Olen alta kolmekymppinen melko lailla tavallinen tallaaja, joka ei kuitenkaan ole koskaan seurustellut (mikä vissiinkin tekee minusta poikkeavan yksilön ainakin valtaväestöön nähden).
Olen pienessä päässäni kuvitellut, että olen käyttäytynyt ylevästi ja hyvin periaattein, kun en ole rynninyt yhden illan juttuihin tms. aiheuttaen vain loukkaantumista ja sydänsuruja. Sen sijaan olen yrittänyt ajatella että odotan kohdalleni sen oikean, jonka kanssa on todelliset tunteet pelissä. Sitten jos se oikea löytyy, niin tämä välillä tosi kolhon yksinäiseltä tuntuva sinkkuaikakin loppuisi ja tulisi tunne että "kyllä kannatti odottaa"....
Täällä viestejä selaillessani olen tyrmistyksekseni törmännyt sen suuntaisiin mielipiteisiin, että (vielä niinkin nuori kuin) muutaman vuoden alta kolmikymppinen kokematon ihminen on jollain lailla viallinen yksilö. Moni on ilmoittanut täällä, että seurustelisi varauksella tällaisen ihmisen kanssa, jos nyt seurustelisi ollenkaan. Ettei haluta päätyä miksikään "harjoituskappaleeksi" ensimmäistä kertaa seurustelevalle. MITÄ IHMETTÄ...?? Eihän tässä nyt täydellisiä olla, mutta en suoraan sanoen kuvitellut olevani leimattu "kelpaamattomaksi" parisuhdemarkkinoilla sen tähden ettei minulla ole seurustelukokemuksia..?? Olen luullut sitä arvostettavan, ettei henkilö ole hyppinyt suhteesta toiseen ja kerännyt kokemuksia 'just because'-periaatteella...?
Suomi24:sta nyt tuskin perimmäiset totuudet löytyy, tai myöskään edustava otos koko maan mielipiteistä, mutta kieltämättä tällainen näkökanta loksautti leukani kun sitä esiintyi useammassakin viestissä.... mielenkiintoista olisi tietysti tietää, kuinka suuri osa todella ajattelee näin!
Olen pienessä päässäni kuvitellut, että olen käyttäytynyt ylevästi ja hyvin periaattein, kun en ole rynninyt yhden illan juttuihin tms. aiheuttaen vain loukkaantumista ja sydänsuruja. Sen sijaan olen yrittänyt ajatella että odotan kohdalleni sen oikean, jonka kanssa on todelliset tunteet pelissä. Sitten jos se oikea löytyy, niin tämä välillä tosi kolhon yksinäiseltä tuntuva sinkkuaikakin loppuisi ja tulisi tunne että "kyllä kannatti odottaa"....
Täällä viestejä selaillessani olen tyrmistyksekseni törmännyt sen suuntaisiin mielipiteisiin, että (vielä niinkin nuori kuin) muutaman vuoden alta kolmikymppinen kokematon ihminen on jollain lailla viallinen yksilö. Moni on ilmoittanut täällä, että seurustelisi varauksella tällaisen ihmisen kanssa, jos nyt seurustelisi ollenkaan. Ettei haluta päätyä miksikään "harjoituskappaleeksi" ensimmäistä kertaa seurustelevalle. MITÄ IHMETTÄ...?? Eihän tässä nyt täydellisiä olla, mutta en suoraan sanoen kuvitellut olevani leimattu "kelpaamattomaksi" parisuhdemarkkinoilla sen tähden ettei minulla ole seurustelukokemuksia..?? Olen luullut sitä arvostettavan, ettei henkilö ole hyppinyt suhteesta toiseen ja kerännyt kokemuksia 'just because'-periaatteella...?
Suomi24:sta nyt tuskin perimmäiset totuudet löytyy, tai myöskään edustava otos koko maan mielipiteistä, mutta kieltämättä tällainen näkökanta loksautti leukani kun sitä esiintyi useammassakin viestissä.... mielenkiintoista olisi tietysti tietää, kuinka suuri osa todella ajattelee näin!
