Kysäisenpä vain

"joka nauttii sinkkuudesta ja on päättänyt, että aikoo elää elämänsä sinkkuna,"

Ei sinkkudesta "päätetä". Jos rakastuu johonkuhun, niin se on menoa sitten... :)

Kyllä, olen sinkku ja onnellinen. En tarkoita sillä ettäkö haluaisin elää loppuelämäni yksin, mutta en etsimällä etsikään. Ulkonäköäkin riittää, samaten sosiaaliset taidot. Ehkä se oikea joskus vastaan kävelee. :)

Ikivanhan kliseen mukaan sen oikean löytää, kun lakkaa etsimästä. Emävale. Lakkasin edes ajattelemasta etsimistä monta vuotta sitten, joten minulla pitäisi teorian mukaan olla jo pitkä jono miehiä oven takana raapimassa. Yhtään ei ole näkynyt.

Sinkkuna on kivaa. Olen elänyt yksinäni viimeiset 20 vuotta eli koko aikuisikäni, joten kokemusta on. Olen niin tottunut olotilaani, että hätkähdän, kun joku elintapojani tuntematon olettaa automaattisesti minun olevan tukevasti parisuhteessa.

Minulla on kokoa, näköä ja älyä, ja muutenkin olen oikein mukava tyyppi. Lienen vain niin itsenäinen ja omillani mieluiten toimeentuleva ihminen, että en halua sen enempää siippaa kuin pomoakaan - olen siis omasta halustani sinkku ja oman firmani pomo.

Mihin tässä enää miehellä olisi käyttöäkään? Kaikki sisä- ja ulkohommat hoituvat minulta kätevästi, seuranpuutteesta en näin itseriittoisena ihmisenä kärsi ollenkaan ja selibaattiinkin olen tottunut täysin. Kaveri olisi varmaan kiva hetken verran, mutta muuttuisi kyllä hyvin nopeasti riesaksi.

Olen kovin utelias, joten tälläkin palstalla käyn silloin tällöin lukemassa ihmisten ajatuksia. Jotenkin kyllä säälittää (ja joskus huvittaa), kun näkee parikymppisten ikisinkkujen kirjoituksia parisuhteen puuttumisen hädästä ja kärsimyksestä "mä en ikinä löydä ketään" -tyyliin. Kuinka tuollaista voisi lohduttaa? Valehtelemalla, että kyllä sinullekin joku löytyy, vai kertomalla, että kun vähän tuosta vielä kasvat, voi olla, ettet edes halua ketään? ;)

Ulkonäköä on ja muutenkin kaikki kunnossa elämässä, pitkän suhteen jälkee reilut pari vuotta sinkkuna ollu.Ei mil o mikää kiire suhteeseen.En ala etsimäl etsimään ketään, ja niinhän sitä sanotaan, että ei sitä etsimällä löydäkkään.Viihdyn hyvin yksinäni, ja elämässä on niin paljon hyviä asioita mistä olla onnellinen, niin ei tule sinkkuutta edes mietittyä:) Onhan se kiva sit taas joskus jos se sopiva vastaan tulee, jos ei niin ei.

Kyllä, olen hyvin tyytyväinen 30 vuoden sinkkuuteeni. Se on antanut paljon vapautta joka on minulle hyvin tärkeä asia. Hintana on ollut yksinäisyys, mutta siitäkin olen oppinut pitämään. Täydellisen vapaa en koskaan ole ollut (voiko kukaan olla) sillä olen kuitenkin melko moraalinen ihminen. Olen valinnut elämääni ne sisällöt joista pidän ja keskittynyt niihin.
Vähemmän on enemmän.
Minulla on nyt vuoden ollut rakkaussuhde johon olemme molemmat hyvin tyytyväisiä. Aiomme molemmat pysyä sinkkuina edelleen. Vaikka yhdessäolo on ihanaa, emme pysty yhteiseloon pitkiksi ajoiksi. Hän haluaa omaa elämää pitkän liiton jälkeen ja minun on vaikea oppia elämään toisen kanssa kun olen niin kauan ollut yksin.
Että jatketaan nykyistä rataa ja ollaan onnellisia niin kauan kuin jaksetaan.

Olen ollut sinkku pitkään, parikymmnetä vuotta ainakin, toki välillä elämää on piristänyt pikku seikkailut tai ihan vaan uuteen ihmiseen tutustumisen yritykset, mutta sinkkuus tuntuu vievän aina voiton, sillä elämäni on aika laadukasta. Olen korkeasti koulutettu, hyvässä työssä ja hyvä taloustilanteeni sallii minulle kaikkea mukavaa. Jotta voisi antaa jollekin ihmiselle elämässäni tilaa, niin täytyisi löytyä oikein "päiväunien unelma". Tiedän, että niitäkin löytyy, sanoo nimimerkki "selaisen nähnyt ja vähän kokenutkin".

Minä voin vilpittömästi tunnustaa olevani onnellinen sinkku! Voin keskittyä itselleni tärkeisiin asioihin kuten opiskeluun,harrastuksiin,ystäviin jne. Se,mikä minua joskus todella jurpii on perheellisten ja parisuhteessa olevien ystävien ainainen "kiire". Ystävyys perustuu mielestäni molemminpuolisuuteen ja perheelliset/parisuhteessa elävät tuntuvat lähes aina vetoavan omien elämäntilanteidensa tuomiin velvollisuuksiin selittäessään yhteydenpidon vähyyttä! Kyllähän minä sen ymmärrän, mutta... ihan samalla tavalla minulla on tarpeet ystävyyteen! En siis missään nimessä paheksu perheellisiä/parisuhteessa olevia, mutta minusta myös heidän olisi korkea aika alkaa miettimään tätä asiaa myös sinkkuystävän kannalta.Tunne siitä,että joutuu jatkuvasti joustamaan jonkun perhevelvollisuuksien takia,turhauttaa! Ottakaa ihmeessä kantaa tähän ja kertokaa omista kokemuksistanne!

Sinkkuudessa on kyllä parasta se, kun saa aivan itse päättää monista hyvin yksinkertaisistakin asioista. Luppoaika on monelle perheelliselle varsin vieras käsite. Minä elän mieluumin yksin, kuin epätyydyttävässä suhteessa. Miettikääpä kuinka moni ei uskalla lähteä huonosta suhteesta pelätessään yksinäisyyttä ja sen kohtaamista.

Mukavaa syksyä kaikille!