... neljän vuoden yhdessäolon jälkeen.
Monta kertaa ollaan jo meinattu erota, mutta nyt se sit tapahtuu.
Kumppanini jaksaisi vielä rakastaa ja välittää, mutta multa se ei enää onnistu. On tosi surullista katsella häntä kanssani kun en pysty antamaan hänelle sitä ainoaa asiaa mitä hän tarvitsisi, rakkautta.
Se on paskapuhetta, että kun toista ei kerran pysty muuttamaan niin pitää muuttaa itseään. Olen huomannut että ei itseäänkään pysty muuttamaan...
Nyt on sellainen olo etten enää koskaan uskalla yrittää kenenkään kanssa. Menetän kuitenkin mielenkiintoni muutaman vuoden päästä juuri niinkuin taas kävi. Onko mussa jotain vikaa ??
Tosi paska olo...
Monta kertaa ollaan jo meinattu erota, mutta nyt se sit tapahtuu.
Kumppanini jaksaisi vielä rakastaa ja välittää, mutta multa se ei enää onnistu. On tosi surullista katsella häntä kanssani kun en pysty antamaan hänelle sitä ainoaa asiaa mitä hän tarvitsisi, rakkautta.
Se on paskapuhetta, että kun toista ei kerran pysty muuttamaan niin pitää muuttaa itseään. Olen huomannut että ei itseäänkään pysty muuttamaan...
Nyt on sellainen olo etten enää koskaan uskalla yrittää kenenkään kanssa. Menetän kuitenkin mielenkiintoni muutaman vuoden päästä juuri niinkuin taas kävi. Onko mussa jotain vikaa ??
Tosi paska olo...
Vastaukset 14
Vanhimmat
tulet löytämään sen oikean, jonka kanssa tunteesi ovat vahvemmat, samalla olet itse henkisesti vahvempi.
Voimia ja uskoa tulevaisuuteen.
Tuli myös melkein neljä vuotta täyteen, ja maanantaina alkaa pakkaaminen.
Kiinnitin huomiota tuohon, kun sanoit, että "menetän kuitenkin mielenkiintoni muutaman vuoden päästä..."
Luulin olevani jotenkin tunnevammainen, koska niin on käynyt mulle nyt jokaisessa suhteessa. Tulee sellainen olo, ettei uskalla lähteä enää muuta kuin yhden-illan-juttuihin, ja mielellään niin ettei tiedä edes toisen sukunimeä. Ja sekös vasta turvallista onkin...
Mutta asiaan. Oon monta kertaa miettinyt, että miten voi olla niin yltiöpäisen rakastunut toiseen, ja muutaman vuoden (yleensä n. kahden vuoden) päästä ei voi sietää toista silmissään? Ilman sen suurempia käänteitä itse suhteessa.
Mulla kyl on yleensä vaikuttanut myös kotoa poissaolot työn takia.Pitkältä työmatkalta tullessa ei tunteet ole enää samoja... Miksi ei, siinäpä kysymys. Samoja ihmisiä kuitenkin ollaan kuin muutama viikko aikasemminkin.
Sorry tilitys, mut oli pakko, koska oikeesti luulin olevani joku luonnonoikku ja yksin ongelmani kanssa...
Tsemiä Sulle kuitenkin. Erot on aina vaikeita, mut liian usein myös väistämättömiä. Vaikka kuinka "tykkää" toisesta, mut ei kuitenkaan rakasta, on turha tuhlata molempien elämää...
Tuttu tunne minullekin... yhtäkkiä huomaan tunteitten vaan kadonneen, ollaan kavereita joskaan niinkään paljoa koska riidellään jatkuvasti kun minua ottaa päähän toisen luonteenpiirteet, tavat, ulkonäkö jne... Haluaisin myös määritelmän sanalle "rakkaus" mitähän se on? :) Pelkään etten ole koskaan ollut oikeastaan kunnolla rakastunut... :(
Minäkin tulin jokin aikaa sitten neljän päivän työreissulta ja 'kulta' tuli Seutulaan vastaan. Olin todella tyrmistynyt kun hänet nähdessään en tuntenutkaan yhtään mitään, en oikein tiennyt miten päin olisin tai mitä edes sanoisin.