Vastaukset 14
Vanhimmat
meno on. Ja vähän ristiriitaista. Tuo toisen ihmisen harjoituskappale nimittäminenkin on aika loukkaavaa. Luulisi, että ihmiset olisivat tyytyväisiä, että on joku joka haluaa pelkästään olla vain hänen kanssa eikä hyppiä joka pedissä. Ja sitä paitsi ei se kokemuskaan takaa välttämättä erinomaisia seksitaitoja, parisuhdetaitoja jne. Voihan olla, että ne joilla on takanaan useita parisuhteita eivät osaa oppia virheistään.
Pidä sä vain pääsi, vaikka vaikeaa se kai nykyään on. Kyllä meitäkin vielä löytyy, jotka mieluummin odottavat ihmistä, jonka kanssa haluaa todella olla.
Itse olen yli kolmekymppinen koskaan seurustelematon ihan hyvännäköinen ja fiksu kundi. Pakko oli sanoa tämä ettei tule väärinkäsityksiä. Mitään ongelmia seksuaalisen identiteettini kanssa ei ole, olen vain kokenut paremmaksi olla seurustelematta harjoitusmielessä. Mielestäni vähentää ihmissuhteen arvoa jos kovin kepein perustein aletaan seukkaamaan milloin kenenkin kanssa.
Tuosta asenteesta että tietyn ikäinen seurustelematon olisi jotenkin viallinen tulee mieleen lähinnä seurustelevien puolustusreaktio. Koska he tietävät etteivät saa tehtyä tekemättömäksi niin he ottavat sen vähättelevän, jopa syyllistävän ja epäluuloisen asenteen seurustelemattomia kohtaan. Normaalit defenssit mitä ihmisillä on. Todennäköisesti moni haluaisi palata takaisin sinne teini-ikäänsä milloin tuli tehtyä typeryyksiä kotibileissä joista sitten alkoikin lahjakas ura multideittailijana.
Täytyy heti alkuun karsia ikään ja sukupuoleen liittyvät turhat heitot. Olen 48 v. mies, joka täällä kirjottelee.
Näyttää olevan tuollainen trendi nykynuorison (mun iästä katottuna alle 30 v on nuorisoa) parissa, että säästetään itseä sille oikealle. Joko sitä neitsyyttä tai sitten tuolla tavalla, seurustelutasolla. En ole varma kummassa merkityksessä puhut. Mutta ei sillä väliä mun asian kannalta.
Itsensä säästely koetaan jollain tavalla yleväksi, kuten itsekin sanot. Moraalifilosofian kannalta tuo ylevyys vertautuu aika nopeasti kristillisiin hyveisiin, tai ainakin kristilliseen perinteeseen. Uskovaisten keskuudessa lienee edelleenkin vahvana tuo sama ajattelu. Uskossa olevat vaan sanovat sitä suoraan synniksi, esiaviollista seksiä. Tosin se ei estä heilläkään muun tasoista seurustelua.
Suurin osa ihmisistä elää hiukan maallisemmin ja alkaa harjoitella eri tasoilla teini-iässä. Siitä seuraa tietysti yhden illan juttuja ja sydänsuruja - muun muassa. Mutta siitä seuraa myös oikeaa seurustelua ja rakastamista. Jolloin karttuu myös kokemusta parisuhteeseen liittyvistä asioista.
Tässä on ihan liian vähän tilaa perusteellisempaan analyysiin, joten kirjataan lyhyesti:
Parisuhde on niin monimutkainen, dynaaminen prosessi, että sen kiemuroita ei opi kovin nopeasti. Kokemattomana ei voi edes kuvitella, millaisia outoja sudenkuoppia ja ällistyksiä siihen sisältyy. En tarkoita mitään ilkeää tällä, vaan sitä, että miehen ja naisen dynamiikat ovat kyllä erilaiset ja siitä aiheutuu monenmoista hankausta hyvässäkin suhteessa.
Nuorena aloitettu seurusteluharjoittelu kasvattaa ihmistä näissä asioissa. Kun olet parikertaa lyönyt päätäsi seinään, tai löytänyt itsesi mokaamassa jossain perusasiassa, alat oppia HIUKAN ennakoimaan, miten asioita ei ehkä kannata hoitaa. Luulisin, että tämä on se, mikä lähinnä saa parisuhteissa eläneet ihmiset suhtautumaan varauksella sinkkuun, jolla ei ole mitään kokemusta parisuhteesta.
