Vaikuttaako seurustelukumppanisi mielenterveysongelmat suhteeseenne? Oletko ajatellut lopettaa seurustelua toisen vaikean masennuksen/paniikkihäiriön takia? Onko moraalisesti oikein jättää toinen tälläisten sairauksien takia, jos se uhkaa tuhota myös sinun mielenterveytesi?
-Madlin
-Madlin
Vastaukset 9
Vanhimmat
Juuri tilanteessa jossa eroaminen taitaa olla ainoa vaihtoehto koska toisen ongelmat alkavat vaikuttaa itseen liiaksi. Tietyn rajan jälkeen ei enää itse pysty suojautumaan siltä. Hankala tilanne mutta rakkaus ei näytä kulkevan ihan kaiken läpi. Ongelmana erittäin vakava masennus. Niin kauan olen tukena ja kuuntelijana pysynyt kun pystyin mutta nyt on tullut omastakin puolesta tosi kyseeseen ja olen sitä mieltä että itsensä on pelastettava.
mä taas haluaisin olla mun rakkaan tukena, ja kuunnella, pitää sylissä ja olla hiljaa..
mut hän työntää mut pois ja sanoo et lähde, mun kanssa ei oo hyvä olla.
mä en halua lähteä, koska mä rakastan häntä.
vai pitäiskö mun tulkita se masennus tekosyyksi, eroon..
En tiedä sinun kultasi mielenliikkeitä, mutta kuulosti vähän samalta kuin minulla. Olen ollut yhdessä kumppanini kanssa reilut 2½ vuotta. Tuntuu, etten ole tarpeeksi hyvä hänelle ja vain satutan häntä, siksi haluaisin erota. Sanon hänelle välillä suoraan, ettei jäisi jos on vain säälistä kanssani, ei kiduttaisi itseään. Tämä oli entistä useampaa suhteen alkuvaiheessa. En kumminkaan haluaisi sitä loppujen lopuksi, koska rakastan häntä ja haluaisin olla aina hänen kanssaan. Onneksi hän on jäänyt tähän saakka, en kestäisi ilman häntä.
Valitettavasti jos mielenterveys-ongelmat ovat todella pahoja niin se sairastuttaa myös sinut. Olen käynyt läpi tämän prosessin ja oma tervehtyminen kestää pidempään kuin sairastuminen ja paraneminen alkaa vasta eron jälkeen.
Minulla on ehdoton kriteeri jatkoa ajatellen että naiseni tulee olla henkisesti tasapainoinen ihminen, toista sekopäätä en tule vierelleni ottamaan, se imee nopeasti kaikki mehut irti kun joutuu olemaan mies, hoitaja, suojelija ja kaikki heti ensimmäisestä päivästä lähtien. Ei jää tilaa tutustumiselle, ihastumiselle, rakastumiselle vaan siitä tulee hoitaja-potilas suhde.
Tämä tyttö kenestä puhun on niin helvetin sekaisin että sillä ei ole enää minkään näköistä kosketusta todellisuuteen, sen sekoilut minunkin jälkeen alkaa olla sitä luokkaa että hän on suorastaan vaarallinen yhteiskunnalle.
Minun mielipiteeni on että jos toinen vaikuttaa omaan huvinvointiin niin että itse alat masentua myös .. ei ole hyvä..
Itse hoidin mustasukkais - alkoholisoituvaa-diabetes miestä lähes 20v. ja se oli kuin olisin ollut vankilassa sen ajan.
Masennuin myös itse. en nukkunut. elämältä meni ilo.
Parhaimmat vuodet siis annoin deekulle josta olisi pitänyt erota jo aikapäiviä sitten..
Ainut mikä minua muistuttaa ja pitää elossa on paniikkihäiriö positiivisessa mielessä.
Panikoin meinaan välittömästi jos miehellä on ongelmia exän lastensa ja itsensä kanssa..
Enää en masennu toisen ihmisen masennuttamana enää koskaan.Joku kysyi että jättääkkö miehen kun se sanoo olevansa masentunut.
Äläjätä.
Minusta tuo että mies ajattelee sun parasta on vielä kaukana siitä masennuksesta kun masentunut vain
imee ja imee kaiken minkä saa.
mutta mitään ei anna takaisin.
Kutsuin sitä HOOVER -IMURI vaiheeksi.
Silloin se vie hoitajaltaan kaiken voiman
oli sitten mies tai nainen auttaja- hoitaja..