Se söi kyllä miestä kun hän oli kuitenkin silminnähden onnellinen jälleennäkemisestä...
Tällä hetkellä asumme vielä samassa asunnossa emmekä ole riidoissakaan. Toivottavasti voimme jatkaa näin loppuun asti loukkaamatta toisiamme enempää. Tai ei hän minua ole loukannutkaan. Tuntuu että minä olen pettänyt hänet ja hän kärsii nyt vain ja ainoastaan minun takiani.
Siksi toivonkin hänelle pelkkää hyvää ja haluaisin että pysymme ystävinä. Mutta en tiedä onko se mahdollista lopullisen eron tultua. Liekö tarpeellistakaan...
alkoi kummasti hymyilyttämään kun luin teidän kirjoitukset...
Anteeksi nyt vain mutta olette juuri oikein malliesimerkkejä siitä kun ihmiset ihastuvat ja rakastuvat niin yleensä se ns "alkuhuuma" kestää noin 1-2 vuotta.Sen jälkeen alkaa se arki.Ja juuri silloin pitäisi alkaa tehdä töitä suhteen eteen ja kasvaa parina ja itsenäisinä ihmisinä.
Ei toinen ihminen teitä onnelliseksi tee vaan kyllä sen eteen täytyy itsekkin tehdä töitä
Niin kurjalle kuin se kuulostaakin.
Se kun vain on niin ettei se suhde ole vain ruusuilla tanssimista vaan välillä tympeää arkea ja välillä tasaista ja taas mennään ylöspäin ja ollaan onnensa huipulla.Se on parihuhdetta se!
Parin vuoden jälkeen sitä alkaa jo tuntea ne toisen hyvät ja huonot puolet ja joko ne hyväksyy ja hyväksyy myös sen että niitä on itselläkin tai sitten lähtee eri teille.Mutta sama ongelma tulee aina ja jatkuvasti vastaan.
Koittakaahan nyt alkaa vakavissanne suhteeseen ja olkaa myös itse valmiita tekemään asioitten eteen jotain ja näkemään parisuhde mahtavana seikkailuna eikä vain tympääntymisenä kun ensimmäinen vaihe on vasta ohi...Kaikkea hyvää teille jatkossa ja koittakaa vaalia suhteitanne,luovuttamatta heti eka käänteessä!!!nimimerkillä kokemusta takana jo aika roimasti...
Tämä työmatkalta palaaminen hämmästyttää mua ehkä eniten. Voin hyvin kirjoitella ikävästä ym. hempeetä ja kun ihminen vihdoin ja viimein seisoo edessä, niin tekisi mieli lähteä karkuun.
Ja kaikella kunnioituksella esim "Olgaa" ja tutkimusta kohtaan, tämä on voinut sattua jo siinä alkuhuumassa ja suhteen ensimmäisen vuoden jälkeen.Teoriana muuten hyvä!
Aloinkin pyytää kavereita kylään heti reissulta palatessani, mukamas juhlimaan paluuta, mutta todellisuudessa pakoon kahdenkeskisiltä hetkiltä.
Nyt ollaan asuttu erillään muutama viikko ja ollaan nähty ja juteltu puhelimessa aika tiuhaan. Nykyään pystyn taas puhumaan asioistani hänen kanssaan ja meillä on taas kivaa. Uskon vakaasti, että meille kehittyy vielä hyvä ystävyyssuhde. Hänen ehdoillaan tietysti, enhän kuitenkaan halua "kääntää veistä haavassa". Uskon samaa teille, kunhan pystytte puhumaan kaikki asiat halki.
Ja eräs, jota kirjoituksemme suorastaan hymyilytti, oli tyyppitapaus siitä, että ei pysty ymmärtämään. Ja miten pystyisikään, kun ei itsekään pysty...