Itsekään en näe seurustelemattomuudessa mitään ylevää, vaikken tietenkään tuomitse sitä valintaa. En tahtoisi naista, joka on koko aikuisikänsä elänyt vain omille tarpeilleen: saanut järjestää elämänsä ilman parisuhdekompromisseja. Mua pelottaisi, kuinka hän kykenisi lomittamaan elämänsä mun kanssa, koska parisuhde on kompromissitehdas.
Seksin kanssa on vähän samalla lailla. Ei musta itsensä säästelyssä ole mitään erikoisen ylevää, perusteet on suunnilleen samat kuin yllä. Seksi on parisuhteen kulmakiviä. On hiton paljon helpompaa aloitella seksisuhdetta ihmisen kanssa, joka tuntee edes oman seksuaalisen käyttäytymisensä pariseksissä, kuin sellaisen kanssa, jonka kokemus perustuu vain pornon katseluun ja tumputtamiseen. En luottaisi siihen, että sellainen säästelijä osaisi seksin parisuhdedynamiikkaa, vaan pelkäisin että hän lähtee siitä oman käden kokemuksesta liikkeelle. Eikä se kokemus ole pätevää toisen ihmisen kanssa.
Ihmiset oppii varsinki elämäntaitoja lähinnä harjoittelemalla ja mallioppimisella. Voi olla niin, että kun enemmistö sun ympärillä on sekoillut seksissä ja parisuhteissa 10 vuotta, niin heillä alkaa olla oikeasti kokemusta siitä, mitä hyvä parisuhde tarkoittaa - tai ainakin, mitä se EI tarkoita. Sulle sitä kokemusta ei ole kertynyt. Suhteellisesti katsoen olet jäänyt jälkeen ikätovereistasi kehityksessä.
En tarkoita tätä loukkaukseksi, toivottavasti et siis loukkaannu. Eikä tämä ole myöskään tarkoitettu ainoaksi totuudeksi, muitakin hyviä näkäkantoja varmasti löytyy.
Nuo ajatukseni edustavat tietysti sitä, miten asiat menevät tavalisen hyvän ihmisen kohdalta. Aina löytyy niitä, jotka eivät kasva, vaan jäävät parisuhdepelien, pillun/kullinmetsästyksen tasolle, tai eivät vain koskaan opi parisuhde-elämän sääntöjä. Kuvailemani kehityskaari ei silloin päde.
Mutta toisin päin ajateltuna: kokemus parisuhteista auttaa myös tunnistamaan tuollaisia ihmisiä paremmin. Keskivertoihmiselle kehittyy jonkinmoinen "paskatutka", jolla voi tuollaiset ihmiset tunnistaa nopeasti. Pelkään, että itsensä säästäjä on ilman tuota tutkaa vähän avuton, kun saa kunnon pelurin tai narsistin kimppuunsa.
Olisi kiva kuulla vastakkaisia näkemyksiä.
kuulostaa joltain vitun itsensä kehittämisen oppaasta lainatulta. Eli, että harjoitus tekisi mestarin ja rakastettavan ihmisen kun opitaan tietyt säännöt.
Mun mielestä toi on lähinnä kuvottavaa teeskentelyä ja mitä noita avioerolukuja katselee niin ei tunnu kovin hyvin toimivan.
Eka kerta on aina ekakerta. Kun ihminen kokee jotain 100:n kerran niin ei se siitä saa mitään aitoa tai herkkää irti. Katso lapsia ja huomaa miten vanhempien mielestä arkiset asiat voi olla liki tajunnan räjäyttäviä lapsen mielestä.
Siksi uskon itsensä säästämisen (niin vakavassa seurustelussa kuin seksissä), koska se luo tiettyä kunnioitusta jota ei oikein voi kemialla täyttää. Ja käsittääkseni tähän toimintamalliin uskoo valtaosa maailman ihmisistä ja uskonnoista vaikkei suomessa tai edes valtaosassa eurooppaa asiat näin olekaan.
että noissa avioeroissa luulisi olevan vähemmän niitä pareja, jotka uskovat tuohon omaan esittämääni näkemykseeni ja valtaosa parisuhde-surffareita, jotka hakee fiiliksiä, kokemuksia ja ultimate-parisuhdeoppimista vielä 4- ja 5-kymppisinäkin eronneina ja karanneina.
Tosin mä olen mies, enkä usko tasa-arvoon, niin itse uskon siihen, että miehelle on ok käydä huorissa (maksulliset tai ilmaiset) ennen sitoutumista että huomaa, ettei se nurmi ole vihreämpää naapurin laitumella.
