jätti ja palasi

Kerron nyt ihan kuin on tapahtunut. Juttuni vähän tempoilee, mutta tempoilkoot: liian iso työ työstää fiksuksi tätä tarinaa. Tiedän tämän kaiken kuulostavan hirveältä, mutta näitä tarinoitahan on elämä täynnä. Ehkä kertomukseni avoimuus auttaa jotakin muuta, joka on kokenut tärkeässä ihmissuhteessaan jotakin dramaattista, joka on vienyt jalat alta. Ehkä joku ei tunne olevansa ihan yksin kokemuksineen luettuaan tarinani, toivon edes niin.

Mieheni heitti minut ulos aika dramaattisesti esiintyen. Olimme lomareissulla n. viikon, tyttärensä oli mukana. Olin otettu mukaan varmaan näin jälkikäteen ajatellen lapsenammaksi.

Reissulta palattuamme yötä vasten ja tyttärensä äidille viennin jälkeen hän veti päänsä täyteen. Hän huuteli / häijyili ja kysyi: "missä aiot asua?" Pakkasin enimmät samantien ja häivyin. Onneksi oli paikka, mihin mennä. Hän oli saanut kuulemma tarpeekseen, oli jo aika vaihtaa naista.

Puolentoista kuukauden aktiivisen ulkosalla juoksentelun ja muiden naisten kokeilujen jälkeen hän ilmoitti minulle:"keskeytetään ero". Muutamille läheisille omaisilleen kertoi:"ei erostakaan sitten mitään tullut". Omalle aiemmasta parisuhteesta olevalle tyttärelleen ilmoitti:"me ollaan taas yhdessä niin kuin ennenkin".

Hän piti lomaa 7 viikkoa vielä eromme jälkeen. Hänellä oli aikaa ja mahdollisuuksia käydä tanssipaikoilla myös viikolla: kiersi pakettiautolla, jossa oli hyvä yöpyä. Itselläni oli 3 viikkoa lomaa (ei muuta koko vuonna; siitä viikko äidin kanssa, toinen viikko miehen ja lapsensa kanssa ja kolmas viikko menikin tavaroiden siirtelyyn / itkuun). Tuo pistikin muuten vähän katkeraksi: takana työputki 11 kk ja edessä samanlainen. Loma ja siihen liittyvä rentoutus olisi ollut tarpeen, koska teen henkisesti melkolailla raskasta työtä. Nyt lomasta jäi vain järkytyksen ja uupumuksen tunne.

Nukkumaan en pystynyt useaan viikkoon eron jälkeen; sain puolipitkävaikutteiset nukahtamistapletit... niillä unta tuli vähitellen vaikutusajaksi ja vähitellen jo olen torkahdellut omia aikojanikin.

Mieheni on muuten paljon poissa, reissuhommissa. Loma ei tuonut siis yhdessäoloa meille, vain tuo "perheviikko". Parhaillaankin työmatkalla 3 viikkoa yhteenjaksoon, kuulemma viikonloputkin työtä; hänen töissään näin kyllä tapa onkin...

Yhtenä heikkona hetkenään mieheni kertoi, että tuntuu tyhjältä, siis tanssipaikoilla pyöriminen ja... Se onkin ollut oikeastaan ainoa tunnetason avautuminen hänen taholtaan.

Ja nyt kaikki jatkuu kuin ei mitään, paitsi, ettei minulla ole hänen asunnossaan enää kuin käyttövaatteet pussissa ja pihalla oma auto ostettuna. Aiemmin käytin hänen autoaan toki huolehtien siihen liittyvistä kustannuksista.

Väliin mahtuu iso määrä loukkaavia sanoja, ylimielisyyttä hänen taholtaan. Sorruin makaamaan tässä välilläkin hänen kanssaan; kaipuu hänen syliinsä oli valtava. Se tuntui olevan ainoa lohdun paikka surun keskellä. Tuntui niin mielettömän surulliselta heittää pois kaikki se lähes 7 vuoden työ, mitä kahden ihmisen yhteenhiotumiseen tarvitaan. Kaikki työ, mitä tämän ihmissuhteen eteen oli tehty, tuntui valuvan hukkaan.