Hän voisi silti olla heti tuomitsematta, koska mistään arjen tulemisesta ei todellakaan ole kysymys. Arkea on tullut pyöritettyä ylä- ja alamäessä, eikä se ole rakkauteen negatiivisesti vaikuttanut. Jossain tapauksissa jopa päinvastoin.
Että hyvää jatkoa vaan kaikille, ja muistakaa, ettei kaikkia asioita ole tarkoituskaan ymmärtää. Olemme kaikki erilaisia ja tunteemme yksilöllisisä.
Mulla oli yhteen aikaan sama fiilis, että nyt pissitään ihmistä linssiin koko rakkaustouhulla!
Todellisuus paljastui kyllä vähän ajan päästä, kun huomasin olleeni oikeasti rakastunut. Sitä sitten kesti se vajaa neljä vuotta niin kuin varmaan luitkin edellisestä tekstistä. Eli se siitä.
Kun se ihana tyyppi tulee sua vastaan ja oikeesti rakastut, niin siinä antaa anteeks niin paljon, oli sitten kyseessä tavat tai ulkonäkö.
Se että pelkäät, ettet ole koskaan ollut rakastunut, ei ole välttämättä huono juttu! Tarkoittaa vaan sitä, että olet "hitaasti lämpeävää sorttia", ja sitten kun se tulee kohdalle niin vain taivas on rajana!!! Ja, usko mua, siinä ei sitten ihmetellä, että rakastaako vaiko eikö.
Hyvää ja tunnerikasta syksyä Sulle!
mä oon ollu 10v saman kans ja oon joutunu muuttaa koko minän sen ihmisen takia vaan et kaikki olis hyvin eikä tapeltais.
onnex työt on keksitty!
Rakastumisen tunne kestää n. 3 vuotta. Kiinalaisilla on sananlasku, että rakkaus kestää 1000 päivää. Tämä on kai biologisista syistä, jotta perhe voitaisiin perustaa. Sen jälkeen sitä tahtoa pitäisi vaan ylläpitää, kunnioitusta kehittää yms. Vähän kun vituttaa, kun oma mies oli samanlainen luovuttaja meidän avioliiton suhteen. Tunnevoimat käytti miestä, mies ei käyttänyt voimaa. Mutta se nyt oli niin sekava soppa muutenkin, pitää nyt vaan koittaa järjestää elämä jotenkin uusiksi.
Viime viikolla ne rengastukset kans hävis, siitä tulee ihan tolkuttoman huono olo, ekaks ollaan suunniteltu koko tulevaisuus valmiiks ja on ihanaa.. Mut sitten ei rakkaus piisaa. Miksei koko aika voinut olla semmosta kun alussa? Elämän hienointa aikaa! Mua ainakin säälittää toisen puolesta, se ois viel jaksanut yrittää. Mut mä en enää.. Ajattelen vaan koko aika päässäni kuvaa kun on talvi ja toinen on lämmittänyt saunan valmiiks ja tulee villasukkasillansa mua vastaan. Mikä perkele se on kun ei ihmiselle mikään riitä!! Vittu kuspäitä ollaan kummatki ja varmasti jossain elämän vaiheessa kostautuu! Raskasta viikkoa!
Olis todella hienoa tietää mikä ihmisessä on vinksahtanut kunnei vaan voi rakastaa, en minä olisi halunnut meidän rakkautta lopettaa..
Että lähdet liian heppoisin perustein,hetken huumassa parisuhteeseen ja olet olevinasi tosissaan.Et tee sitä tahallasi vaa olet hieman ajattelematon ja ehkä malttamaton.Hauskasti totesit että ei voi alkaa muuttaa toista eikä itseäänkään.Kysynkin miksi pitää alkaa muuttamaan toista kun se juuri millainen hän on ollutkin on juuri se mihin aikoinaan ihastuit!!!
se mikä tekee rakastumisesta rakastamista..??
Tuossa osa vastaili tunteneensa samoin ja että miten työreissun jälkeen toinen ei tunnu enää miltään...
Eihän arkinen kotikaan tunnu juuri miltään, kun ollaan oltu viikko thaimaassa....ja silti kotona on ihana asua! Ihanampaa kuin Thaimaassa.
