Pelkään tälläisiä avautumisia mutta nyt tuntuu että tarvitsen kipeästi apua.
En tiedä mille osastolle tämä aihe kuuluisi, mutta toivon että saisin tätä kautta asiallisia vastauksia, olen todellakin ihan hukassa tämän asian suhteen.
Huoleni koskee vanhempiani.
Äitini ja isäni ovat olleet yhdessä koko ikänsä. He ovat olleet kuin saduista, niin täydellinen ja rakastunut pari. He ovat antaneet meille ihanan lapsuuden ja kodin ja paljon rakkautta. He ovat rakastaneet toisiaan eivätkä ole pelänneet näyttää sitä koskaan. En ole koskaan joutunut häpeämään vanhempiani, muistan kun juhlimme 18 vuotis syntymäpäiviäni kaveriporukalla meidän pihalla, siiderä juoden ja grillaten. Vanhempani liittyivät seuraamme ja nauttivat viiniä, istuivat sylikkäin ja olivat kuin vasta rakastuneita. Ystäväni olivat haltioissaan ja minä ylpeä, ylpeä ja onnellinen siitä että vanhempani rakastavat toisiaan.
Vuosi sitten tapahtui kuitenkin jotain joka muutti kaiken, rakkaat mummoni ja mummini kuolivat kumpikin yllättäen. Mummi oli äidille paras ystävä ja äiti menetti siis myös tärkeimmän juttu kumppaninsa. Isä on surrut tavallaan, hän ei paljoa tunteistaan puhu, mutta on muuttunut hiljaiseksi ja töistä kotiin tullessaan sulkeutuu vaan huoneeseensa kuuntelemaan musiikkia.
Äitini ja isäni suhde säröilee, äitini tekee työnsä ja kotiin tullessaan siivoaa kodin,tekee joka päivä ruoat isälle, maalaa talon seinät ja remontoi vessat. Rehkii ja puhkii.
Isä on töissä kokoajan, kotiin tullessaan hän on vihainen ja vetäytyy omiin oloihinsa. Hän ei halaa äitiä tai osoita mitään rakkauden tunnustuksia tai näytä kunnioittavan äitiä lainkaan. Viikonvaihteessa olin kotona käymässä ja äiti laittoi ruoan ja isä sanoi "nämähän menevät aina vain vuosi vuodelta kamalammiksi sörsseleiksi" Kuulosti ihan kauheelta.
Isä on todella stressaantunut töistä ja ahdistunut. Uskon että kiukkuisuudellaan hän purkaa äitiini pahaa oloaan ja ikäväänsä omaa äitiään kohtaan, isä ei suostu puhumaan tunteistaan joten en tiedä miten hän voi.
Yhtäkkiä olen ruvennut näkemään mummistani unia jossa mummi pyytää minua puhumaan äidille ja kysymään miten äiti voi, mummi sanoi että äiti tarvitsee minua. Viime yönä sain vihdoin äidin puhumaan minulle, äiti sanoi että ei haluaisi puhua minulle sillä olen hänen tyttärensä ja minulla on ollut todella vaikeaa omassa elämässäni viimeaikoina, mummoni ja mummini menetys toi masennusta yms, poikaystävä jätti jne...muutkin kaikki asiat ovat hassusti.
Mutta kertoi kuitenkin, äiti haluaa erota. Hän sanoi ettei isä kunnioita häntä lainkaan ja itsekkin olen sen huomannut. Äiti sanoi ettei kestä että hänen loppu elämänsä olisi tälläistä, hän tuntee itsensä vain piiaksi. Äiti on jo katsellut asuntoja ja haluaa muuttaa pois, siivota vain omat sotkunsa ja välillä levätä. Ymmärrän hyvin äitiäni.
Mutta entä isäni sitten? Tiedän että jos äiti lähtee niin isäni ei kestä, se on viimeinen tikki arkkuun. Isän stressi vaan pahenee ja hän ei ole koskaan asunut yksin. Hänelle jäisi iso talo yksin josta huolehtimiseen hänellä ei olisi töiden lisäksi aikaa. Äitini pärjäisi varmasti yksinkin, vaikka rakastaa isääni paljon. Isäkin rakastaa äitiä tiedän sen mutta ei ole oikein että toisella on noin paha olla. Tiedän kuitenkin että isällänikin on paha olla mutta hän ei vain osaa puhua siitä ja siksi käyttäytyy miten käyttäytyy.
Ennen isänikin osallistui kotiaskareisiin, korjasi aitaa yms..
Miten auttaa näitä kahta toisiaan niin kovasti rakastavaa ihmistä? Uskon että on pakko olla muukin vaihtoehto kuin avioero.
Ystäväni joka menee ensi viikonloppuna naimisiin sanoi minulle ja äidilleni näin muutama kuukausi sitten " En muuten uskoisi ikuiseen rakkauteen, ellen olisi nähnyt teitä (mun vanhempiani) Teidän takia jaksan uskoa ikuiseen rakkauteen"
Äitini sanoi että meinasi purskahtaa itkuun kuullessaan tuon, ja sanoa että ei ole olemassa ikuista rakkautta.
Mitä teen? Haluan jotenkin auttaa, haluan että läheisilläni on hyvä olla.
Jotenkin tuntuu että ympärilläni on joku paha voima, niin paljon pahaa sattunut ihmisille joista välitän. Jotenkin tuntuu että aiheutan kaiken, aina kun luulen ettei huonommin voisi enää mennä niin minulta vedetään matto jalkojen alta. Itseeni kohdistuvan pahan kestän, mutta en sitä että läheisiini sattuu. En vain kestä.