Ajatus siitä, että löytäisin jonkun muun, ei edelleenkään jaksa kiinnostaa; uuden ihmisen opetteleminen on NIIN VALTAVA TYÖ !!! Se on särmien hiomista, mukautumista ja luopumista, mutta myös saamista. Minua ei jaksa tässä iässä enää kiinnostaa se romanssimainen tunne, joka suhteiden alussa on: minua kiinnostaa suhteen syveneminen ja ihmisinä kasvaminen pitkässä suhteessa, johon voi päästä vasta useiden vuosien jälkeen. Hirvittääkin ajatus, että pitäisi aloittaa kaikki alusta jonkun uuden ihmisen kanssa... En osaa uskoa siihen, että tämä tästä vaihtaen paranisi; vastassa olisi taas jotakin muuta... Ikäkin tuo jo riskinsä esim. terveyden osalta.

Ja taas ydintapahtumiin:

Vaikka tiesin hänen käyttävän muita naisia jo, en osannut itse kuvitella, että joku muu minuun koskisi millään tavoin.

Yhdessäolotilanteet tarjoutuivat esim. siksi. että vietimme vielä yhteistä aikaa hänen lapsensa kanssa. Kun yritin irtaantua, hän toi lapsensa ja tämän serkun oveni taakse; itse hän tuli perässä ja kysyi lasten kuullen:"kai sinäkin tulet mökille"... Kaipasin myös lapsia (itse olen lapseton) ja hänen tyttärensä kyynelsilmät...kaikkien vuosien yhdessäolon jälkeen. Lapsen järkyttyneisyys ja lohduttomuus: olin kai ainoa, joka siinä tilanteessa osasi antaa lohtua, mieheni (ääh tai ex) ei siihen kykene, ei avaamaan syliään antamaan läheisyyttä.

Myös, hirveää myöntää, suurimmassa tuskassani ajoin hänen luokseen ja pyysin päästä hänen vierelleen yöksi. Hän otti viereensä. Nai. Kertoi olleensa alle vuorokausi sitten toisen naisen kanssa. Kävin sen jälkeen sukupuolitesteissä varmuudeksi, puhdas tulos. Voi Luoja !!!

Tunsin voimakasta seksuaalista haluakin miestäni kohtaan jopa sen jälkeen, kun hän oli maannut jo muiden kanssa: halu syntyi menettämisen tunteesta, siitä, että joudun luopumaan tutusta sylistä, jossa olen parhaat uneni saanut monen vuoden ajan; luopumaan siitä ainoasta peniksestä, jonka osasin kuvitella tulevan sisääni. Syy seksiin oli kaikkea muuta kuin seksi itsessään.

Myös taloudellista ahdistelua tapahtui sikäli, etten mitenkään yht`äkkiä pystynyt järjestämään hänen vaatimiaan rahoja yhteisestä lomapaikasta, kun piti joku autonkotterokin ostaa työn takia. Vaihtoehtona oli lomapaikan myynti suitsait, lomapaikan, joka on alunpitäen ollut minun käytössäni 20 vuotta ja yhteisessä reilut reilut 6. Olin luovuttanut hänelle puolet lomapaikasta: aivan aiheesta, koska hän on remontoinut sen käyttäen melkoisia summia ym. Järkytys oli kuitenkin valtava, koska tuntui, että menetän kaiken, viimeisenkin kiintopisteen elämästäni kaikkine läheisine ihmissuhteineen ja omaisuutenikin, jota muutenkaan ei ole paljoa. Hän ehdotti, kun en saanut tarpeeksi pankista lainaa:"vaihda pankkia, myy kaikki, etsi parempipalkkainen homma, mene asumaan tuohon kunnan vuokra-asuntolaan, kai siitä saat asunnon" ym.

Jotenkin kaikki kuitenkin pysähtyi.