Vähän näin parisuhteessakin...alussa se on tutkimaton ja kiinnostava, jännittävä ja ihana...
Kun Thaimaassa on useamman viikon, alkaa tulla rutiineja ja osaa hengailla maassa...viihtyy.
KUn siellä on pitempään ja pitempään, mutta ei esim. löydä töitä....alkaa se huuma, jännittävyys ja viihtyminen ahdistaa...
Eli jos suhteelta odottaa kokoajaan jännää, viihdykettä uutuutta...se karahtaa karille.
Mutta, jos itse on valmis rakentamaan ja varsinkin aina toisinaan "luopumaan" jostakin, eli KANTAMAAN VASTUUTA MEISTÄ!!!!! -ei vain MINUSTA!- niin rakkaus alkaa kasvaa, suhde alkaa kasvaa ja itse alkaa kehittyä ja kasvaa..
Eli, jos luopuukin vaikka parista työmatkasta, vaikka ne hienoja reissuja olisivatkin..ja vaikka se vähän kirpaisisikin ja vaikka ei oikein uskaltaisi pomolle sanoa, että haluan jäädä kotisuomeen hoitamaan hommia, että saadaan puolison kanssa olla enemmän yhdessä...niin joo. Siinä jotenkin joutuu luopumaan, mutta kun siinä samalla kantaa vastuun parisuhteestaan, niin huomaakin, että oho...luopumisen tilalle tulikin täyteläisyyttä suhteeseen....
Se on jännä, että esim. usein isät lapsen synnyttyä "jättää vastuuta" enemmän äidille...on helppoa...ja sitten niillä on aikaa vaikka tennistunnille, kun äiti on lapsen kanssa kotona...mutta jos he luopuisivatkin siitä tunnista vaikka kahdeksi vuodeksi ollakseen lapsen kanssa, niin kas! Se toisi ihan eritasoisen suhteen lapseen ja vaimoon...ELI VASTUU TUO TÄYTELÄISYYTTÄ JA ONNEA..VAIKKA SEN JOUTUSI ITSELLEEN VÄHÄN PAKOTTAMAAN!
Kokeile seuraavassa suhteessasi ottaa vastuu MEISTÄ!!! MEIDÄN HYVÄSTÄ OLOSTA JA VIIHTYMISESTÄ JA RAKKAUDEN KESTÄMISESTÄ!!! Nyt selvästi oletat, että rakkauden tunne joko on tai ei...jotain "mystistä".... Rakkaus kasvaa, kun yhdessä sen eteen tehdään asioita!!! Se haalenee, kun sitä pakenee, eikä rakenna yhdessä...Nytkin tunnut jaottelevan, että puolisosi olisi välittänyt..sinä et löydä rakkautta.. Puolisollasi olisi ollut vastuuta kantaa huolta teidän yhteisestä hyvinvoinnista, kun taas sinä väistit vastuun kiepsauttamalla asian todella utopian puolelle..eli "tunne loppui",,,kun tosimies olisi ottanut itseään niskasta kiinni ja katsonut peiliin ja päättänyt hoitaa asian yhdessä puolison kanssa. Että tämä tiimi alkaa kasvattaa rakkauttaan nyt! Tsemppiä, yritä olla vähän kasvanut jo ensi suhteessa. Ehkä se pala palalta kehittyy!!!
Siis, jos oikeasti olisin oivaltanut tämän kaiken jo ennen, emme oltaisi tässä tilanteessa (erottiin tahdostani). Mutta minusta tuntuu, etten osannut rakastaa, olin vasta 16 kun alettiin seurustelee. Oli vaan kiva! En osannut suhtautua vakavasti, sitten tuli muutto yhteen, sitten isompaan asuntoon, sitten kihlat....ja mitä nyt? Luovutan...en näe enää yhteistä tulevaisuutta, olen tehnyt liika virheitä suhteemme aikana. Luottamus katosi, eikä koskaan palannut takaisin... Olen ihan rikki koko asiasta! En vaan enää jaksa jatkaa, en osa elää itseäni kanssa tässä suhteessa...
-syyllinen