Olen kurkkuani myöten täynnä seurustelevien ystävieni fraasia: "ei seurustelu mitään muuta ystävyyssuhteissa". Lähtökohtaisesti hyvä olisikin, jos ystävyys ei seurustelusta kärsisi. Mutta kun ei niin ei. Ajankäyttömallit menee aivan uusiksi, ystäville 1pvä vkossa (tarkoittaen ehkä kahta tuntia yhtenä päivänä) ja seurustelukumppanille loput. Alkuhuuman jälkeen alkaa puheet kyllästymisestä jne, mikä ei 24/7 yhdessäolon jälkeen ole mikään ihme. Milloin seurustelusuhteesta voisi alkaa puhua asiana muiden joukossa, hyvine ja huonoine puolineen? Kaikki aina selittelevät kuinka "meille ei käy niin tai näin" ja kuitenkin suurin osa siitä samasta suosta itsensä löytää. Sitten ihmetellään kun ei ole ystäviä. Itse seurustellessani tein hyvin selväksi seurustelukumppanilleni, että ystäväni ovat tärkeitä ja aion jatkossakin järjestää heille paljon aikaa. Ystävän rooli on ylipäätänsä helvetillisen hankala, ei saa olla ehdoton, tuomitseva tai joustamaton eli pitäisi jaksaa millaista käytöstä tahansa.
Parisuhteissa taas voidaan vaatia mitä tyhmimpiä asioita hyvinkin lapsellisesti ja olettaa vielä, että vaatimusten mukaan toimitaan.
Mikä ihmeellinen tabu parisuhde on? Miksei ihmisten käytökseen voi parisuhteen aikana puuttua? Miksi ihmiset vähättelevät tunteitaan ja käytöstään parisuhteiden aikana; voidaan pokalla väittää että muu sosiaalinen elämä ei ole kärsinyt yhtään, vaikka tosiasiassa sosiaalinen ja energinen ihminen on muuttunut kotisohvalla makaavaksi apaattiseksi klöntiksi? Huh, olipa vuodatus!
Parisuhteissa taas voidaan vaatia mitä tyhmimpiä asioita hyvinkin lapsellisesti ja olettaa vielä, että vaatimusten mukaan toimitaan.
Mikä ihmeellinen tabu parisuhde on? Miksei ihmisten käytökseen voi parisuhteen aikana puuttua? Miksi ihmiset vähättelevät tunteitaan ja käytöstään parisuhteiden aikana; voidaan pokalla väittää että muu sosiaalinen elämä ei ole kärsinyt yhtään, vaikka tosiasiassa sosiaalinen ja energinen ihminen on muuttunut kotisohvalla makaavaksi apaattiseksi klöntiksi? Huh, olipa vuodatus!
Vastaukset 2
Vanhimmat
Minun parhaimmat(=lojaalimmat) kaverit ovat juuri samanlaisia kuin minäkin, eli ikisinkku-tyyppisiä. He ymmärtävät minua, koska ovat samanlaisessa tilanteessa. Sen sijaan ne parisuhteen omaavat kaverit ovat kadonneet jo kauan sitten ja ne, jotka ovat jäljellä, ovat lähinnä vähän uudempia kavereita ja enemmän lähinnä ½-tuttuja (mutta kuitenkin olen heidänkin kanssaan jo pari vuotta seikkaillut).
Kuitenkin, parisuhteen omaavat miehet tuntuvat hirveän "rauhoittuneilta" ja tuntuu, että he elävät jonkunlaisen taakan alla. Kaiken lisäksi heidän kanssaan ei voi heittää läppää samalla tavalla kuin good old "ikisinkkujen" kanssa. Parisuhteessa elävät miehet tuntuvat jotenkin elottomilta ja valtavirtaistuneilta. He ovat jollakin tapaa tasapaksuja. Mutta he tarvitsevat ikisinkkuja, sillä ikisinkuilta löytyy vielä kipinä, mitä heiltä ei löydy. Ikisinkut osaavat vielä epäillä ja ajatella omilla aivoillaan. Ikisinkut eivät vielä (eivätkä ehkä koskaan tulekaan) elä tossun alla, eivätkä he myöskään ole menettäneet arvostelukykyään oikeassa merkityksessään.
Vinkki parisuhteessa eläville miehille:
Älkää kääntäkö selkäänne menneisyydelle, koska ainoastaan historiaa ymmärtämällä voi ymmärtää tulevaisuutta.
Älkää antako osaa sielustanne naiselle.
Älkää olko tossun alla.
Älkää luopuko aidosta ajattelumaailmastanne.
Älkää kieltäkö sinkkumiesten ajattelumaailmaa.
EI ole juuri kavereita, ei tarvii luojan kiitos seurata niiden onneaan.