Rakastuin toiseen mieheen, vaikka olin naimisissa liki 27 v. Tunteet veivät mukanaan niin että järki jäi taka-alalle.
Jätin exäni brutaalilla tavalla. Hän ei ollut huono puoliso. Asiat olivat ulospäin hyvin ja kulissit pystyssä.
Erosta on 2 vuotta. Toki alkujaankin tiesin, että vaikeaa tulee eroaika olemaan. Mutta jos olisin vähäänkään aavistanut, kuinka helvetillistä, en ehkä olisi uskaltanut näin suureen elämän muutokseen.
Erossahan menettää kaiken entisen: Pitkä suhde ja sen tuomat tavat, ystävät, sukulaiset, asunto ym. omaisuus jne.
Minun kohdallani olen pahimmaksi kokenut omat tunteeni ja entisen elämäni läpikäymisen. Eli exän kanssa jäi kaikki selvittämättä. Ei puhuttu silloin, ei puhuttu jälkeen päinkään. Minulla on suuri musta möykky sisälläni: syyllisyyttä, asioista puhumattomuutta.
Ex on uudelleen naimisissa, olen onnellinen hänen puolestaan ja toivon että hän teki oikean ratkaisun.
Te, joilla on eroajatukset mielessä ilman vakavaa syytä, antakaa ajan kulua ja harkitkaa tarkkaan. Ja ennen kaikkea, puhukaa ja puhukaa... Jos ette itse pysty, hakekaa ulkopuolista apua.
Jätin exäni brutaalilla tavalla. Hän ei ollut huono puoliso. Asiat olivat ulospäin hyvin ja kulissit pystyssä.
Erosta on 2 vuotta. Toki alkujaankin tiesin, että vaikeaa tulee eroaika olemaan. Mutta jos olisin vähäänkään aavistanut, kuinka helvetillistä, en ehkä olisi uskaltanut näin suureen elämän muutokseen.
Erossahan menettää kaiken entisen: Pitkä suhde ja sen tuomat tavat, ystävät, sukulaiset, asunto ym. omaisuus jne.
Minun kohdallani olen pahimmaksi kokenut omat tunteeni ja entisen elämäni läpikäymisen. Eli exän kanssa jäi kaikki selvittämättä. Ei puhuttu silloin, ei puhuttu jälkeen päinkään. Minulla on suuri musta möykky sisälläni: syyllisyyttä, asioista puhumattomuutta.
Ex on uudelleen naimisissa, olen onnellinen hänen puolestaan ja toivon että hän teki oikean ratkaisun.
Te, joilla on eroajatukset mielessä ilman vakavaa syytä, antakaa ajan kulua ja harkitkaa tarkkaan. Ja ennen kaikkea, puhukaa ja puhukaa... Jos ette itse pysty, hakekaa ulkopuolista apua.
Vastaukset 5
Vanhimmat
oli se, joka ei halunnut puhua asioista?
Minulle kävi 30 avioliittovuoden jälkeen sama, paitsi että ex-mieheni rakastui toiseen ja arvioi, että saa tämän kanssa paremman parisuhteen kuin minun kanssani. Jo harkinta-ajan alkaessa hän muutti pois, kun ei kestänyt keskustelemista. Keskustelemista ei ole ollut eron jälkeenkään, kohta tulee kolme vuotta täyteen. Olen itse käynyt eroa läpi monella tavalla: puhunut ystävieni kanssa, kirjoittanut, käynyt Fisherin eroseminaarin ja olen käynyt myös ammattiauttajalla. Loppukesästä tunsin huojentuneisuutta, elämä alkaa vihdoinkin voittaa. Kovin nopeasti on ex-miehesi avioitunut uudelleen. Miten sinun oma rakastumisesi ja suhteesi jaksaa? Mietin vieläkin ajoittain, onko exälläni kaikki hyvin. Tiedän kyllä, että vaikka ei olisikaan ei hän minulle tulisi siitä valittamaan.
On totta, että ero on kamala, mutta valitettavasti sen tietää vasta sitten kun on myöhäistä tehdä mitään liiton eteen. Suosittelen eroa harkitseville samaa kuin sinäkin.
Itse pidän itseäni mukavana ja ymmärtäväisenä. Mutta entä kun kumppani kokee minut rasittavana ja ymmärryskyvyttömänä?? Aivan, hänen mielestä minä en OSAA keskustella hänen kanssaan siten kuin hän haluaisi. En ymmärrä häntä, eikä hän minua. Ei auta vaikka miten asiasta jankutan että puhutaan puhutaan niin siten opitaan...ei.
Oikeasti asia on toisinpäin. Vaimoni ei ymmärrä mitä tarkoitan. Hän mielellään alkaa inttää vastaan. Niin minä sen koen. Siksi en halua hänen kanssaan puhua.
Mulla on toinen naisystävä joka sen sijaan ymmärtää. Joku sanoisi että ollaan samalla aaltopituudella. Vaimoni ei ole koskaan yhteiselämän aikana ollut sellainen.
Vaimoni tietää naisesta ja haluaa vaan puhua puhua että saataisi meidän suhde kuntoon. Sepä edellyttäisi että meistä toinen tai molemmat muuttuisi toisenlaiseksi ihmiseksi. Mitäs mieltä siinä on. Kun molemmat voitaisi elää mielummin sellaisen ihmisen kanssa joka hyväksyy meidät tällaisina.
Sitä vaan ihmettelen ettei vaimoni ennen avioliittoa joko huomannut "puutteitani" tai ei välittänyt niistä. Miksi nyt yhtäkkiä sillä onkin merkitys? Sitä hän ei "keskusteluissamme" suostu kertomaan. Hokee vain etten minä ymmärrä.