Kysymys: miksi jakaa kokemus mielessä itseään jos ei ole tunteet mukana? Miksi seurustella kokemuksia kartuttaen kun ei kyse ole aidosta välittämisestä tai siitä miten sen itse kokee.
Kaltaisillasi on hyvin julma tapa suhtatua elämään ja olen huikean onnellinen etten nuoruudessani törmännyt vastaavaan "kokeilijaan" vaan kohtasin vasta liki 30 vuotiaana sen minun puoliskoni.
En ollut ylevyyden tunteessa säästellyt itseäni vaan ihan vain siitä yksinkertaisesta syystä, etten ollut välittänyt muista kohtaamistani miehistä. Osasinkin jo hyvin nuorena erotella mitä on tykätä toisesta fyysisesti ja mitä henkisesti. Ja fyysinen ihastuminen ei ole koskaan antanut minulle mitään harjoittelemisen aihetta, vaan kaipasin sitä tunnetta jonka tiesin nousevan pintaan juuri sen oikean ihmisen kanssa.
Tunteiden tiedostamista ja niiden kokemuspohjaa ei voi mielestäni analysoida, koska niihin ei koskaan sitoudu mikään tietty käyttäymismalli. Ihmiset kokevat asioita eri tavalla ja joillakin tunnepuoli saattaa olla vain herkemmällä tasolla kuin toisilla.
Omalla kohdallani voin vaan sanoa, että olin todella itsetyytyväinen kun odotin sen oikean saapuvan, enkä uhrannut aikaani mihinkään joutavaan, joka ei olisi ollut myöhemmin elämässä muuta kuin ikävä muisto menneisyydessä. Olemme osannut ottaa ne suhteen karikotkin hyvin vastaan ja unohtaa itsekkäät pyrkimykset, vaikkemme kumpikaan ole seurustellut aiemmin. Ikä ja sen myötä tullut viisaus saattaa myös vaikuttaa asiaan. Osaa oikeasti käsitellä asiat moninaisemmin ja tunneälyllä. Ja jos oikeasti rakastaa toista ajattelee myös tämän parasta, eikä vain omia haluja ja pyrkimyksiä.
En tiedä mitä itse seurustelulla tarkoitit. Sitä, että sitä on harjoiteltu kuin aitajuoksua viimeiset kokeilukerrat vai sitä, että on oikeasti, pyytettömästi vaan rakastuttu ja rakastettu ja opeteltu elämää yhdessä -siihen ei tarvita muuta kuin se oikea, harjoittelematta paras!
Yritin vastata ap:n viestiin, selittää mistä se hänen huomaamansa näkemys ehkä juontuu - siis se, että jotkut pitävät ei-seurustellutta epäilyttävänä kumppanina.
En minä tarkoittanut, että itseään pitäisi jakaa kokemusten keräämisen vuoksi. Yritin sanoa, että useimmille niitä kokemuksia kuitenkin kertyy, ja siinä sitä sitten ollaan, kaikkine kokemuksinemme. Ja niiden kokemusten valossa maailmaa katsellaan.
Tietysti elämänkokemusta kertyy kaikille. En väittänyt, että itseään säästelevät eläisivät umpiossa. Ikäkin tuo kaikille kokemusta ja jotkut ovat kypsiä jo varhaisella iällä. Tuo kaikki kompensoi esittämääni kokemattomuutta parisuhteessa.
Vaikka kuinka kuulostaisin "joltain vitun itsensä kehittämisoppaalta", kuten -mies28- sanoi, niin sanon vielä näin: jokainen meistä tietää valintojensa oikeellisuuden vasta lopussa. Mitä tuli valittua ja miksi. Ja mitä siitä seurasi.
Ne ketkä säästävät itseään, tehköön niin. Se valinta näyttää vastauksensa vuosien saatossa. Sama pätee meihin, jotka ollaan hankittu erilaisia kokemuksia.
Meidän ei kannata kiistellä siitä, onko jompi kumpi valinta parempi. Siitä voidaan jutella, mitä ne valinnat tuovat tulessaan ja mitä eivät.
"Kaltaisillasi on hyvin julma tapa suhtatua elämään..." hmm. Mitäköhän tarkoitat sillä julmuudella?