Seurusteleekohan kukaan enää mun kanssa kun olen masentunut hoidokkini myötä 6v. sitten .. Heh
Voimille se ottaa ja vie rakkauden mennessään kun toinen harhoissaan syytää paskaa niskaan. Normaali elämä mennyttä kokonaan. Vielä paranoidi muoto, erilaisia uhkia voi tulla mistä vaan. En tiedä kuinka pystyn jättämään niin ettei tee suurempaa vahinkoa mutta en pysty tätä enää itse.
Itse seurustelin reilun 3 vuotta miehen kanssa,millä oli kaikenlaisia mielenterveysongelmia,masennusta,paniikkihäiriöitä,
itsemurhalla uhkailua jne.
Toki hyviäkin aikoja välillä oli,mutta kohtalaisen normaali elämä oli täysi mahdottomuus,koska jatkuvasti oli joku "vaihe" menossa.
Sairaalassa hän oli pariinkin otteeseen,kun yritti itsemurhaa,mutta ammattiapua ei huolinut,koska ei kokenut sitä tarvitsevansa.
Eroaminen oli tietysti hankalaa jo muutenkin,kun vielä miehen lähipiiri keksi heittää vielä lisää paskaa niskaan syyllistämällä ja uhkailemalla.
Pelkäsin tietysti mitä eron jälkeen tapahtuu,mutta samalla olin kuitenkin helpottunut,enkä ole eroa katunut hetkeäkään.
Ei toisen puolesta voi elää ja jos toinen on henkisesti epätasapainoinen,niin ei toinen parane,vaikka miten rakastaisi,siinä vaan ennen pitkää sairastuu itse.
Erittäin usein hoidettavissa. Miksi ei siis veisi kumppania lääkäriin? Jokainen tosin tekee itse valintansa, mutta jos minulle sanottaisiin että tarvitset apua, hakisin sitä.
Itse seurustelin vuoden verran masentuneen miehen kanssa. Alkuun kaikki oli hyvin ja hän pystyi ikään kuin peittämään masennuksensa ihastumisen alle. Melko pian kuitenkin kaikki muuttui. Vaikka kuinka yritin kuunnella, olla läsnä ja tukena, välittää, ymmärtää, rakastaa, välillä väittää vastaan, potkia persauksille...mikään ei auttanut. Minä olin se kylmä ja tunteeton joka ei rakasta. Hän vain imi minusta kaiken rakkauden, kaiken elinvoiman antamatta itse takaisin kuin pari pisaraa. Riittävästi siihen, että oli todella vaikea lähteä pois.
Itse mietin monta kertaa samaa kuin sinä. Onko moraalisesti oikein lähteä. Voinko jättää häntä silloin kun hän minua eniten tarvitsisi? Jos hän tappaa itsensä (niinkuin uhkaili) syyttäisinkö siitä itseäni koko loppuelämän.
Ratkaiseva askel tapahtui kuitenkin minusta riippumattomista seikoista. Hän sai töitä toiselta paikkakunnalta ja jouduimme luontaisesti olemaan toisistamme erossa. Minulle oli valtava helpotus huomata, miten jaksan taas hymyillä ja olla iloinen kun tämä elinvoimaimuri oli asunnostani poissa.
Nykyisin seurustelen erittäin tasapainoisen ja ihanan miehen kanssa. Oikeastaan vasta hänen myötään ymmärrän, miten vääristynyt aiempi suhteeni oli. Oma paranemiseni kesti pari vuotta. Vieläkin välillä ajattelen mitä tälle entiselle kumppanilleni kuuluu ja olemmekin yhä silloin tällöin yhteydessä. En ikinä lakkaa välittämästä hänestä, mutta ymmärrän nyt että seurustelu hänen kaltaisensa ihmisen kanssa on itselle henkistä itsemurhaa. Rakastaa saa ja pitää, mutta ei liikaa. Jos rakkaus vain satuttaa ja on moraalinen velvoite ei se ole oikeaa rakkautta. Sinä voit auttaa toista hakeutumaan hoitoon, mutta pelkällä vierellä pysymisellä ja rakkaudella ei kenenkään vakavat mielenterveysongelmat parane.
Omalla exälläni menee nykyään paremmin, mutta ei hän kunnossa ole vieläkään. Nyt jälkeenpäin ajatellen olen iloinen että erosimme. Se oli parempi ratkaisu sekä hänelle että minulle. Minä säilytin edes jonkinlaisen mielen tasapainon ja hän otti enemmän vastuuta itsestään, joutui vastatusten itsensä kanssa ja ammattiavun avulla toivottavasti nousee hiljalleen pinnalle ja voi elämänsä onnellisena.