Olen hyväksynyt oman ymmärryskyvyttömyyteni - HÄNTÄ kohtaan. Kumma miten sitten se toinen nainen kokee minut ymmärtäväisenä ja lämpöisenä ihmisenä. Niin minussa siis on ymmärrystä ja lämpöä, mutta ei sillä tavalla kuin vaimoni haluaisi. Etsiköön itselleen sopivamman miehen.
Päivänselvää että häntä kiinnosti enemmän varakkuuteni kuin minä, ja nyt pelkää elintasonsa romahtavan jos erotaan. Meillä on avioehto.
Minä en ymmärrä muuttua. Se on puheenaihe joka kerta. Kas ettei vaimoni näe miksi en halua hänen kanssaan "keskustella". Hän on itse mielestään täydellinen. Minusta ei, mutta ei se ennen haitannut, mutta nämä "keskustelut" alkaa käymään rasittaviksi.
Alkuperäinen kirjoittaja vastaa:
Nyt jälkeenpäin ajatellen eipä taidettu puhua kumpikaan. Mies oli taitava pitämään mykkäkoulua, joka saattoi kestää monta päivää. Sen jälkeen riitoja ei koskaan selvitetty vaan asia painettiin villaisella ja taas oli kaikki hyvin...
Vuosikymmenten myötä opin minäkin olemaan puhumatta ja riitelemättä. Ja taas oli rauha maassa ??? Oli tosi hyvä avioliitto, kun ei koskaan riidelty !?!
Eron jälkeen halusi ex puhua, mutta omalla tavallaan, silmästä silmään. Minä en uskaltanut tavata häntä, koska hän oli uhkaillut kostolla ja hengenmenolla. Uhkailua kesti kokonaisen vuoden. Olisin halunnut selvitellä asioita puhelimitse, mutta se ei hänelle sopinut. Niinpä jäi kaikki selvittämättä keskenämme.
Tiedän, että hän kävi terapiassa pitkään. Toivon todella, että hänelle oli siitä apua. Itse olen selvitellyt sisintäni perheterapeutilla (vain 3 käyntiä), puhumalla samaa kokeneiden kanssa ja lukemalla paljon kirjoja.
Nykyinen suhteeni voi melko hyvin. Uusi mieheni puhuu ja "pakottaa" minutkin puhumaan. Tiedättekö, siihen on todellakin pitänyt opetella ! Toki möykky sisälläni (syylisyys, häpeä) vaikeuttaa asioita. Luulenpa, että vain aika auttaa.
Tuttuja juttuja. Monet syyllistävät jättäjän tunteettomaksi ja jotkut jopa persoonallisuushäiriöiseksi. No, siihen sanoisin, ettei sellainen sanoja ole tainnut elää muualla kuin virtuaalimaailmassa.
Avioelämää vaan elää vaikka tosiasiassa sille ei ole muuta pohjaa kuin ettei riidellä. Eli eletään sovussa vaikka mitään muuta välilä ei olisikaan. Se onkin iso ihme, että miten se toinen osapuoli sei sellaista huomaa? Miten jollekin voi riittää vain saman osoitteen jakaminen? Sitten vasta siihen havahtuu kun toinen lähtee.
Miksi asioista ei puhuta? Niin, se on helppo ulkopuolisten niin sanoa ja itse todeta jälkeenpäin. Niin kävi minullekin. Että vasta erottuani itsekseni mietin asioita ja kärvistelin kun ei asioista puhuttu. En puhunut minä, mutta ei puhunut mieskään.
Olisiko mikään muuttunut vaikka oltaisi puhuttu? En usko. Hän oli sellainen kuin oli ja minä tällainen. Meidän välille ei ensimmäisten vuosien läheisyyttä olisi saanut enää millään. Mutta se ei tarkoita ettenkö olisi hänestä pitänyt. Ja pidän edelleen. Kaverina.
Hän on nyt uusissa naimisissa ja heille syntynyt kaksikin yhteistä lasta, ja melko pian eromme jälkeen taisivat tavata. Hyvä niin. Hän on hyvä mies ja isä. Ehkä minäkin joskus tapaan miehen joka on jotain muuta, jonka kanssa yhteiselämä tuntuu hyvältä ja siltä, ettei kyse ole kaveruus- tai kämppissuhteesta. Liian nuorena me kai naimisiin mentiin. Mutta ei se silloin tuntunut hullulta.
Elämä tuo elämänkokemusta ja avartaa. Mitä mieltä elämässä olisikaan, jos jokaisella olisi kaikki tieto, taito ja kokemus jo syntyessään.
Mutta mitä ensimmäisestä liitosta voi oppia? Puhumaan? Siihen tarvitaan kaksi. Eräs pitkäaikainen seurusteluni eronneen miehen kanssa päättyi juuri siksi kun hänkin oli ymmärtänyt puhumisen merkityksen, mutta ei silti kanssani saanut suutaan auki kuin päivän säästä ja uutisista. Mitään syvällisempää ei irronnut ensimmäisten kuukausien jälkeen. Sellaista tulevaisuutta en voisi kuvitella, että suhde taantuu kaveruuselämään.
Jos ei puolison kanssa ole enää parin vuoden kuluttua mitään ajatustenvaihtoa ja tunteiden jakamista papinaamenen jälkeen, jääköön sitten avioelämä kokonaan. Ystävät riittävät, ja satunnaiset miessuhteet.
Mies jätti 2 vuotta naimisiinmenon jälkeen. Ei tuntunut hänellä tekevän ollenkaan tiukkaa, päinvastoin hänellä alkoi omien puheittensa mukaan mennä vain paremmin, tuskin tuntee syyllisyyttä.
Minun elämäni meni sijoiltaan pikäksi aikaa, mietin tuhanteen kertaan mitä tein väärin ja elämällä ei ole enää merkitystä.