Ei se, että ihmisellä on ollut lyhyitäkin suhteita, tarkoita sitä, että olisi suhtautunut kumppaneihinsa julmasti tai epärehellisesti. Mulla on ollut lyhyitä suhteita ja pitkiä suhteita. Kaikille olen yrittänyt olla hyvä ymmärrykseni mukaan. Eikä nyt lähdetä ruotimaan, mitä jossakin yksittäisessä suhteessa on tapahtunut. Osa niistä on päättynyt minun, ja osa kumppanin tahdosta. En pidä sitä ihanteellisena tilanteena, mutta en silti usko, että itsensä säästely olisi strategiavalintana yhtään sen parempi.
Ihannetilanne on tietysti se, että löytää oman rakkaansa ja saa elää hänen kanssaan elämänsä loppuun. Mutta tosiaan: sen vain aika näyttää...
Olen samoilla linjoilla "ukon" kanssa. Olisiko tässä nyt kyse että lähtökohtaisesti suhtaudutaan ihan eri tavalla suhteisiin.
Nimittäin, vaikka mulla on jotain suhteita ja seksikokemuksia jne. takana niin en ole niitä kokemusmielessä keräillyt. En vain taida suhtautua niihin niin vakavasti että se on yksi kerta ja siinä se. Tai ehkä sinä sitten tosiaankin tiedät heti kuka on oikea ja kuka väärä tyyppi, mutta kaikki eivät, minä en ainakaan. Ja jos et kerran aiemmin ollut ihastunut ihmisiin, niin voitko olla varma että linjasi olisi ollut sama jos olisitkin ihastunut johonkin ennen nykyistä miestäsi?
Sinä automaattisesti ajattelet että ennenkuin löytää "sen oikean" (mihin kaikki eivät muuten edes usko), niin kaikesta sitä edeltävästä tulee vain ikäviä muistoja. Miksei ihmisellä voi olla monia positiivisia parisuhdekokemuksia?
Niin juuri et ymmärrä. Ihastua ja rakastua on ihan eri asia. Ihastuminen ei kestä, rakastuminen kovalla työllä.
Mielummin itse odotin sitä, että oikeasti rakastun, kuin että ihastun johonkin kundiin koska sillä on kiva punainen tukka tai makee bemari.
Jos jatkat ajtustyötä hiukan kauemmin käsität varmaan mitä tarkoitan.
"En ollut ylevyyden tunteessa säästellyt itseäni vaan ihan vain siitä yksinkertaisesta syystä, etten ollut välittänyt muista kohtaamistani miehistä."
Niin siis pakko vielä minunkin tarkentaa, että tuolla alkuperäisen viestin "ylevyydellä" tarkoitin sitä, etten ole halunnut lähteä suhteeseen kun ei ole tunteet olleet mukana. Jos olisin hyppinyt suhteesta toiseen täysin tietoisena siitä etten tunne kulloinkin kyseessä olevaa henkilöä kohtaan mitään, olisin vain loukannut toisia tieten tahtoen ja polttanut siltoja tarpeettomasti...
Mulla ei siis edelleenkään ole mitään seurustelemattomuutta vastaan. Kunnioitan sitä valintaa, enkä sano, etteikö se olisi hyvä. Yritän kirjoittaa niin, ettei mun puheet kuulosta hyökkääviltä, koska mua ei huvita väitellä siitä, kumpi on parempi valinta. Se on toinen aihe, joka tässä pyörii, mutta yritän ainakin pysyä siitä irti.
Toinen aihe on edelleen se, mitä ap. henkseli kysyi, ja mikä mua kiinnostaa: eli miltä "säästelijät" näyttävät "tuhlareiden" silmissä - ja päinvastoin. Eikä edelleenkään moraalisessa mielessä, vaan ihan käytännön elämän kannalta.
Jos ihminen säästää itseään sille oikealle ja tapaa sen oikean - joka MYÖS on säästellyt itseään, niin he aloittavat ikäänkuin samasta pisteestä, eikö? Tilanne on toinen, jos "säästelijä" ja "tuhlari" rakastuvat ja aloittavat yhteiselämän. Kaikkihan saattaa mennä hienosti, mutta kun itse edustan näitä "tuhlareita", niin tämmöisiä ajatuksia voisi tulla mieleen:
Kun ihminen elää itsekseen, hän tottuu siihen, että voi päättää kaikesta itse. Voi olla järkytys huomata, että toisen itsestään selvyydet ovatkin erit kuin omat. Näilläkin palstoilla on aika paljon kertomuksia siitä, kuinka toinen kulkee toisen perässä osoittelemassa, mitä jäi imuroimatta ja mihin kengät olisi oikeasti pitänyt laittaa. Pelko voi olla turha, mutta tuon tapaisia pikku asioita voi ilmetä.