Olen ollut vaitonaisena vastaanottavana osapuolena. Olin aluksi täydellisessä shokissa. Kaikesta. En kai ole vieläkään selvinnyt. Itkenyt olen, vaipunut hetkittäin todella mustaan. Haukkunut en ole, en ole jaksanut omalta surultani. Todennut olen kyllä hänelle, että hän on toiminut mielestäni julmasti.

Olen saanut kuulla yhdellä naisella olleen "takapillu", oli vaikea jotenkin päästä sisään, ja että kaikenlaisia yrittäjiä liikkuu, kuvauksia mahoista tisseistä. Viagarat ja kortongit (jälkimmäisiä hän ei kuitenkaan käytä) ovat kulkeneet hänen mukanaan (olemme liki 5-kymppisiä ihmisiä). Yht`äkkiä aloinkin näyttää hyvältä hänen silmissään..., minä, jossa ei hänen sanojensa mukaan ole ollut mitään hyvää parin viime vuoden puheiden (selvien ja kännisten) perusteella. Suhteemme jatkuminen on perustunut kuulemma siihen jo pitkään, että hänen tyttärellään olisi mukavampaa.

Eron aikaan hän kertoi:"onhan se pakko etsiä uusia, ei muuten pääse eroon (siis minusta, vanhasta muijasta), siitä se alkaa uusi elämänvaihe".

Sitä kiitollisuuden määrää, mitä tunnen ystäviäni ja hyvää työyhteisöäni kohtaan, en osaa sanoin kuvailla. Ellei ympärilläni olisi ollut näitä ihmiselämään mahtuvia suruja tuntevia ihmisiä, en olisi enää hengissä ja olisin jäänyt paitsi hymyjä ja nauruja, joihin jo olen kyennyt näiden ihmisten ansiosta; tosin en ihan vieläkään tunne olevani varma elämänhalustani, mutta selviämisen keinojen valikkoa olen jo pystynyt kasvattamaan, läheisteni ansiosta.

Järkyttyneenä kuvittelen niiden ihmisten elämää, joilla ei ole tukiverkkoa... jotka jäävät yksin asiansa kanssa. Siksi kai tätäkin kirjoitan.

Tunnen vieläkin rakastavani ja ikävöiväni tätä ihmistä, joka tekee omien halujensa mukaisesti ja jonka mielestä minä olen ollut ainoa, jonka olisi pitänyt muuttua. Valitettavasti yhä kaipaan hänen läheisyyttänsä. Kai hänessä on sitten jotakin, kai toimeliaisuus ja itsellisyys juuri, jotka minua miellyttävät: taitavat molemmat piirteet mennä kuitenkin yli sen, mitä parisuhde voi kestää...

Olen sisäistänyt kyllä, läheisteni ansiosta, etten voi tuudittautua nyt kaiken jatkumiseen, koska voi tapahtua mitä tahansa. Yritän voimistaa itseäni.

Tiedän myös sen, että tämä vaikenemiseni ja anteeksiantoni ei ole välttämättä lopullinen tilanne: olen vielä shokissa sen verran, etten osaa käsitellä tapahtunutta: ehkä viha vielä nostaa päätään, ehkä lakkaan haluamasta tätä miestä ja inho tulee tilalle, kun vihdoin kunnolla käsitän, mitä on tapahtunut, millaista kohtelua olen saanut. Nyt olen vielä avuton voimaton.

Elämäni ratkaisut ovat mukautuneet hänen ajatuksiinsa niin, että tästä ei ole ihan helppo lähteä. Pitäisi löytää uusi työpaikka ja pystyä järjestelemään paljon muutakin, mikä yksin olevalle on aika ongelmallista. Työmatka jatkuvasti kulkien omalta asuinpaikkakunnaltani, josta olen tullut ja jonne pitäisi palata, on liian pitkä. Siellä työmahdollisuuksia on myös vähänlaisesti; työn, jonka jätin siellä taakse, en voi enää saada. Myös varsin mittavat opiskelut, jotka olivat jo pitkällä, jäivät kesken. Hän on siitä minua pilkannut. Aiemmin minulta eivät ole opiskelut keskeytyneet; sitä hän ei kuuntele, yleensäkään mitään puolusteluja, kun syyttää tai pilkkaa milloin nistäkin. Pilkkaamisella hän kuittaa myös selvitykseni, etten jaksa yhtäaikaa rakentamista, työssäkäyntiä ja opiskelua ja ettei opiskeluun ole mahdollisuutta rahallisesti, kun on tienattava, jotta se kaikki muu toteutuu, minkä hän katsoo välttämättömäksi.

