Noin 2 kuukauden pohdinnan jälkeen sain voimia erota poikaystävästäni vajaan 2 vuoden seurustelun jälkeen. Tiedän, että tämä on minulle paras vaihtoehto mutta tuntuu vaan niin pahalta. Missään vaiheessa en lakannut poikaystävääni rakastamasta ja hän oli minulle tärkeä ihminen, mutta jostain syystä parisuhde alkoi vaan ahdistaa. En nähnyt enää muuta vaihtoehtoa kuin eron. Tajusin, etten halua elää elämääni niin erilaisen ihmisen kanssa. Tarvitsen rinnalleni jonkun enemmän kaltaiseni.
En vaan voi olla miettimättä poikaystäväni surua kun kerroin päätöksestäni. Hän vaan itki ja itki ja hoki ettei halua erota, ei halua. Oman pahan oloni lisäksi tunnen pahaa oloa siitä, että minun täytyi satuttaa minulle tärkeää ihmistä niin pahasti. Haluaisin vaan lohduttaa häntä, halata ja olla lähellä. Tuntuu itsestäänkin jo kauhealta kun tietää ettei enää ikinä niin voi tehdä. En olisi ikinä halunnut hänelle mitään pahaa...
Pelottaa sekin miten pitkään tulen häntä kaipaamaan. Muistamaan miten ihanalta tuntui olla ihan lähellä, toisen syleilyssä. Jostain kumman syystä suhteen aikana keskittyi vain niihin huonoihin asioihin ja nyt kun suhde on ohi, muistaa kaiken sen hyvän.
Tiedän, että aika parantaa haavat ja pääsen kaipuustakin ajan kanssa eroon, mutta nyt tunnen vaan niin pahaa oloa. Surettaa ja itkettää :'(
En vaan voi olla miettimättä poikaystäväni surua kun kerroin päätöksestäni. Hän vaan itki ja itki ja hoki ettei halua erota, ei halua. Oman pahan oloni lisäksi tunnen pahaa oloa siitä, että minun täytyi satuttaa minulle tärkeää ihmistä niin pahasti. Haluaisin vaan lohduttaa häntä, halata ja olla lähellä. Tuntuu itsestäänkin jo kauhealta kun tietää ettei enää ikinä niin voi tehdä. En olisi ikinä halunnut hänelle mitään pahaa...
Pelottaa sekin miten pitkään tulen häntä kaipaamaan. Muistamaan miten ihanalta tuntui olla ihan lähellä, toisen syleilyssä. Jostain kumman syystä suhteen aikana keskittyi vain niihin huonoihin asioihin ja nyt kun suhde on ohi, muistaa kaiken sen hyvän.
Tiedän, että aika parantaa haavat ja pääsen kaipuustakin ajan kanssa eroon, mutta nyt tunnen vaan niin pahaa oloa. Surettaa ja itkettää :'(
Vastaukset 9
Vanhimmat
Pariterapiasta. Pariterapiasta olisi voinut löytyä se yhteinen sävel. Mutten tiedä todellista syytä eroon mikä oli niin erilaista ettei sitä voinut rakkaassa hyväksyä. Itseäkin toisen typerät tavat usein ärsyttävät mutta mietin että parempi esim. tuo piereskely kuin ryyppääminen ja hakkaaminen. Mikä sitten on pienemi paha? Voimia!
Jostain syystä, ehkä nuoresta iästänikin (19v.) johtuen, tuntui vaan, että en pysty siihen suhteeseen enää. Erilaisuus ei tietenkään aina ole huono asia, mutta tässä tapauksessa se tuntui olevan. Meillä ei ollut mitään yhteisiä mielenkiinnonkohteita. Ja luonteeltammekin niin erilaisia. Minun pitäisi saada puhua kaikki asiat läpikotaisin etteivät ne jäisi vaivaamaan. Poikaystäväni asenne taas oli se, että sain aina kuulla vaan höpöttäväni jonniinjoutavia. Vähän väliä tuli tunne etten tee mitään oikein kun poikaystäväni valitti lähes kaikesta mitä tein. Kavereitten kanssa illanviettoon lähtökin sai aikaan hirveän metakan vaikka poikaystävä itse lähestulkoon joka vk-loppu oli itse menossa(eli juomassa). Ehkä kyse oli enemmänkin siitä, miten hän minua kohteli kuin hänen tavoistaan. Usein tuli tunne, että joku toinen saisi minut varmasti tuntemaan itseni paljon rakastetummaksi ja halutummaksi. Jatkuvasti mielessäni kyti ajatus siitä jostain toisesta ihmisestä, kenen kanssa minun kenties olisi parempi olla. Joka pystyisi edes vähän puhumaan, joka kuuntelisi, lohduttaisi kun minulla on paha olo. Joka ottaisi minun tunteet huomioon. Ymmärtäisi minua.