Nykyään sinkkuus lisääntyy, ihmiset sitoutuvat myöhemmin, ja ehtivät tottua sinkkuelämään. Luulen, että näillä asioilla on jotain tekemistä keskenään. Muuten mun on hirveän vaikea käsittää, että aikuiset ihmiset tekee toistensa elämästä vaikeaa tuollaisilla asioilla. Kyse on siitä, että ollaan totuttu olemaan yksin ja siitä on vaikea tottua sitten sietämään toisen poikkeavia tapoja.
En yritä yleistää: mietin edelleen syitä, miksi ennakkoluuloa voi esiintyä. Mulla on tuttavapiirissä myös sellaisia ikisinkkuja, ja tuontapainen tarkkuus on jotenkin heille ominaista: pienten asioiden on mentävä juuri tietyllä tavalla, muuten he todella vetävät herneen nenään. Tämmöstä käytösstä on tietty ihan parisuhteissakin, kyllä. Mutta silmiinpistävää se on pitkään sinkkuna eläneille. Parisuhteissa eläneet ovat saaneet aika paljon siedätyshoitoa toisen ihmisen tapoja kohtaan, eikä väärä mukijärjestys kaapissa aiheuta ehkä yhtä suurta tunnekuohua.
Tämä on vain yksi esimerkki. Mutta luulen, että tämmöiset ajatukset pyörii niiden päässä, joita epäilyttää seurustelu pitkä linjan sinkun kanssa.
Laittakaahan taas argumenttia tulemaan, jos vielä jaksatte vääntää.
Ukkohan kirjoittelee fiksuja - valitettavasti netissä ihmiset jostain syystä ottavat kaiken itseensä ja hyökkäävät silmittömästi tavalla, jota ei usein oikean elämän keskusteluissa nähdä.
Ap:lla ja muutamalla on nyt mennyt puurot ja vellit sekaisin.
ap: "Olen pienessä päässäni kuvitellut, että olen käyttäytynyt ylevästi ja hyvin periaattein, kun en ole rynninyt yhden illan juttuihin tms. aiheuttaen vain loukkaantumista ja sydänsuruja."
Nojoo, onhan tuo ylevää. Mutta noinhan kaikki tekevä. 99% ihmisistä lähtee yhdenillanjuttuihin tai seurusteluihin muista syistä kuin loukatakseen tai aiheuttaakseen sydänsuruja. Kaikilla voi olla tosi mukavaa. Sitä, kestääkö jokin, ei voi tietää. Ap näyttää uskovan, että sitten kun hän on tosissaan, kaikki toimii ja kestää. Asiat eivät vain ole niin yksinkertaisia.
ap:"Ettei haluta päätyä miksikään "harjoituskappaleeksi" ensimmäistä kertaa seurustelevalle. MITÄ IHMETTÄ...??"
Aivan pirun monta asiaa pitää oppia kantapään kautta. Sen takia. Ei minulla ole lisättävää ukon kirjoituksiin. Olen itsekin vasta 27.
ap:"Olen luullut sitä arvostettavan, ettei henkilö ole hyppinyt suhteesta toiseen ja kerännyt kokemuksia 'just because'-periaatteella...?"
Varmasti 'just because':n puutetta arvostetaan, mutta edelleen vain pieni vähemmistö tekee noin. Suurimmalla osalla on tunnetta pelissä. Mutta se ei aina riitä eikä edes järki apuna.
Jos ap ei ole ikinä sitten oikeita tunteita kokenut kehenkään, olen todella pahoillani hänen puolestaan. Toivottavasti hän vielä kokee, eikä sitä ennen katkeroidu muita kohtaan.
Pointtini on lisäksi, että kannattaa pitää erillään ylevyydet ja käytännön asiat. On ylevää / hyvän ihmisen toimintaa, että välttää loukkaamasta toisia. Sitä ei kukaan varmaan kiistäkään. Mutta seurustelematon tarvitsee harjoitusta osatakseen, ja se vaatii toiselta osapuolelta todellakin paljon. Eli seurustelematon ei ole käytännöllinen vaihtoehto, sitä nuo puheet tarkoittavat.