Olen menettänyt itsellisyyteni ja oman tahtoni, kai se on myönnettävä. Oman tahdon ylläpitämistä olen yrittänyt kyllä kaikin tavoin, mutta yhdessäolo on mennyt siihen, että on ollut pakko antaa vähitellen periksi vähän kaikessa, koska voimani eivät ole riittäneet: hän on voimakas persoona (alkoholia nauttineena huh-huh saa varautua tuntien uuvuttavaan vänkkäämiseen pilkkaamiseen ja alkoholin nauttimista tapahtuu vapailla runsaasti). Ehkä alistuneisuuteni takia juuri olen joutunut liialliseen riippuvuussuhteeseen eli en osaa irtautua hänestä, vaikka olisi jo aika? Mutta... ihmissuhteet vaativat paljon työtä syventyäkseen ja hiotuakseen. Mutta ehkä en näe enää rajoja, kuinka pitkälle voi mennä. Oikeastaan tiedän vastauksia, mitä pitäisi vastata. Voisin kuvitella, miten opastaisin ystävääni vastaavassa tilanteessa... pitämään puolensa ja huolehtinaan itsestään, varottaisin... Kykenenköhän itse järkeviin tekoihin vai jäänkö tähän "orjattaren" asemaan, mieheni alapuolelle ihmiseksi, jota voi kohdella omien halujensa mukaan.

Toisen varaan ei saisi laskeutua, toiseen ei saisi luottaa liikaa. Näin tämä on. Valitettavasti. Mutta mitä antaa ihmissuhde, jos on koko ajan varautunut?

Tulipa kirjoitetuksi, vaikka tästä tekstistä voi joku minut / meidät tunnistaa. Hävettää. Mutta paljon sellaista, joka on hävettävää, jää vielä kirjoittamattakin: alisteisessa parisuhteessa alistettu häpeää - jopa niin - ettei pysty kertomaan muille, millaista elämää elää... Kertominen on tässä suhteessa kultaakin arvokkaampaa; kertominen voi olla käännös kohti ihmisarvoa.

Mutta häpeääkin tärkeämpää on ehkä se anti, mitä tämä voi jollekin vähän vastaavaa läpikäyneelle tai -käyvälle antaa. Ehkä itsekin näen asioita selkeämmin, kun sain kirjoitetuksi tapahtumat ulos. Ehkä tähän tulee kommentteja, jotka saavat minut ajattelemaan asioita, joita pitääkin ajatella.

Toivon voimia kriisiä eläville ja muillekin elämänmenossa.

karvasta karkkia kirjoitti:

Kerron nyt ihan kuin on tapahtunut. Juttuni vähän tempoilee, mutta tempoilkoot: liian iso työ työstää fiksuksi tätä tarinaa. Tiedän tämän kaiken kuulostavan hirveältä, mutta näitä tarinoitahan on elämä täynnä. Ehkä kertomukseni avoimuus auttaa jotakin muuta, joka on kokenut tärkeässä ihmissuhteessaan jotakin dramaattista, joka on vienyt jalat alta. Ehkä joku ei tunne olevansa ihan yksin kokemuksineen luettuaan tarinani, toivon edes niin.

Mieheni heitti minut ulos aika dramaattisesti esiintyen. Olimme lomareissulla n. viikon, tyttärensä oli mukana. Olin otettu mukaan varmaan näin jälkikäteen ajatellen lapsenammaksi.

Reissulta palattuamme yötä vasten ja tyttärensä äidille viennin jälkeen hän veti päänsä täyteen. Hän huuteli / häijyili ja kysyi: "missä aiot asua?" Pakkasin enimmät samantien ja häivyin. Onneksi oli paikka, mihin mennä. Hän oli saanut kuulemma tarpeekseen, oli jo aika vaihtaa naista.

