Hei..
On nyt viikko unelma avoliittoni rikkoutumisesta. En ole ennallaan... en tiedä miten jatkaa.Oltiin pari vuotta yhdessä.. oltiin kuin luodut toisillemme... Olin varma että olen löytänyt sen oikean ja mieheni antoi ymmärtää ihan samaa viime keskiviikkoon asti.. ilman minkäänlaista varoitusta se iski ku salama kirkkaalta taivaalta... Ei enää halunnu jatkaa. Vielä keskiviikko päivällä kun oli tullu töistä hän oli vielä niin rakastunut ja piti mua lähellään ja ihan normaalisti,sanoi rakastavansa eniten. Mutta sitten yöllä se sen sanoi. Kuulemma hänen rakkautensa minua kohtaan oli jo jonkun aikaa sitten kuollu.. oli itse vaan toivonut että hänen tunteena vielä muuttuisi samaksi.
Mä en oikeesti tiedä.. olen viikon itkeny,valvonu ja ruoka ei maistu.. olen laihtunut jo monta kiloa ja tuska sisällä on niin suuri. Olin tapahtuneen jälkeen yksin kotona 4 päivää ja en tienny mihin meen,mitä tehdä tai ajatella.. suru on niin voimakas. Rakastan häntä.
No nyt su hän tuli kotiin.. juteltiin paljon,itkettiin ja naurettiin... oli helpottavaa saada jutella juuri hnen kanssaan... mutta silti niin haikeaa... hän lähti tänään taas.. ja en tiedä tuleeko ensi viikolla edes käymään. Yritän epätoivoisesti etsiä itselleni asuntoa jotta pääsisin pois tästä yhteisestä kodista,mikä ollaan yhdessä rakennettu. Ajatuskin hänet jonkun muun naisen kanssa saa mut valtavaan tuskan tunteeseen.. Miten selviän??? miten jaksan huomiseen???
Ehkä tuleva ystävyytemme kestää.. Olemme tärkeitä toisillemme ja toivomme molemmat sitä.. luulen että jos se kaatuu niin se kaatuu mun puolelta siihen,että kun hän löytää toisen.. Mutta jos aika ehtisi kulua niin en välttämättä ajattele niin pahasti.... tai sitten joo
Onko muilla vastaavaa ollut? Kuinka kauan tässä menee,että ei jatkuvasti ajattelisi vaan ex- avopuolisoa.... ja yhteisiä ihania hetkiä,mitä kaksi vuotta sisälsi erittäin paljon!!
On nyt viikko unelma avoliittoni rikkoutumisesta. En ole ennallaan... en tiedä miten jatkaa.Oltiin pari vuotta yhdessä.. oltiin kuin luodut toisillemme... Olin varma että olen löytänyt sen oikean ja mieheni antoi ymmärtää ihan samaa viime keskiviikkoon asti.. ilman minkäänlaista varoitusta se iski ku salama kirkkaalta taivaalta... Ei enää halunnu jatkaa. Vielä keskiviikko päivällä kun oli tullu töistä hän oli vielä niin rakastunut ja piti mua lähellään ja ihan normaalisti,sanoi rakastavansa eniten. Mutta sitten yöllä se sen sanoi. Kuulemma hänen rakkautensa minua kohtaan oli jo jonkun aikaa sitten kuollu.. oli itse vaan toivonut että hänen tunteena vielä muuttuisi samaksi.
Mä en oikeesti tiedä.. olen viikon itkeny,valvonu ja ruoka ei maistu.. olen laihtunut jo monta kiloa ja tuska sisällä on niin suuri. Olin tapahtuneen jälkeen yksin kotona 4 päivää ja en tienny mihin meen,mitä tehdä tai ajatella.. suru on niin voimakas. Rakastan häntä.
No nyt su hän tuli kotiin.. juteltiin paljon,itkettiin ja naurettiin... oli helpottavaa saada jutella juuri hnen kanssaan... mutta silti niin haikeaa... hän lähti tänään taas.. ja en tiedä tuleeko ensi viikolla edes käymään. Yritän epätoivoisesti etsiä itselleni asuntoa jotta pääsisin pois tästä yhteisestä kodista,mikä ollaan yhdessä rakennettu. Ajatuskin hänet jonkun muun naisen kanssa saa mut valtavaan tuskan tunteeseen.. Miten selviän??? miten jaksan huomiseen???
Ehkä tuleva ystävyytemme kestää.. Olemme tärkeitä toisillemme ja toivomme molemmat sitä.. luulen että jos se kaatuu niin se kaatuu mun puolelta siihen,että kun hän löytää toisen.. Mutta jos aika ehtisi kulua niin en välttämättä ajattele niin pahasti.... tai sitten joo
Onko muilla vastaavaa ollut? Kuinka kauan tässä menee,että ei jatkuvasti ajattelisi vaan ex- avopuolisoa.... ja yhteisiä ihania hetkiä,mitä kaksi vuotta sisälsi erittäin paljon!!