Itelläni on ollut muutama suhde takana. Ensimmäinen alkoi ku olin 17 vuotias tyttö ja aika kokematon. No "unelmieni" mies tuli kuvioihin ja oli todellakin ihana mies mutta yllättävästä syystä hänkin joka vkl otti kavereittensa kanssa. Itse lähdin tyttöjen iltaa viettämään niin tunnin aikana oli tullut 7 puhelua että mis menen keittenkä kanssa yms. Sen jälkeen tuli pari muutakin miestä mutta ne suhteet kestivät paljon lyhyemmän aikaa kuin se "ensimmäinen" rakkaus. Silloin tajusin että miksi en pitäny sitä ensimmäistä, jota todella rakastin huolimatta epäkohdista jota hänellä oli! Olen myös huomannut että olisi kannattanut puhua näistä epäkohdista ja siten jatkaa suhdetta eteenpäin. Koska asioita aina pystyy korjaamaan puhumalla, kenties hiukan muuttamaankin ihmistä omaan haluttuun suuntaan:) Nyt jos todella vielä rakastat tätä poikaa, ota häneen yhteyttä, puhukaa! Se auttaa pahaa oloa kummankin puolelta! Ja ehkä voitte vielä olla joskus yhdessä, rakastaa ja haluta toisianna. Ja eivät ne jätkät toistaan kummempia ole:), sitä ihanne miestä ei tule koskaan vastaan!
Itse olen pohdiskellut melkein viimeisen vuoden jo eroa, mutta vaikeaa tää on.. Mulla samanlaisia asioita kuin sullakin! Olimme jo niin eroamassa ja sanoin etten enää rakasta (niinkuin en ole pitkään aikaan enää rakastanutkaan), enkä usko sen enää tulevan takaisin. Noh, mutta mies murtui, lupasi yrittää parantaa tapojaan ja pyysi että antaisin vielä yhden mahdollisuden. En vaan pysty sanoo jyrkkää ei, vaikka haluaisin. Nyt sitten katsellaan josko mun tunteet muuttuis (tai jotain)... Mä vaan "haaskaan" hänen aikaa ja omaa. Mut mistä voimaa sanoa "EI ENÄÄ" ja miten?
Kävi samalla tavalla edellisessä suhteessa. Nainen jätti minut vaikka olisin hankkinut hänelle kuun taivaalta. Kun hän ilmoitti erosta en olisi voinut olla yhtään rikkinäisempi ihminen, itkin ja kovasti vaikka "isot" pojat ei normaalisti niin tee. No erosta on nyt jo aika kauan ja alkaa hiljalleen helpottaa. Kaverien tuki oli tärkeää että sai puhua! Tälläkin hetkellä vain toivon että eksäni ottaisi minut takaisin mutta ei auta kuin katsoa tulevaisuuteen!
eikä tämä helppoa ole. Olemme seurustelleet kohta 3 vuotta, ja niistä peräti 2,5 vuotta olen miettinyt eroa enemmän tai vähemmän aktiivisesti. Aina välillä asiat ovat kääntyneet taas vähän parempaan päin, ja olen sen voimalla jaksanut viikkoja tai kuukausia eteenpäin. Nyt en enää jaksa, olen niin tyhjä ja kylmä sisältä, että en jaksa tuntea yhtään mitään.
Meillä on sama ongelma: olemme niin erilaisia. Haluamme eri asioita elämässä, meillä on erilaiset kiinnostuksen kohteet ja elämäntyylit. Mistä minä pidän, hän inhoaa, ja toisinpäin. Hän tuntuu haluavan ikuisesti elää "puolisinkun" elämää, asua omillaan ja leikisti seurustella ja tavata kerran viikossa. Minä taas olen aina halunnut jonkun kanssa yhteisen kodin ja tulevaisuuden. Kolmessa vuodessa hän ei ole kehittänyt mitään halua muuttaa yhteen.
Olen aina ikuinen kakkonen hänen elämässään, kaikki muu on paljon tärkeämpää. Spontaanit ulkomaanmatkat sinkkukavereiden kanssa, tietokoneella istuminen, ryyppääminen, nukkuminen, työnteko... Jopa silloin harvoin kun nähdään, hän viettää suurimman ajan tietokoneen ääressä pelaten tai jotain muuta tehden.