Puolentoista kuukauden aktiivisen ulkosalla juoksentelun ja muiden naisten kokeilujen jälkeen hän ilmoitti minulle:"keskeytetään ero". Muutamille läheisille omaisilleen kertoi:"ei erostakaan sitten mitään tullut". Omalle aiemmasta parisuhteesta olevalle tyttärelleen ilmoitti:"me ollaan taas yhdessä niin kuin ennenkin".

Hän piti lomaa 7 viikkoa vielä eromme jälkeen. Hänellä oli aikaa ja mahdollisuuksia käydä tanssipaikoilla myös viikolla: kiersi pakettiautolla, jossa oli hyvä yöpyä. Itselläni oli 3 viikkoa lomaa (ei muuta koko vuonna; siitä viikko äidin kanssa, toinen viikko miehen ja lapsensa kanssa ja kolmas viikko menikin tavaroiden siirtelyyn / itkuun). Tuo pistikin muuten vähän katkeraksi: takana työputki 11 kk ja edessä samanlainen. Loma ja siihen liittyvä rentoutus olisi ollut tarpeen, koska teen henkisesti melkolailla raskasta työtä. Nyt lomasta jäi vain järkytyksen ja uupumuksen tunne.

Nukkumaan en pystynyt useaan viikkoon eron jälkeen; sain puolipitkävaikutteiset nukahtamistapletit... niillä unta tuli vähitellen vaikutusajaksi ja vähitellen jo olen torkahdellut omia aikojanikin.

Mieheni on muuten paljon poissa, reissuhommissa. Loma ei tuonut siis yhdessäoloa meille, vain tuo "perheviikko". Parhaillaankin työmatkalla 3 viikkoa yhteenjaksoon, kuulemma viikonloputkin työtä; hänen töissään näin kyllä tapa onkin...

Yhtenä heikkona hetkenään mieheni kertoi, että tuntuu tyhjältä, siis tanssipaikoilla pyöriminen ja... Se onkin ollut oikeastaan ainoa tunnetason avautuminen hänen taholtaan.

Ja nyt kaikki jatkuu kuin ei mitään, paitsi, ettei minulla ole hänen asunnossaan enää kuin käyttövaatteet pussissa ja pihalla oma auto ostettuna. Aiemmin käytin hänen autoaan toki huolehtien siihen liittyvistä kustannuksista.

Väliin mahtuu iso määrä loukkaavia sanoja, ylimielisyyttä hänen taholtaan. Sorruin makaamaan tässä välilläkin hänen kanssaan; kaipuu hänen syliinsä oli valtava. Se tuntui olevan ainoa lohdun paikka surun keskellä. Tuntui niin mielettömän surulliselta heittää pois kaikki se lähes 7 vuoden työ, mitä kahden ihmisen yhteenhiotumiseen tarvitaan. Kaikki työ, mitä tämän ihmissuhteen eteen oli tehty, tuntui valuvan hukkaan.

Ajatus siitä, että löytäisin jonkun muun, ei edelleenkään jaksa kiinnostaa; uuden ihmisen opetteleminen on NIIN VALTAVA TYÖ !!! Se on särmien hiomista, mukautumista ja luopumista, mutta myös saamista. Minua ei jaksa tässä iässä enää kiinnostaa se romanssimainen tunne, joka suhteiden alussa on: minua kiinnostaa suhteen syveneminen ja ihmisinä kasvaminen pitkässä suhteessa, johon voi päästä vasta useiden vuosien jälkeen. Hirvittääkin ajatus, että pitäisi aloittaa kaikki alusta jonkun uuden ihmisen kanssa... En osaa uskoa siihen, että tämä tästä vaihtaen paranisi; vastassa olisi taas jotakin muuta... Ikäkin tuo jo riskinsä esim. terveyden osalta.

Ja taas ydintapahtumiin:

Vaikka tiesin hänen käyttävän muita naisia jo, en osannut itse kuvitella, että joku muu minuun koskisi millään tavoin.