En tiedä mille osastolle tämä aihe kuuluisi, mutta toivon että saisin tätä kautta asiallisia vastauksia, olen todellakin ihan hukassa tämän asian suhteen.
Huoleni koskee vanhempiani.
Äitini ja isäni ovat olleet yhdessä koko ikänsä. He ovat olleet kuin saduista, niin täydellinen ja rakastunut pari. He ovat antaneet meille ihanan lapsuuden ja kodin ja paljon rakkautta. He ovat rakastaneet toisiaan eivätkä ole pelänneet näyttää sitä koskaan. En ole koskaan joutunut häpeämään vanhempiani, muistan kun juhlimme 18 vuotis syntymäpäiviäni kaveriporukalla meidän pihalla, siiderä juoden ja grillaten. Vanhempani liittyivät seuraamme ja nauttivat viiniä, istuivat sylikkäin ja olivat kuin vasta rakastuneita. Ystäväni olivat haltioissaan ja minä ylpeä, ylpeä ja onnellinen siitä että vanhempani rakastavat toisiaan.
Vuosi sitten tapahtui kuitenkin jotain joka muutti kaiken, rakkaat mummoni ja mummini kuolivat kumpikin yllättäen. Mummi oli äidille paras ystävä ja äiti menetti siis myös tärkeimmän juttu kumppaninsa. Isä on surrut tavallaan, hän ei paljoa tunteistaan puhu, mutta on muuttunut hiljaiseksi ja töistä kotiin tullessaan sulkeutuu vaan huoneeseensa kuuntelemaan musiikkia.
Äitini ja isäni suhde säröilee, äitini tekee työnsä ja kotiin tullessaan siivoaa kodin,tekee joka päivä ruoat isälle, maalaa talon seinät ja remontoi vessat. Rehkii ja puhkii.
Isä on töissä kokoajan, kotiin tullessaan hän on vihainen ja vetäytyy omiin oloihinsa. Hän ei halaa äitiä tai osoita mitään rakkauden tunnustuksia tai näytä kunnioittavan äitiä lainkaan. Viikonvaihteessa olin kotona käymässä ja äiti laittoi ruoan ja isä sanoi "nämähän menevät aina vain vuosi vuodelta kamalammiksi sörsseleiksi" Kuulosti ihan kauheelta.
Isä on todella stressaantunut töistä ja ahdistunut. Uskon että kiukkuisuudellaan hän purkaa äitiini pahaa oloaan ja ikäväänsä omaa äitiään kohtaan, isä ei suostu puhumaan tunteistaan joten en tiedä miten hän voi.
Yhtäkkiä olen ruvennut näkemään mummistani unia jossa mummi pyytää minua puhumaan äidille ja kysymään miten äiti voi, mummi sanoi että äiti tarvitsee minua. Viime yönä sain vihdoin äidin puhumaan minulle, äiti sanoi että ei haluaisi puhua minulle sillä olen hänen tyttärensä ja minulla on ollut todella vaikeaa omassa elämässäni viimeaikoina, mummoni ja mummini menetys toi masennusta yms, poikaystävä jätti jne...muutkin kaikki asiat ovat hassusti.
Mutta kertoi kuitenkin, äiti haluaa erota. Hän sanoi ettei isä kunnioita häntä lainkaan ja itsekkin olen sen huomannut. Äiti sanoi ettei kestä että hänen loppu elämänsä olisi tälläistä, hän tuntee itsensä vain piiaksi. Äiti on jo katsellut asuntoja ja haluaa muuttaa pois, siivota vain omat sotkunsa ja välillä levätä. Ymmärrän hyvin äitiäni.
Mutta entä isäni sitten? Tiedän että jos äiti lähtee niin isäni ei kestä, se on viimeinen tikki arkkuun. Isän stressi vaan pahenee ja hän ei ole koskaan asunut yksin. Hänelle jäisi iso talo yksin josta huolehtimiseen hänellä ei olisi töiden lisäksi aikaa. Äitini pärjäisi varmasti yksinkin, vaikka rakastaa isääni paljon. Isäkin rakastaa äitiä tiedän sen mutta ei ole oikein että toisella on noin paha olla. Tiedän kuitenkin että isällänikin on paha olla mutta hän ei vain osaa puhua siitä ja siksi käyttäytyy miten käyttäytyy.
Ennen isänikin osallistui kotiaskareisiin, korjasi aitaa yms..
Miten auttaa näitä kahta toisiaan niin kovasti rakastavaa ihmistä? Uskon että on pakko olla muukin vaihtoehto kuin avioero.
Ystäväni joka menee ensi viikonloppuna naimisiin sanoi minulle ja äidilleni näin muutama kuukausi sitten " En muuten uskoisi ikuiseen rakkauteen, ellen olisi nähnyt teitä (mun vanhempiani) Teidän takia jaksan uskoa ikuiseen rakkauteen"
Äitini sanoi että meinasi purskahtaa itkuun kuullessaan tuon, ja sanoa että ei ole olemassa ikuista rakkautta.
Mitä teen? Haluan jotenkin auttaa, haluan että läheisilläni on hyvä olla.
Jotenkin tuntuu että ympärilläni on joku paha voima, niin paljon pahaa sattunut ihmisille joista välitän. Jotenkin tuntuu että aiheutan kaiken, aina kun luulen ettei huonommin voisi enää mennä niin minulta vedetään matto jalkojen alta. Itseeni kohdistuvan pahan kestän, mutta en sitä että läheisiini sattuu. En vain kestä.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.