Vastaukset 6
Vanhimmat
Hieman samankaltainen tilanne täälläkin. 2-vuotta yhdessä samanikäisen naisen kanssa. Oltiin onnellisia koko suhteen ajan eikä mitään ongflmia koskaan ollut. Kihloihinkin tuli mentyä ja tulevaisuus näytti niin valoisalta.
Kuitenkin eräänä päivänä sain tekstiviestin, jossa hän ilmoitti tunteidensa muuttuneen ja hänen jättäneen minut. En ole sen koommin voinut olla yhteydessä häneen ..
Niin käsittämättömältä kuin se tuntuukin, niin te ette ole maailman ainoa pari jonka ihmissuhde on kariutunut. Joillakin suhde on saattanut kestää kauemmankin kuin kaksi vuotta - esimerkiksi 20. Juu niin vanhaksi tosiaan elää.
Luodut ette te olleet toisillenne. Nuo ongelmat ovat pieniä niiden rinnalla, joita elämällä on vielä tarjota. Helpottiko?
Sen vaan sanon,jos mies lähtee..hän menee sen toisen naisen tykö.Näin kävi minullekin,ennenkuin mies muutti kokonaan sen naisen kanssa yhteen.Se,jos mikä loukkasi minua syvästi...Ystävä en ole exän kaa enää milläänlailla.Parempi näin,sillä hänen näkemisensä aiheuttaisi vaan lisää tuskaa...Kyllä sä selviät.Pakkohan se on!Elämä jatkuu...
Moi, mä erosin 2,5 vuotisesta suhteesta sunnuntaina. Se ehkä oli yhteinen päätös, raskas sellainen, koska viimeiset sanat olivat molemmilla: mä rakastan sua...
Nyt mä kadun joka solullani tätä eroa, mutta mies oli sitoutumiskammoinen ja mulle tosi raskasta elää päivä kerrallaan.
Hain saikkua loppuviikon, kun on niin paska olo koko ajan. Tiedän, että työ on terapiaa, mutta haluan nyt itkuni itkeä ja kelata omaa elämää, ehkä tähänkin risukasaan joskus aurinko paistaa.
Itke kun itkettää, mutta älä missään tapauksessa erakoidu, vaan ota niskasta kiinni ja yritä tarttua rutiineihin kiinni. Tiedän sen tuntuvan vaikealta ja sitä se onkin. Mä olen tyytyväinen, kun sain tiskattua. Ehkäpä mä huomenna jo saan pyykit pestyä. Ja jos haluat jakaa itkut ja murheet, mä annan mailiosotteen, jos vaan tuntuu siltä:)
Voimia tässä tosiaan tarvitaan. Olo on niin hirveä,ettei sitä osaa sanoin kuvailla. Vaikka olen kirjoittanut otsikoksi,et niin paljon sanomatta jää,mutta kaikki on kyllä sanottu. En kadu hetkeäkään meidän suhteesta ja tiedän,ettei mieskään. Ollaan juteltu hirveesti ja se on auttanut jaksamaan. Ollaan kuitenkin toistemme parhaita ystäviä oltu niin kauan, ja pahimman yli kun päästää niin uskon sen ystävyyden jatkuvan,vaikkakin moni varmasti epäilee. Aika näyttää...
Olen nyt toista päivää sairasloman jälkeen töissä.. en tiedä onko se hyvä vai huono... ehkä välillä saa ajateltua muita asioita.. hetkellisesti kylläkin. En olis uskonut tämän kariutuvan,se oli niin vankalla pohjalla,mutta sille ei nyt voi mitään. Tänään on ensimmäinen päivä,ku en ole kunnolla itkeny,vain muutamia kyyneleitä ja jatkuvasti pala kurkussa. En ole vieläkään saanu syötyä kunnolla... maanantaina viimeksi, ja sitä ennen viime keskiviikkona... tiedän et pitäis syödä,mutta ei mee alas... väsyttää... Toivon myös aurinkoa tähän risukasaan...
Onneksi miehen kanssa ollaan avoimia ja jutellaan paljon. Olen onnellinen siitä,että voidaan vielä auttaa toisiamme ja olla tukena. mua se helpottaa...
Voisi olla mukava kirjoitella lisääkin... =)
Voimi myös sulle,varmasti tarvitset sitä yhtälailla.
Mulla tällä hetkellä sellanen olo, että taivas kaatuu niskaan. Mäkään en saa syödäkseni, ja tiedän, että jos syö, olokin paranee, mutta ei niin ei. Kahvia kyllä menee litratolkulla.
Kirjoittele tonne: [email protected]
Mä voin sitä kautta sitten antaa kunnon mailiosoitteen.
Halaus!