesta kuin surutyö. Siihen kuuluu asioiden ja ajatusten käsittely. Niitä pohdiskellaan ja analysoidaan muiden ihmisten kanssa. Tarkastellaan omia tuntemuksia, niiden syntyä ja muuntumista. Tunteiden käsittely, olivat ne hyviä tai huonoja, kuuluu eteenpäin pääsemiseen. Surutyö on suuri osa sitä että elämässä pääsee vaikeuksista eteenpäin.
Luulin että täällä saa rauhassa keskustella ymmärtävien ihmisten kanssa, ne jotka ovat eläneet samanlaisen tilanteen tietävät mitä noilla hirveillä tuntemuksilla tarkoitan ja heillä on valmius antaa vertaistukea. Heidän kommenttinsa pohjautuvat ymmärrykselle. Ei sanoihin pohjautuvalle tuomitsemiselle. Suosittelen että et aina takerru sanoihin, vaan ajatuksiin jotka pohjautuvat niiden taakse ja huomioiden surutyön merkityksen elämän vaikeissa tilanteissa. Pyydän ettet tuota enää muille pahaa mieltä töksäyttelemällä tyhmyyksiä epäymmärryksessä.
Voin kertoa että synnytys käynnistetään loppuviikosta ja olen siitä innoissani, odotan innolla että näen lapseni kainalossani. Enkä todellakaan anna hänen kärsiä isänsä vähä-älyisyydestä, kostan miehelle jos minulla on tarve kostaa jollekin.
-Kristiina-
sit loppuviikosta! Mäkin jo kaipailen synnyttämään, jotenkin se tuntuu etapilta, jonka jälkeen ajatukset selviää (toivon mukaan).
Eilen yöllä mä aloin pohtiin, et jos käykin niin et tällä mun vauvalla ei oliskaan kaikki ok (kaikkihan on mahdollista, vaik kuin ois elänyt terveellisesti ja läpäissyt ultrat puhtain papruin), niin kun toi isi on nyt jo noin vähän mukana tässä... Et sithän se lähtee tasan varmasti meneen..
Ja taas rupes itkettään ja sit v..tuttaan sikana koko homma (siis suhde).
Kaikkee paskaa sitä mieleen juolahtaa aina öisin.
Vaan onneks on päivä uus, ja taas saa puunata kotia vähän vastaanottavaisemmaksi pienokaiselle.
Ja tuon yhden ääliön kommentit voi kyl jättää ihan omaan arvoonsa.