Pahintahan tässä on, että hän ei edes rakasta minua, ei kuulemma tiedä mitä rakkaus on. Olen monta kertaa tehnyt jo eroa hänen kanssaan, ja se tunteettomuus ja välinpitämättömyys siinä tilanteessa satuttaa minua enemmän kuin mikään muu: hänessä ei ole mitään reaktiota, kun sanon haluavani erota. Ei kyyneltä, ei ikävää, ei selittelyä, ei mitään, joka osoittaisi hänen koskaan edes välittäneen minusta.
Nyt vain keräilen voimia, että saan lähdettyä tästä suhteesta, myönnän jälleen kerran itselleni epäonnistuneeni ja tehneeni väärän valinnan. Ehkä jossain on vielä sellainen mies, jota olen rinnalleni toivonut. En tiedä, kuinka kauan menee, että voin taas luottaa ja altistaa itseni mahdollisesti samanlaiselle sydänsurulle... Ehkä minua ei ole tarkoitettu olemaan kenenkään kanssa, vaikka kaipaankin läheisyyttä ja toisen ihmisen kosketusta niin kipeästi. Jotain on kuitenkin nyt tehtävä, ennenkuin haalistun kokonaan pois...
Minun tilanteeni on hyvin samankaltainen kuin sinunkin. Jätin eilen poikaystäväni kolmen vuoden seurustelun jälkeen. Eroa olin miettinyt jo pitkään. Välillä onnistuin hautaamaan ajatuksen jonnekin, mutta pian se taas iski. Olen nuori, 20-vuotias, ja tämä oli ensimmäinen vakava suhteeni. Mietin jatkuvasti millaista olisi olla jonkun toisen kanssa, olisinko onnellisempi? Tuntui, että suhteesta puuttui se selittämätön "jokin".
Nyt kun ero on viimein todellinen, oloni on surkea. Välillä olo on melkein helpottunut, mutta usein tavallaan kaduttaa ja tekee mieli soittaa entiselle ja perua kaikki, halata ja käpertyä kainaloon... Mutta se olisi vain hetkellinen helpotus, sillä pian olisin taas miettimässä eroa.
Tiesän tunteen. Minulla oli poikaystävän kanssa erillaisuuksia, mutta sellaisia, että ne tasoitti toisiamme. Mies on ikuinen filosofi ja suuri ajattelia ja minun tehtäväni oli välillä palauttaa hänet maan pinnalle.
Tuntuu vaan niin pahalta, kun joka aamu heti kun herää hän on mielessä, ja samoin kun menee yksin nukuumaan tuntuu yhtä pahalta.
Itse toivon vieläkin että hän tajuaisi sen että rakkautemme oli jotain niin käsittämättömä suurta, ettei erossa ollut periaattees "järkeä".
Ikävä raastaa sydäntä niin, että todella sattuu ja ahdistaa.
Seurustelimme pääälle kaksi vuotta, ja yhteen muutosta ja tulevaisuudesta oltiin puhuttu tosissamme. Ja se tuntuu niin pahalta, kun tuntuu että miehen päätös erosta tuli niin puun takaa. Kai sitä jotain havaisi, mutta kieltäminen oli niin suuri ettei sitten kumminkaan tajunnut.
Mieskin sanoi että tietää että ei olisi ollut mitään estettä mitä emme olisi voittaneet, mutta silti hän tarvitsi aikaa olla yksin.
Rakastaa ja minä rakastan. Ja silti olemme järjettömän rikki molemmat. Yksin itketään molemmat toisiemme perään...eihän siinä ole mitään järkeä..?
Sydän ikävöin toisen syleilyyn niin paljon.
jaksamisia eronneille...
Erosta on nyt vasta reilu vko aikaa, mutta pahimmasta pahasta olosta olen päässyt jo yli. Itseasiassa suurimman osan ajasta olen hyvällä tuulella. Mitään pakottavaa tunnetta päästä takaisin exän luo ei ole tullut. Ehkä se kertoo jo aika paljon siitä, että tämä oli oikea ratkaisu. Täytyy vaan oppia elämään taas yksin.
Ja nyt oikeastaan olen tajunnnut sen, että eroa ei aiheuttanut exäni käytös/tavat. Ne vaan nopeuttivat sitä. Syy eroon oli oikeasti se, että rakastuin alunperin ihan vääränlaiseen ihmiseen. Näin kärjistetysti ja hieman ilkeästi sanottuna exäni on tyypiltään ns. maalaisjuntti, minä taas kultturellia citytyyppiä. Oltiin vaan liian erilaisia.
Ehkä minä vielä löydän itselleni jonkun edes hieman enemmän samantyyppisen ihmisen...