Yhdessäolotilanteet tarjoutuivat esim. siksi. että vietimme vielä yhteistä aikaa hänen lapsensa kanssa. Kun yritin irtaantua, hän toi lapsensa ja tämän serkun oveni taakse; itse hän tuli perässä ja kysyi lasten kuullen:"kai sinäkin tulet mökille"... Kaipasin myös lapsia (itse olen lapseton) ja hänen tyttärensä kyynelsilmät...kaikkien vuosien yhdessäolon jälkeen. Lapsen järkyttyneisyys ja lohduttomuus: olin kai ainoa, joka siinä tilanteessa osasi antaa lohtua, mieheni (ääh tai ex) ei siihen kykene, ei avaamaan syliään antamaan läheisyyttä.

Myös, hirveää myöntää, suurimmassa tuskassani ajoin hänen luokseen ja pyysin päästä hänen vierelleen yöksi. Hän otti viereensä. Nai. Kertoi olleensa alle vuorokausi sitten toisen naisen kanssa. Kävin sen jälkeen sukupuolitesteissä varmuudeksi, puhdas tulos. Voi Luoja !!!

Tunsin voimakasta seksuaalista haluakin miestäni kohtaan jopa sen jälkeen, kun hän oli maannut jo muiden kanssa: halu syntyi menettämisen tunteesta, siitä, että joudun luopumaan tutusta sylistä, jossa olen parhaat uneni saanut monen vuoden ajan; luopumaan siitä ainoasta peniksestä, jonka osasin kuvitella tulevan sisääni. Syy seksiin oli kaikkea muuta kuin seksi itsessään.

Myös taloudellista ahdistelua tapahtui sikäli, etten mitenkään yht`äkkiä pystynyt järjestämään hänen vaatimiaan rahoja yhteisestä lomapaikasta, kun piti joku autonkotterokin ostaa työn takia. Vaihtoehtona oli lomapaikan myynti suitsait, lomapaikan, joka on alunpitäen ollut minun käytössäni 20 vuotta ja yhteisessä reilut reilut 6. Olin luovuttanut hänelle puolet lomapaikasta: aivan aiheesta, koska hän on remontoinut sen käyttäen melkoisia summia ym. Järkytys oli kuitenkin valtava, koska tuntui, että menetän kaiken, viimeisenkin kiintopisteen elämästäni kaikkine läheisine ihmissuhteineen ja omaisuutenikin, jota muutenkaan ei ole paljoa. Hän ehdotti, kun en saanut tarpeeksi pankista lainaa:"vaihda pankkia, myy kaikki, etsi parempipalkkainen homma, mene asumaan tuohon kunnan vuokra-asuntolaan, kai siitä saat asunnon" ym.

Jotenkin kaikki kuitenkin pysähtyi.

Olen ollut vaitonaisena vastaanottavana osapuolena. Olin aluksi täydellisessä shokissa. Kaikesta. En kai ole vieläkään selvinnyt. Itkenyt olen, vaipunut hetkittäin todella mustaan. Haukkunut en ole, en ole jaksanut omalta surultani. Todennut olen kyllä hänelle, että hän on toiminut mielestäni julmasti.

Olen saanut kuulla yhdellä naisella olleen "takapillu", oli vaikea jotenkin päästä sisään, ja että kaikenlaisia yrittäjiä liikkuu, kuvauksia mahoista tisseistä. Viagarat ja kortongit (jälkimmäisiä hän ei kuitenkaan käytä) ovat kulkeneet hänen mukanaan (olemme liki 5-kymppisiä ihmisiä). Yht`äkkiä aloinkin näyttää hyvältä hänen silmissään..., minä, jossa ei hänen sanojensa mukaan ole ollut mitään hyvää parin viime vuoden puheiden (selvien ja kännisten) perusteella. Suhteemme jatkuminen on perustunut kuulemma siihen jo pitkään, että hänen tyttärellään olisi mukavampaa.