Suurella osalla ihmisistä on tuossa iässä kokemusta ihmissuhteista, mutta juuri kukaan ei ole psykopaatti, joka haluaisi satuttamisen vuoksi suhteita. Kokeneemmat ovat aivan yhtä hyviä ihmisiä, mutta käytännöllisempiä vaihtoehtoja.
"Jos ap ei ole ikinä sitten oikeita tunteita kokenut kehenkään, olen todella pahoillani hänen puolestaan. Toivottavasti hän vielä kokee, eikä sitä ennen katkeroidu muita kohtaan."
Korjataanpa hieman. Olenhan minä ihastunut ollut, ja minuun ollaan oltu ihastuneita. Ei kuitenkaan niin, että suhdetta olisi ikinä näistä syntynyt (elämäntilanteet tms. eivät ole tätä sallineet, ihastumiset ovat olleet yksipuolisia jomman kumman puolelta jne. jne.). En ole siis "tunteettomuuden" takia ollut olematta suhteessa, vaan sen takia etten ole esim. halunnut pahoittaa minuun ihastuneen mieltä alkamalla suhteeseen, kun en itse ole _kyseistä_ henkilöä kohtaan tuntenut mitään. Myöskään sitä en ole tehnyt, että olisin paukaissut suhteeseen ihmisen kanssa josta minä välitän mutta joka ei välitä minusta. Tämä on tuolla käytännöllisyysmittarilla varmasti ollut tietyssä mielessä huono ratkaisu. Mutta edelleen olisin sitä mieltä, että menisin suhteeseen vain jos tunteet ovat todella molemminpuolisia ja elämäntilanteet natsaavat (tuli siitä sitten pitkällä tähtäimellä jotain taikka ei).
Olen iloinen, että asia synnyttää näinkin asiallista keskustelua. En ole lainkaan sitä mieltä, että jos se oikea (tai vaikka vääräkin) kohdalleni osuu, kaikki ehdottoman varmasti toimii. En vain ole tähän asti halunnut lähteä mukaan tapauksiin, joissa tunteet eivät ole alun alkaenkaan tai missään välissä kohdanneet (tätä siis tarkoitin monien tekevän nykyään, en toki tarkoittanut tuomita sellaisia jotka ovat kokeneet suhteita tunteet mukana).
Olen pohtinut tuota seikkaa, että ensin pitäisi löytää oikea ihminen; sitten siihen pitäisi syttyä oikea tunne ja sitten voisi jo harjoittaa seksiäkin...
Mun milestä asiaa voi kyllä katsoa näinkin: seksi itsessään on emotionaalisesti hyvin voimakasta toimintaa, ja omiaan synnyttämään tunteita, jos mikä. Jos asiaa yrittää karsoa ilman moraalisia arvotuksia, niin juuri sen seksin harrastaminen on mitä otollisinta toimintaa tunteiden synnyttämiseksi.
Tämä on tietysti henkselin mielestä aivan nurinpäin ajateltu, mutta seksin harjoittaminen on hyvä tapa tutustua toiseen ihmiseen ja oppia hänestä paljon ja nopeasti, nimenomaan tunteiden tasolla - oppia omien ja toisen tunnne-elämän kohtaamisesta.
Tällä en taaskaan tarkoita, että pitää naida kaikkia vastaantulevia. Enkä tarkoita että seksi on ainoa tapa tutustua. Mutta rakasteltuasi jonkun kanssa saat sata kertaa enemmän ja nopeammin tietoa siitä, voisiko teistä ikinä edes olla pariksi, kuin odottamalla että ensin herää tykkääminen ilman fyysistä läheisyyttä.
Seksin harrastaminen ei edellytä tunteettomuutta: ihan yhden illan kumppania voi arvostaa ja kunnioittaa, vaikka häntä ei tunne hyvin. Mun avioliitto, josta lapseni saivat alkunsa, syntyi tuolta pohjalta - ja liitto oli kyllä ihan rakkausliitto. - Oli? Joo, se on päättynyt. Se on sitä elämän riskiä, jonka jaamme tasa-arvoisesti, miten tahansa etenemme.
Mutta omakohtainen kokemukseni on, että myös nopeista seksisuhteista syntyy kestäviä ja arvokkaita suhteita - jopa ihan sen seksin ansiosta.