Eron aikaan hän kertoi:"onhan se pakko etsiä uusia, ei muuten pääse eroon (siis minusta, vanhasta muijasta), siitä se alkaa uusi elämänvaihe".

Sitä kiitollisuuden määrää, mitä tunnen ystäviäni ja hyvää työyhteisöäni kohtaan, en osaa sanoin kuvailla. Ellei ympärilläni olisi ollut näitä ihmiselämään mahtuvia suruja tuntevia ihmisiä, en olisi enää hengissä ja olisin jäänyt paitsi hymyjä ja nauruja, joihin jo olen kyennyt näiden ihmisten ansiosta; tosin en ihan vieläkään tunne olevani varma elämänhalustani, mutta selviämisen keinojen valikkoa olen jo pystynyt kasvattamaan, läheisteni ansiosta.

Järkyttyneenä kuvittelen niiden ihmisten elämää, joilla ei ole tukiverkkoa... jotka jäävät yksin asiansa kanssa. Siksi kai tätäkin kirjoitan.

Tunnen vieläkin rakastavani ja ikävöiväni tätä ihmistä, joka tekee omien halujensa mukaisesti ja jonka mielestä minä olen ollut ainoa, jonka olisi pitänyt muuttua. Valitettavasti yhä kaipaan hänen läheisyyttänsä. Kai hänessä on sitten jotakin, kai toimeliaisuus ja itsellisyys juuri, jotka minua miellyttävät: taitavat molemmat piirteet mennä kuitenkin yli sen, mitä parisuhde voi kestää...

Olen sisäistänyt kyllä, läheisteni ansiosta, etten voi tuudittautua nyt kaiken jatkumiseen, koska voi tapahtua mitä tahansa. Yritän voimistaa itseäni.

Tiedän myös sen, että tämä vaikenemiseni ja anteeksiantoni ei ole välttämättä lopullinen tilanne: olen vielä shokissa sen verran, etten osaa käsitellä tapahtunutta: ehkä viha vielä nostaa päätään, ehkä lakkaan haluamasta tätä miestä ja inho tulee tilalle, kun vihdoin kunnolla käsitän, mitä on tapahtunut, millaista kohtelua olen saanut. Nyt olen vielä avuton voimaton.

Elämäni ratkaisut ovat mukautuneet hänen ajatuksiinsa niin, että tästä ei ole ihan helppo lähteä. Pitäisi löytää uusi työpaikka ja pystyä järjestelemään paljon muutakin, mikä yksin olevalle on aika ongelmallista. Työmatka jatkuvasti kulkien omalta asuinpaikkakunnaltani, josta olen tullut ja jonne pitäisi palata, on liian pitkä. Siellä työmahdollisuuksia on myös vähänlaisesti; työn, jonka jätin siellä taakse, en voi enää saada. Myös varsin mittavat opiskelut, jotka olivat jo pitkällä, jäivät kesken. Hän on siitä minua pilkannut. Aiemmin minulta eivät ole opiskelut keskeytyneet; sitä hän ei kuuntele, yleensäkään mitään puolusteluja, kun syyttää tai pilkkaa milloin nistäkin. Pilkkaamisella hän kuittaa myös selvitykseni, etten jaksa yhtäaikaa rakentamista, työssäkäyntiä ja opiskelua ja ettei opiskeluun ole mahdollisuutta rahallisesti, kun on tienattava, jotta se kaikki muu toteutuu, minkä hän katsoo välttämättömäksi.

Olen menettänyt itsellisyyteni ja oman tahtoni, kai se on myönnettävä. Oman tahdon ylläpitämistä olen yrittänyt kyllä kaikin tavoin, mutta yhdessäolo on mennyt siihen, että on ollut pakko antaa vähitellen periksi vähän kaikessa, koska voimani eivät ole riittäneet: hän on voimakas persoona (alkoholia nauttineena huh-huh saa varautua tuntien uuvuttavaan vänkkäämiseen pilkkaamiseen ja alkoholin nauttimista tapahtuu vapailla runsaasti). Ehkä alistuneisuuteni takia juuri olen joutunut liialliseen riippuvuussuhteeseen eli en osaa irtautua hänestä, vaikka olisi jo aika? Mutta... ihmissuhteet vaativat paljon työtä syventyäkseen ja hiotuakseen. Mutta ehkä en näe enää rajoja, kuinka pitkälle voi mennä. Oikeastaan tiedän vastauksia, mitä pitäisi vastata. Voisin kuvitella, miten opastaisin ystävääni vastaavassa tilanteessa... pitämään puolensa ja huolehtinaan itsestään, varottaisin... Kykenenköhän itse järkeviin tekoihin vai jäänkö tähän "orjattaren" asemaan, mieheni alapuolelle ihmiseksi, jota voi kohdella omien halujensa mukaan.

Toisen varaan ei saisi laskeutua, toiseen ei saisi luottaa liikaa. Näin tämä on. Valitettavasti. Mutta mitä antaa ihmissuhde, jos on koko ajan varautunut?

Tulipa kirjoitetuksi, vaikka tästä tekstistä voi joku minut / meidät tunnistaa. Hävettää. Mutta paljon sellaista, joka on hävettävää, jää vielä kirjoittamattakin: alisteisessa parisuhteessa alistettu häpeää - jopa niin - ettei pysty kertomaan muille, millaista elämää elää... Kertominen on tässä suhteessa kultaakin arvokkaampaa; kertominen voi olla käännös kohti ihmisarvoa.

Mutta häpeääkin tärkeämpää on ehkä se anti, mitä tämä voi jollekin vähän vastaavaa läpikäyneelle tai -käyvälle antaa. Ehkä itsekin näen asioita selkeämmin, kun sain kirjoitetuksi tapahtumat ulos. Ehkä tähän tulee kommentteja, jotka saavat minut ajattelemaan asioita, joita pitääkin ajatella.

Toivon voimia kriisiä eläville ja muillekin elämänmenossa.

piirteitä kuin omassa suhteessani, jota tosin kesti vain kolme vuotta, on-off-juttuna. Hän loukkasi minua pahasti seurusteltuamme vasta pari kuukautta, olemalla toisen naisen kanssa ja vielä ylpeilemällä sillä niin kavereilleen kuin vähän minullekin (tosin en ymmärtänyt sitä ylpeilyksi, vain asiast apuhumiseksi). Hän myös vihasi hieman naisia, ja halusi satuttaa minua, jopa kertomalla minusta asioita toiselle naiselle satuttamistarkoituksessa. Mikä bitch hän olikaan! Nykyään hän myöntää sen itsekin.

Rakastimme toisiamme syvästi, suostuin palaamaan hänen luokseen reilun kuukauden päästä, ja hän osti minulle sormuksen, antoi minulle luottokorttinsa ja tarjoutui urhaarmaan uransa. Mutta minä en koskaan selvinnyt siitä, mitä hän minulle aiheutti.

Lopullisesta erosta on nyt kaksi vuotta, ja vasta nyt itsekunnioitukseni on alkanut palaamaan terveelle tasolle. Tämän noin parin vuoden ajan olen ollut todella vihainen ja katkera, paljon siksi, etten suhteen aikana ilmaissut kunnolla tunteitani, vaan tukahdutin ne ja masennuin. Minulla on hetkittäin myös ollut itsemurha-ajatuksia, niin mitättömäksi, nöyryytetyksi, halvaksi, hyväksikäytetyksi ja arvotomaksi olen itseni tuntenut.

Hän kuvitteli voivansa "rangaista" naisia pettämällä näitä, koska on miehenä "parempi"! Kuvittele! Häiriintynyt tyyppi, niin kuin sinunkin miehesi. Hänen käytöksessään näkyy myös halua halventaa naissukupuolta, kaikkine noine pillujuttuineen!

Sitten kun voit varmana olla sitä mieltä, että miehesi käytös on yksin hänen omaa vikaansa ja hänen häpeänsä, pääset pois vihastasi, voit helposti asettua hänen yläpuolelleen ja eheytyä jälleen siksi ihmiseksi, joka on painunut jonnekin unohduksiin.